Isäni kuoli kesän lopulla

otan osaa suruusi.

Ajatuksesi ja tunteesi ovat normaaleja. Myös syyllisyys ja itsensä ruoskiminen kuuluvat jossain määrin suruun. Sitten näin äitinä sanon Sinulle: Älä syyllistä itseäsi. isäsi tiesi varmasi, että rakastat häntä. Ja isäsi rakasti Sinua. Hän halusi varmasti, että haluat viettää mahdollisimman hyvän ja tavallisen nuoruuden ilman suruja. Niitä suruja Sinulla nyt kuitenkin on, mutta isäsi tahtoisi ihan varmasti, että et syyllistäisi itseäsi, ja hän toivoisi Sinun nauttivan mahdollisimman paljon elämästäsi.

Saattaa olla, että koet sanani loukkaavina. Minä ainakin koin, kun vahvassa surussani tuntui, että esim. oman elämän jatkuminen tuntui ihan yhdentekevältä, ja joku käski elämästä nauttia. Siinä tapauksessa anna ajan kulua. Aika auttaa helpottamaan surua, vaikka ei sitä kokonaan poistakaan. Kaipaus jää, mutta sekään ei sitten tule aina olemaan sydäntä täysin riipivä.

Olet sen verran nuori, että terapiasta saattaa olla apua käsittelemään surua ja menetystä. Itse surua se ei poista, mutta auttaa siihen, että sinulla on joku puolellasi. Muut sukulaisesi saattavat olla surusta sekaisin tavalla tai toisella, eikä heistä ole juuri nyt sinua tukemaan.

Oletko kertonut opettajille keskittymisongelmistasi? Käy kertomassa opolle/luokanvalvoalle, ja pohtikaa, että miten voit kokeet tehdä uudelleen, jos ei nyt onnistu. Olet nuori, ja jos sinulla menee lukioon ja kirjoituksiin yksi vuosi enemmän, niin se ei menoa haittaa. Aloita siitä, että käyt koulukuraattorilla/koulupsykologilla/terveydenhoitajalla puhumassa noista keskittymisongelmistasi.

Otan osaa.

Oman vanhemman kuolema on kyllä rankka paikka. Se synnyttää jonkinlaisen yksinäisyyden tunteen, tavallaan se tuki ja turva, johon olet tässä maailmassa voinut aina nojata viimekädessä, poistuu.

Menetin oman isäni täysin yllätäen, kuoli sairaskohtaukseen, eli meillä ei ollut mahdollisuutta jäähyväisiin. Olen miettinyt paljon sitä, kumpi vaihtoehto on parempi. Pitkässä sairaudessa asiaan ehtii sopeutumaan, mutta toislaata joutuu elämään sen menetyksen kanssa, ajattelemaan sitä, että kohta on edessä hyvästijättö. Äkkilähtö tuntuu siis jossain muodossa armeliaammalta, mutta siinä jää paljon asioita sanomatta ja käsittelemätt.

Isäni kuolemasta on jo kuusi vuotta ja silti suren edelleen. En mitenkään jatkuvasti, mutta näen unia ja muistan isän pienistä hetkistä. Joskus tulee edelleen sellainen fiilis, että mietin jotain ja ajattelen, että pitää kysyä isältä. Sitten tajuan etten voi.

Tuntuu typerältä, mutta koita palata siihen omaan arkeesi mahdollisimman nopeasti. Älä jää suruun makaamaan, koska se vaan helposti pahentaa sitä. Pahin päivä itselläni oli kuoleman jälkeinen päivä, kun jäin pois töistä ja keskityin suremaan. Kaupassa tuli sellainen olo, että miksi noilla ihmisillä on oikeus hymyillä kun mun maailma on romahtanut. Se oli pitkä päivä ruumisarkkuja ja muistovärssyjä googletellessa. Paluu arkeen helpotti.

Kiitos kaikille!

Kyllä tämä tästä. Joskus.