Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Isäni kuoli kesän lopulla
-
19.09.2016 |
Sairaus oli vakava, ja vaikka tiedossa oli viikkoja, ettei hän välttämättä tule selviämään, tuli kuolema shokkina... Tunnun ymmärtävän kaiken liian myöhään. Vasta muutama päivä ennen kuolemaa isäni ollessa lähes tajuttomassa tilassa, ymmärsin tilan vakavuuden.
Ärsyttää. Olisin voinut vierailla sairaalassa useammin, mutta en vain käsittänyt kuinka isosta asiasta oli kyse. Vielä hautajaisissakin koko asia tuntuu unelta ja vasta viikko sitten olen alkanut todella suremaan. Miten tästä pääsee eroon? Lomaakaan en oikein voi ottaa, lukiota en tahdo venyttää ja koeviikkokin tulossa ensiviikolla... Mihinkään en pysty keskittymäänkään.
Kommentit (23)
Minä voisin olla äitisi ja isäni kuoli neljä vuotta sitten enkä vieläkään totu siihen. Isäni kuoli iäkkäänä, eli pitkän elämän ja ehdin tottua siihen että isä "oli aina". Luulisi että kun on kyse iäkkäästä ihmisestä jonka kehoa iän tuomat vaivat rapauttavat niin vähitellen tottuisi, että lähtö on edessä. Voin kertoa, ettei totu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa. Läheisen kuolema on aina shokki, vaikka se olis odotettavissakin. Anna itselles aikaa surra rauhassa.
Anna itsellesi anteeksi. Et voinut tietää.
Äitini kuoli pari vuotta sitten. Siihen suruun meni aika tarkkaan vuosi siitä, kun tuhkat laskettiin maahan. Sen jälkeen alkoi helpottaa oleellisesti. Yritä hyväksyä suru. Jonain päivänä ei aivot toimi, vaikka juuri nyt pitäisi keskittyä opiskeluun ja jonain päivänä tunnet itsesi täysin ulkopuoliseksi ja erilaiseksi koulukavereiden seurassa jne. Usko pois, se helpottaa kyllä, mutta aikansa se ottaa.
Menetin isäni parikymppisenä. Nukuin pari kuukautta ja olin pari vuotta vähän eri planeetalla. Sitten elämäni palautui uomiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä voisin olla äitisi ja isäni kuoli neljä vuotta sitten enkä vieläkään totu siihen. Isäni kuoli iäkkäänä, eli pitkän elämän ja ehdin tottua siihen että isä "oli aina". Luulisi että kun on kyse iäkkäästä ihmisestä jonka kehoa iän tuomat vaivat rapauttavat niin vähitellen tottuisi, että lähtö on edessä. Voin kertoa, ettei totu.
jotkut ovat niin onnettomia etteivät näköjään ikinä pysty lopettamaan vanhempiriippuvaisuuttaan....
Osanotto suruusi. Olet nuori, etkä ilmeisesti aiemmin kohdannut isoja menetyksiä ja siitä johtuen on normaalia ettet osannut varautua isäsi kuolemaan. Kuolema on asia jota ei haluta ajatella, mutta kun se tulee lähelle niin oppii(joutuu) ymmärtämään elämän haurauden paremmin.
Älä syytä itseäsi, ettet käynyt useammin, Isäsi varmasti tunsi sinut ja tiesi ettei se tarkoita ettet välittäisi.
Aika auttaa ja on tärkeää pysähtyä ja surra kun siltä tuntuu. Kaikkea hyvää Sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pahoillani, että menetit isäsi.
Ukkini sanoi 20 vuoden ajan, ettei hän näe seuraavaa kesää...
Toisen kohtalosta tietää harvoin, vaikka saisi itselleen kaikki tiedot.
Surussa menee oma aikansa ja monet surijat tuntevat vihaa.
Sinä et tehnyt mitään pahaa. Sinä menetit isäsi. Otan osaa suruusi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä voisin olla äitisi ja isäni kuoli neljä vuotta sitten enkä vieläkään totu siihen. Isäni kuoli iäkkäänä, eli pitkän elämän ja ehdin tottua siihen että isä "oli aina". Luulisi että kun on kyse iäkkäästä ihmisestä jonka kehoa iän tuomat vaivat rapauttavat niin vähitellen tottuisi, että lähtö on edessä. Voin kertoa, ettei totu.
jotkut ovat niin onnettomia etteivät näköjään ikinä pysty lopettamaan vanhempiriippuvaisuuttaan....
Voi jestas mikä aivopieru. Helpottiko?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa vain ollakkaan, ja jos jään sängyn pohjalle suremaan, sinne todennäköisesti jään. Siltikään en oikein osaa tehdä mitään, en pysty keskittymään vaikka ajatukset eivät isässä kulkisikaan, ahdistaa... 50-vuotias isäni ei ollut mikään vanhakaan, että olisi voinut kuvitella "iän myötä" tulleen sairauden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä voisin olla äitisi ja isäni kuoli neljä vuotta sitten enkä vieläkään totu siihen. Isäni kuoli iäkkäänä, eli pitkän elämän ja ehdin tottua siihen että isä "oli aina". Luulisi että kun on kyse iäkkäästä ihmisestä jonka kehoa iän tuomat vaivat rapauttavat niin vähitellen tottuisi, että lähtö on edessä. Voin kertoa, ettei totu.
jotkut ovat niin onnettomia etteivät näköjään ikinä pysty lopettamaan vanhempiriippuvaisuuttaan....
Älä kirjoita yhtään mitään, jos tai oikeastaan KUN et pysty käsittämään toisen tilannetta.
Ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa, minunkin isäni kuoli kesällä. Sinä olet vielä kovin nuori, joten se ottaa omalla tavalla kovilleen eri lailla kuin näin vanhempana.
Anna itsellesi aikaa surra, kirjoita vaikka kirje isällesi. Minun äitini kuoli kun olin vähän sinua vanhempi ja opiskelin. Se otti koville, nyt tuntuu helpommalta isän kanssa. Jos olit isäsi kanssa läheinen, muistele kivoja asioita, juttele vaikka ihan ääneen.
Ja muista, että ei ole mitään väärää tapaa surra: voit juhlia, itkeä, nauraa, laulaa. Kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida Sinun suruasi ja tapaasi surra.
Vanha klisee, aika auttaa, oikeasti auttaa.
Osanotot ja lämmin halaus sinulle ❤️
-- kirjoitti:
En osaa vain ollakkaan, ja jos jään sängyn pohjalle suremaan, sinne todennäköisesti jään. Siltikään en oikein osaa tehdä mitään, en pysty keskittymään vaikka ajatukset eivät isässä kulkisikaan, ahdistaa... 50-vuotias isäni ei ollut mikään vanhakaan, että olisi voinut kuvitella "iän myötä" tulleen sairauden.
Jos pystyt olemaan, ole ottamatta mitään lääkitystä, elleivät oireet jatku reilusti yli vuotta. Vuosi on normaali reaktioaika elimistölle ja kemialliset aineet sotkevat sen tasapainon ja mieltäsi turhaan. Jos nyt hautaat surusi, se nousee kyllä pintaan jonkinlaisena oireiluna myöhemmin. Minulla se patoutui kehoon, kun en osannut itkeä. Sitten oli pakko pakottaa itku tulemaan ja se helpotti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä onneton en ole vielä 18 vuoden jälkeenkään päässyt yli. Siihen sopeutuu ja oppii elämään mutta ei ikävä ikinä vähene. Olin 14 kun äiti riisti hengen silmieni edessä.
Otan osaa. Kaikki ajatukset ja tunteet ovat sallittuja.
Menetin isäni elokuussa ja olen sen jälkeen käynyt terapiassa. Suosittelen lämpimästi. Isäni ei kuollut luonnollisesti, joten koin terapian tarpeelliseksi.
Suruun ei ole lääkettä eli kuten joku sanoi, sure ja anna ajan auttaa. Eka vuosi on yleensä se pahin, sitten helpottaa. Keskity myös kivoihin asioihin. Ehkä voisit käydä koulussa psykologin juttusilla? Kaverisi eivät välttämättä ymmärrä sinua, jos heilläkään ei ole aiempaa omakohtaista kokemusta isoista menetyksistä.
Kyllä sinä pärjäät!
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani, että menetit isäsi.
Ukkini sanoi 20 vuoden ajan, ettei hän näe seuraavaa kesää...
Toisen kohtalosta tietää harvoin, vaikka saisi itselleen kaikki tiedot.
Surussa menee oma aikansa ja monet surijat tuntevat vihaa.
Sinä et tehnyt mitään pahaa. Sinä menetit isäsi. Otan osaa suruusi.
Oi, me vietettiin mummun kanssa 20 viimestä kesää. Mummu kuoli lopulta 88 vuotiaana. No, saipa mummu aina nauttia kesät sukulaisten seurasta. Vävyt jo tuli siihen tulokseen, ettei se mummo kuole ollenkaan, kunhan lupailee vaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä onneton en ole vielä 18 vuoden jälkeenkään päässyt yli. Siihen sopeutuu ja oppii elämään mutta ei ikävä ikinä vähene. Olin 14 kun äiti riisti hengen silmieni edessä.
Olen todella pahoillani äitisi teosta ja vielä enemmän pahoillani siitä, että sinä jouduit näkemään tilanteen.
Toivon, että olet saanut puhua tapahtuneesta ammattiauttajien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä onneton en ole vielä 18 vuoden jälkeenkään päässyt yli. Siihen sopeutuu ja oppii elämään mutta ei ikävä ikinä vähene. Olin 14 kun äiti riisti hengen silmieni edessä.
Olen todella pahoillani äitisi teosta ja vielä enemmän pahoillani siitä, että sinä jouduit näkemään tilanteen.
Toivon, että olet saanut puhua tapahtuneesta ammattiauttajien kanssa.
Kiitos :) Olen. Tosin vasta aikuisiällä joka hidastanut toipumista. Kotona asia oli tabu. Siksi neuvonkin puhumaan ja puhumaan...itkemään kun itkettää!
Alue: Aihe vapaa
Sun elämä muuttui. Itsesyytöksistä ei ole kenellekään hyötyä. Ehkä sulle jäi näin paremmat muistot. Onneksi sulla oli isä näin kauan. Aika parantaa, suru on vain surtava.