Kun koet että kukaan ei ole puolellasi

Olen porskutellut elämäni kaikki kriisit läpi yksin. En edes kaipaa tukijoukkoja,

Ehkä joskus on täytynyt ajatella, että katkeruus on ihan ookoo tunne, kun siihen on aihetta. Mutta että siihen ei pidä jäädä vellomaan ylettömän pitkäksi aikaa. Pieni vellominen auttaa pääsemään yli. Mutta liika on liikaa.

No jos kuvittelisit olevasi Anneli Auer, niin miten niin suurta katkeruutta voi edes alkaa käsittelemään. Kun ihmiset vielä ruokkivat sitä lisää kaiken päälle.

Miettinyt että elän omaa elämääni enkä muiden. En voi olla onnellinen jos teen jotain vain koska toinen käskee enkä kuuntele omaa sydäntäni. Ymmärrän että läheisinä voi olla esim. narsisteja tai muita jotka haluavat kontrolloida muiden elämää, mutta näin yleensä muita ihmisiä ei hirveänä kiinnosta mitä valintoja muut tekevät. Suurin osa kuitenkin miettii sitä omaa elämäänsä.

Yksin olen saanut aina häpeäni kärsiä. On tuntunut pahalta, kun minä koen vääryyttä, ja kaverit kaveeraa siitä huolimatta minua loukkaavan kanssa.

En kai muuten olisi asiaan kiinnittänyt mitään huomiota, toki jokainen saa valita itse seuransa, mutta ympärilläni on jatkuvasti ollut toisilleen lojaaleja kavereita, jotka kääntävät selkänsä sille joka omia kiusaa, mutta minun puolelleni ei koskaan asettunut yksikään kaveri.. Puolisonikin moikkailee iloisesti koko ajan naapurin kanssa joka on kohdellut minua kuin ilmaa, ja puolisoni on siitä tietoinen. Ehkä en ole riittävän merkityksellinen kenellekään. Niin se vaan menee, the story of my life... 😔

En enää hanki ystäviä. Viimeisin sanoi antavansa minulle kaiken sympatiansa kun sain p**kaa niskaani kolmannelta osapuolelta, väitti että ei ole tuon ku**pään  kaveri ja haukkui häntä minulle minkä ehti. Mutta sitten alkoikin kulkemaan tuon kanssa, viettävät iltoja keskenään jne. Katkaisi yhteytensä minuun täysin ja tuon tuostakin kulkee sen kieroilijan kanssa. 

Ei ole ensimmäinen kerta kun minulle näin käy, mutta taatusti viimeinen!

Enpä ole selviytynyt. That's the point. Yksin jäänyt kun kiviäkin kiinnostaa.

Kuvittelen kai että joku ymmärtää minua ja on puolellani. Vaikka henkisessä maailmassa. Tai itse itseäni. Aina joku on tietysti eri mieltä, sille en voi mitään. Aiemmin ollut kyllä vaikeaa jos ei ole ollut ketään tai no eipä nytkään.

Opin tämän taidon jo pikkulapsena, eli valitettavasti en osaa auttaa. Nyt opettelen pois tällaisesta ikävästä "normaalista".

En vaan koe, vaan niin asia on.Porskutan yksin koko maailmaa vastaan :D

Melkein kuolin, mutta nousin sen kaiken jälkeen ylös alhosta. Ihmisyys on irvikuvansa minulle näyttänyt, mutta vielä saatan hirviöt oikeuden eteen.

Vierailija kirjoitti:

Yksin olen saanut aina häpeäni kärsiä. On tuntunut pahalta, kun minä koen vääryyttä, ja kaverit kaveeraa siitä huolimatta minua loukkaavan kanssa.

En kai muuten olisi asiaan kiinnittänyt mitään huomiota, toki jokainen saa valita itse seuransa, mutta ympärilläni on jatkuvasti ollut toisilleen lojaaleja kavereita, jotka kääntävät selkänsä sille joka omia kiusaa, mutta minun puolelleni ei koskaan asettunut yksikään kaveri.. Puolisonikin moikkailee iloisesti koko ajan naapurin kanssa joka on kohdellut minua kuin ilmaa, ja puolisoni on siitä tietoinen. Ehkä en ole riittävän merkityksellinen kenellekään. Niin se vaan menee, the story of my life... 😔

Minulla on aivan sama tilanne, ja olen tullut siihen tulokseen, että itselläni on aina ollut jotain mikä heiltä puuttuu. 

Oloni parani kummasti, kun vaihdoin sellaiseen mieheen, joka ei tue tuollaista. Perheeni kanssa meillä on iso taistelu menossa, ja nyt en aio enää antaa periksi, koska lapsuudesta asti alkanut nollaaminen on kotoisin sieltä. Olen varma, että olemalla antamatta periksi löydän vielä itselleni sopivat ihmiset. 

Se oli muuten karu hetki huomata nuorena teinityttönä, miten juuri sinä aamuna, kun rintasi ovat alkaneet kasvaa, niin varsinkin vanhempi naisjoukko tekemällä tekee sinusta syyllisen koko maailman vääryyksiin, eikä kukaan vahingossakaan asetu puolellesi. Se yksinäisyyden tunne oli karmaiseva. Kun sitten silloinen poikaystäväni haukkui minua keittiön pöydän ääressä ärsyttävä virne naamallaan, nälvi, nimitteli ja viljeli totuuksiaan eli käytännössä rääpi naamaansa, niin kukaan perheen vanhemmista naisista ei saanut suutaan auki vaan katsoi hiljaa vierestä. Vasta kun suutuin, niin tilanne käännettiin minun viakseni aivan huoletta ja poikaystävä paistatteli voivotteluissa siitä et miten sietää minun kaltaistani riivinrautaa. 15 vuotias ei ole sen enempää riivinrauta kuin kukaan muukaan enkä ymmärrä äitiänikään joka salli tuon tapahtuvan. En siis saanut keneltäkään mitään tukea, kun yritin puhua, vaan minut joko ohitettiin tai syyllistettiin hiljaiseksi. 

Muistan tämä ikuisesti, koska samainen mies päästettiin meille isännöimään vielä pitkään sen jälkeen kun yritin päästä eroon hänestä. Tällainen rajojen rikkominen jättää jälkensä ja siinä tuntee oman arvottomuutensa. 

Oli ylipäätään aivan sama miten päin olin, niin sain aina syytöksiä "katsopa taas tuota käytöstäsi", kun käytännössä en tehnyt mitään koska en uskaltanut. Kun jälkikäteen mietin niin herranisä, se oli ihan sylkykuppimeininkiä. Olin ujo ja vetäydyin hiljaisuuteen, ja yritin miellyttää onnistumatta.   

Muinainen ketju näemmä kaivettu.

Ei kommentoitavaa tänne.

Ihanaa, rentoa, keväistä vkl.

👋

Vierailija kirjoitti:

Yksin olen saanut aina häpeäni kärsiä. On tuntunut pahalta, kun minä koen vääryyttä, ja kaverit kaveeraa siitä huolimatta minua loukkaavan kanssa.

En kai muuten olisi asiaan kiinnittänyt mitään huomiota, toki jokainen saa valita itse seuransa, mutta ympärilläni on jatkuvasti ollut toisilleen lojaaleja kavereita, jotka kääntävät selkänsä sille joka omia kiusaa, mutta minun puolelleni ei koskaan asettunut yksikään kaveri.. Puolisonikin moikkailee iloisesti koko ajan naapurin kanssa joka on kohdellut minua kuin ilmaa, ja puolisoni on siitä tietoinen. Ehkä en ole riittävän merkityksellinen kenellekään. Niin se vaan menee, the story of my life... 😔

Voi miten tuttua...

Samanlainen kokemus itsellä ap. Voi kun tietäisin vastauksen.

Voimia 💞🌹

Vierailija kirjoitti:

Se oli muuten karu hetki huomata nuorena teinityttönä, miten juuri sinä aamuna, kun rintasi ovat alkaneet kasvaa, niin varsinkin vanhempi naisjoukko tekemällä tekee sinusta syyllisen koko maailman vääryyksiin, eikä kukaan vahingossakaan asetu puolellesi. Se yksinäisyyden tunne oli karmaiseva. Kun sitten silloinen poikaystäväni haukkui minua keittiön pöydän ääressä ärsyttävä virne naamallaan, nälvi, nimitteli ja viljeli totuuksiaan eli käytännössä rääpi naamaansa, niin kukaan perheen vanhemmista naisista ei saanut suutaan auki vaan katsoi hiljaa vierestä. Vasta kun suutuin, niin tilanne käännettiin minun viakseni aivan huoletta ja poikaystävä paistatteli voivotteluissa siitä et miten sietää minun kaltaistani riivinrautaa. 15 vuotias ei ole sen enempää riivinrauta kuin kukaan muukaan enkä ymmärrä äitiänikään joka salli tuon tapahtuvan. En siis saanut keneltäkään mitään tukea, kun yritin puhua, vaan minut joko ohitettiin tai syyllistetti

Surullista. 

Tuttua

Tästä ois voinu aloittaa uuden ketjun!

Vierailija kirjoitti:

Tästä ois voinu aloittaa uuden ketjun!

No jatketaan nyt tätä ketjua, samahan se 🙂