Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Hurlumhei-elämän jälkeen umpikujassa, mitenhän tästä nousisi
17.09.2016 |
Taustat lyhyesti: lukion jälkeen piti aloittaa "normaali" aikuiselämä (muuttaa omilleen, kun ovi yliopistoon avautui jne.), mutta sattumalta tapasin kesällä ennen kaikkea tätä ulkomaalaisen miehen, jonka tarjoama maailma oli jotakin niin erilaista ja kiehtovaa, että hyppäsin hänen kelkkaansa ja muutin ulkomaille. Menimme naimisiin ja elin hänen kanssaan vauhdikasta ja tapahtumarikasta elämää. Paljon hienoja juhlia, matkoja yms. asioita, jotka veivät maalaistytön täysin mennessään. Asetelma oli perinteinen: vanhempi varakas mies ja nuori raikas naisenalku. Jotenkin alusta asti oli kuitenkin myös sellainen ajatus (milemmilla?) takaraivossa, että tämä ei välttämättä ole mukään loppuelämän ratkaisu. Ei kuitenkaan mietitty sitä liikoja vaan nautittiin ja annettiin mennä täysillä. Tätä menoa jatkuikin sitten muutaman vuoden sijaan 16 vuotta. En osaa katua tuota aikaa enkä valintojani, koska sain sinä aikana niin mielettömiä ja erikoisia elämyksiä. Lisäksi meillä oli todella hauskaa mieheni kanssa. Sellaista kevyttä ja helppoa elämää. Kunnes tuossa alkuvuodesta tilanne muuttui. Mieheni ilmoitti haluavansa eron. Ymmärrän häntä hyvin. Itselläkin oli ollut jo jonkin aikaa olo, että tämä elämänvaihe on nyt nähty. Meillä ei ollut oikein enää annettavaa toisillemme. Olimme monessa suhteessa hyvin erilaisia. Ero oli siis itsessään ihan ok. Siitä jäi ihan hyvä maku suuhun. Mutta sen jälkeen alkoi alamäki. Putosin ikään kuin tyhjän päälle. Tämä oli ollut toki tiedossani (tiukka avioehto, ei koulutusta eikä työkokemusta jne.). Nyt syyskuun alussa palasin Suomeen. Ajattelin, että aloittaisin rakentaa elämääni täällä ns. puhtaalta pöydältä. Paluu tuntui todella oudolta. Puitteet vaikuttivat olevan samat, mutta kaikki elämä oli karannut käsistäni. Kuin olisin ollut avaruudessa tai koomassa 16 vuotta. Pahinta on se, että vanhempani, joiden luokse pyysin päästä miettimään jatkoa, tuntuvat kantavan minulle niin syvää kaunaa, että heidän luonaan on todella ahdistavaa olla. He eivät halua puhua minulle, syövät eri aikaan jne. Tuntuu kuin olisin heille jokin pakkopulla, jolle haluavat kostaa sen, että en ole elänyt heidän odotustensa mukaista elämää. Ikään kuin olisin häpäissyt heidät ja minun olisi pitänyt heidän takiaan elää tietyllä tavalla. Varmasti he ovat ajatelleet, että se olisi ollut omaksi parhaakseni, mutta nyt kun tilanne on mikä on, niin tuntuu todella oudolta ja pahalta tällainen henkinen väkivalta. En ole siis mitään muuta "vanhemmilleni tehnyt" kuin pettänyt heidän odotuksensa elämäntavan suhteen. Aina olen ollut ystävällinen ja yrittänyt pitää yhteyttä näiden vuosien aikana, vaikka olen koko ajan aistinut saman hyljinnän. Nyt olen todella umpikujassa, kun en tiedä yhtään, mihin suuntaan lähteä. Vanhempien luokse en haluaisi jäädä, kun he eivät näköjään minua luokseen selvästikään halua. Ystäviä minulla ei oikein ole (tätä kadun, että en ollut aktiivisempi ystävyyssuhteiden rakentaja). Kaveritason ihmisiä en viitsi vaivata, kun yhteydenpitomme on tähän asti ollut tyyliin tykkäyksiä fb:ssa. Tuntuisi jotenkin hyväksikäytöltä. Asunto ja itsensä kuntoon laittaminen olisivat varmaan ensimmäisiä tavoitteita. Olen lihonut ja repsahtanut vuosien varrella ja varsinkin tänä vuonna todella kauas kukoistusvuosista. Tätä selostusta voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta tuskin jaksatte lukea... Olisiko jollakin kuitenkin jotakin ideoita tai vinkkejä?
Kommentit (53)
Kiitos, tosi hyviä ideoita! Tuntuu, että itsellä lyö niin tyhjää. Ehkä se johtuu enimmäkseen tästä perhetilanteesta. Ja mitä tähän vanhempieni luona asumiseen tulee, niin vanhempani eivät voi mitenkään olla siinä käsityksessä, että odottaisin heidän elättävän minua. Kyse on jostakin syvemmästä vihasta. Aluksi yritin tarjota, että voisin käydä kaupassa ja tehdä kaikille ruokaa yms., mutta melko nopeasti kävi selväksi, että olisi parasta, jos olisin mahdollisimman näkymätön. Täällä oli näköjään joku kohtalotoverikin<3 Sellainenkin ajatus on käynyt mielessä, että voiko tämä olla jopa tahallista. En vain millään voi uskoa, että vanhempani haluaisivat minulle pahaa oloa. Meillä oli aikoinaan niin hyvät ja läheiset välit. Asumme kaukana maalla pohjoisen perukoilla. Kaupunkiin ei oikein pääse ilman autoa. Yhden reissun tein bussilla, kun piti hoitaa asioita, ja silloinkin jouduin olemaan hotellissa yötä, kun en "uskaltanut" vaivata vanhempiani. Eli tilanne on todella huono, passiivisen aggressiivinen. Tulee itku kun ajattelee, että muutosta ei välttämättä koskaan tule tähän meidän suhteeseen. Itse olisin valmis antamaan anteeksi ja aloittamaan uudenlaisen vaiheen, mutta pelkään, että vanhempani ovat katkeroituneet niin syvästi, että eivät halua. Ja mitä enemmän aikaa menee, sitä huonommaksi tilanne käy.
Psykologia kiinnostaisi minua ehkä tällä hetkellä eniten. Silloin aikoinaan pääsin lukemaan biologiaa, mutta alan työllisyystilanne vaikuttaa melko heikolta. Silloin sitä ei osannut edes ajatella. Laskeskelin, että jos eläisin tosi säästeliäästi, rahani voisivat riittää juuri ja juuri ensi syksyyn. Voisin valmistautua täysillä pääsykokeeseen. Toki jos jotain työtä saisi rinnalle, niin se helpottaisi taloudellisesti. Jos vaikka ennen valintakriteerien julkistamista saisi vähän kerrytettyä säästöjä. Varsinaista osaamista minulla ei sujuvan englannin kielen lisäksi ole. Yleissivistys ja käytöstavat ovat onneksi hallussa. Niistäkin voi olla jotakin pientä hyötyä työnhaussa. Matkoillamme myös valikuvasin paljon, mutta sitä osaa niin moni täysin ammattimaisestikin, että ei taida olla juuri hyötyä. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa että oot saanut paljon hyviä erilaisia kokemuksia etkä elänyt niinkuin muut odottivat. Elämä mitataan kuitenkin muistoina, toivon ettei oma elämä tuu menemään tylsässä rutiinissa vaan koen myös kaikenlaista. Onnea uuden elämän rakentamiseen!
Mitä nopeammin jalkasi töpsähtävät maan pinnalle, sen parempi.
Ap vanhempasi ovat pettyneitä ettet jäänyt suomeen, opiskellut, valmistunut, saanut töitä ja perheen. Voi olla etteivät he koskaan anna anteeksi mutta sun pitää pärjätä omillasi.
Muuta sieltä maalta pois. Pykologeista ja puheterapeuteista on pulaa. Samoin lähihoitajilla on kohtalaiset työmarkkinat. Muuta johonkin yliopistokaupunkiin, hae töistä vaikka mäkkäristä, siivousta, lapsenhoitoa yms. yms. Jos et muuta keksi, niin lähede ulkomaille au pairiksi/nannyksi. se englannin kielesi on valtti. Tee siitä kursseja. Samoin prykologiaa, logopediaa voi opiskella avoimessa ylipistossa. Psykologiaahan on hirveän vaikea päästä opiskelemaan, joten katsele mahdollisuudet myös ulkomailta. Yritä elää niin, että sinun ei tarvitse koske siihen erorahaan. Mieti, miten voit sen sijoittaa parhaiten, jotta saat tuottoakin. Älä osta mitään tavaroita uutena, vaan käy kirppiksiltä ja kierrätyskeskuksista hakemassa minimitarpeet. kattila ja paistinpannu yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa antaa sinulle muita neuvoja kuin mitä täällä on jo ollut. Toivotan sinulle kuitenkin hirmuisesti onnea jatkoon ja että löydät oman polkusi. Elämäsi on varmasti ollut mielenkiintoista ja minusta on hienoa, että olet uskaltanut nuorena heittäytyä seikkailuun!
Töitä ei tosiaan nykysuomessa ole enää niin helppo saada kuin aiemmin, mutta ei tilanne nyt niin synkkä ole kuin mitä täällä taas annetaan ymmärtää. Onnenkantamoisiakin on ja jotain tulee varmasti vastaan. Et missään nimessä ole liian vanha missään muualla kuin AV-mammojen ilkeissä ja pikkumaisissa viesteissä.
Sellainen tuli mieleen, että saisitko jotain pientä tienistiä sillä, että antaisit yksityisiä englannin tunteja? Ei siis mitään virallista opetusta, kun et kerran opettaja ole vaan ihan johonkin kaupan ilmoitustaululle lappu, että annat tukiopetusta, senioritunteja tms. Tunsin aikoinaan yhden kreikkalaisen mimmin, joka ansaitsi Suomessa ollessaan pientä extraa antamalla englannin tukiopetusta koululaisille jne.
Kaikkea hyvää sinulle jatkossa!
Sanoit, ap, ettei erosta jää nyt katkeruutta, mutta kyllä hiukan harmittaa puolestasi. Kuulostaa siltä että eksäsi piti sinua palkintovaimonaan ja kun liitto loppui, jäit ihan tyhjän päälle. Vastustiko hän opiskeluasi tai työntekoasi, kun olitte yhdessä? Ottiko hän millään tavalla vastuuta nykyisestä tilanteestasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten osasit tulla Vauva-palstalle kertomaan tarinasi?
Piditkö yhteyttä/tapasitko vanhempia ulkomailla ollessasi? Saattaa tuntua heistä oudolta jos olet ollut 16 vuotta ulkomailla vähäisellä yhteydenpidolla ja yhtäkkiä tupsahdat heidän helmoihinsa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten joku jo ehdottikin miettisin tilanteessasi kannattaako jaada Suomeen. Mahdollisesti paasisit helpommalla ulkomaille opiskelemaan, vaikka se todennakoisesti maksaisi, mutta myos toita loytyisi varmaan helpommin. Itse olen suurinpiirtein saman ikainen ulkosuomalainen ja sikali samassa tilanteessa etta aloittelen juuri jatko-opintoja. Luulen etta jos joutuisin nyt Suomeen muuttamaan ilman omaa halua olisi se todellinen kulttuuri shokki, varsinkin talven tullen, enka tieda kuinka sopeutuisin kun koko aikuisian olen asunut ulkomailla.
Mita halusin sanoa onkai ettet todellakaan ole liian vanha, ja elamankokemusta yms sulta varmaan loytyy rutkasti enemman kuin monelta joka on suoraan koulusta toihin siirtynyt, mika on valtti monella alalla, jos ei Suomessa niin sitten ulkomailla!
Kiitos kannustavista kommenteista! Tuli fiilis, että kyllä tämä vielä tästä.
Exäni ei missään nimessä vastustanut opiskelua, mutta elimme niin liikkuvaista elämää ja oleilimme pitkiä aikoja matkoilla, että opiskelu ei olisi oikein onnistunut siinä samalla. Englannin opettaja minulla kävi kotona hiomassa aksenttia ja opettamassa muutenkin kieltä. Mietin, että voisin käydä korottamassa aikuislukiossa englannin E:n. Eihän se toki varmasti nouse, mutta aika todennäköisesti kuitenkin. Jos siitä olisi apua haussa keväällä.
Ymmärrän hyvin, että exäni ei koe velvollisuudekseen elättää minua enkä sitä odottanutkaan. Se oli tietyllä tapaa selvää alusta asti. Eri asia, jos olisin esim. hoitanut lapsia kotona tänä aikana. Mutta tämä meidän "vaihtokauppamme" oli sikäli reilu, että elin hänen kanssaan hänen mahdollistamaansa elämäntapaa sen mitä se kesti ja kun se loppui, on aika jollekin muulle, jossa järjestän itse toimeentuloni.
Olen seurannut vauvapalstaa jo pari vuotta ja nyt tosi aktiivisesti kun olen "vankina" kotona. Ulkoilu on oikeastaan ainoa virikkeeni netin lisäksi. Onneksi tämä on väliaikaista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella mielenkiintoista ja toisaalta ikävää kannaltasi, ettet kaikkina noina vuosina kun asuit ulkomailla, miettinyt yhtään tulevaisuutta - tai halunnut tehdä jotakin "omaa" jo silloin? Tai (ilmeisesti) halunneet perustaa perhettä?
Koska olet ollut pitkään ulkomailla, sinulla on varmaan hyvä kielitaito? Entä miten IT-taitosi? Kannattaa hakeutua nopeasti esimerkiksi johonkin liikkeeseen myyjäksi tai johonkin temppi-työhön (Staff Pointin tms. kautta, mikäli olet heille sopiva) ja / tai (aikuisopintorahan tuella) opiskella jokin yleinen kauppatieteiden tutkinto jossakin, jotta saat muodollisen pätevyyden.
Kuulostaa nimittäin, ettei sinulla ole mitään erityistä intohimoa - koska jos olisi, olisit sitä jo toteuttanut tähän mennessä.
Toi kreikkalainen englantia opettamassa oli ihan paras. 😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mama72 kirjoitti:
Todella mielenkiintoista ja toisaalta ikävää kannaltasi, ettet kaikkina noina vuosina kun asuit ulkomailla, miettinyt yhtään tulevaisuutta - tai halunnut tehdä jotakin "omaa" jo silloin? Tai (ilmeisesti) halunneet perustaa perhettä?
Koska olet ollut pitkään ulkomailla, sinulla on varmaan hyvä kielitaito? Entä miten IT-taitosi? Kannattaa hakeutua nopeasti esimerkiksi johonkin liikkeeseen myyjäksi tai johonkin temppi-työhön (Staff Pointin tms. kautta, mikäli olet heille sopiva) ja / tai (aikuisopintorahan tuella) opiskella jokin yleinen kauppatieteiden tutkinto jossakin, jotta saat muodollisen pätevyyden.
Kuulostaa nimittäin, ettei sinulla ole mitään erityistä intohimoa - koska jos olisi, olisit sitä jo toteuttanut tähän mennessä.
Aikuisopintorahan ehdot eivät täyty ap:n kohdalla, pitää olla työ, josta on opintovapaalla.
Vierailija kirjoitti:
Toi kreikkalainen englantia opettamassa oli ihan paras. 😂
Taidat olla jotenkin yksinkertainen tai sitten vaan muuten tynnyrissä kasvanut, jos tosissasi luulet että, kaikki kielten opettajat puhuisivat äidinkielenään opettamaansa kieltä. Niin, että sinullakin oli peruskoulussa ruotsalainen ruotsinkielen opettaja, englantilainen/amerikkalainen englanninopettaja, jne.
Vai oletko vaan muuten sitä mieltä, että erityisesti kreikkalaiset ei voi puhua hyvää englantia? Jos näin luulet, niin edelleen olet yksinkertainen tai tynnyrissä kasvanut.
Ja muut yhtä ääliöt yläpeukuttaa...
Kiitos erityisesti tuosta vinkista, että voisi yrittää ulkomaille opiskelemaan. Jotenkin en ollut tajunnut sitä itse ollenkaan. Mutta jos perhetilanne tosiaan jää pysyvästi näin kylmäksi, niin voisi kait sitä sitten vaikka lähteäkin. Pitää tutkia, mitä ulkomaalaisiin yliopistoihin vaaditaan. Voi se toki jokin muukin koulutus olla, esim. kierto- ja teemamatkaopas olisi tosi kiinnostava, mutta eniten näen itseni akateemisilla aloilla, koska en ole kovin hyvä kädentaitoja vaativissa jutuissa.
Emme halunneet exäni kanssa lapsia eikä paloa ole syttynyt minulle vieläkään, vaikka tiedostan, että nyt olisi korkea aika toimia, jos lapsen haluaisi. Iän myötä toki tiedostin, että omaakin tulevaisuutta olisi hyvä turvata, mutta jotenkin se elämäntapa ja maailman kiertäminen olivat niin koukuttavia, että niistä ei halunnut luopua ja ajatukset sysäsi syrjään odottamaan "tuomiopäivää". Ja nyt kun se tuli, niin onhan se omanlaisensa kriisi. Enemmän kuitenkin olen ahdistunut perhetilanteestani. Olisin toivonu saavani sieltä tukea. Nimenomaan henkistä tukea, en taloudellista. Ja kun joku kysyi, olenko nyt vain yhtäkkiä palannut takaisin, niin sikäli en, että olen kaikkien näiden vuosien aikana yrittänyt tarjota, että tulisin käymään (pari kertaa olen käynytkin, mutta lähinnä hautajaisissa) ja että meidän luona voisi tulla käymään tai lähteä jollekin matkalle mukaan, mutta vanhempani eivät ole halunneet mitään näistä. He eivät halunneet tavata meitä edes silloin, kun lomailimme pari viikkoa Suomessa. Se tuntui kyllä todella pahalta. Mutta kait se on niin niin kuin joku sanoi, että pitää vain päästää irti. Ei voi väkisin yrittää olla läheisiä - tai edes neutraaleja. Aion kuitenkin yrittää vielä kerran avat keskustelua. Pelkäänpä vain, että päättyy samaan umpikujaan kuin ennenkin. Ap
0/5. Onko tää jotain jatko-osa hel-nycin elämälle?
Joo, et voi pakottaa vanhempiasi hyviin väleihin kanssasi. Ensi askel on, että irrotat heistä ja muutat omaan asuntoon. Sitten mietit, mitä elämältäsi haluat. Hienoa, että olet päässyt matkustamaan ja kokemaan ainutlaatuisia asioita. Voisiko niistä kehittää esim. jotain yritystoimintaa, kirjoittaa kirjan tms.?
Provohan tämän on pakko olla. Kuka nykynainen olisi oikeasti (16 vuotta sittenkään) noin tyhmä, ettei olisi neuvotellut minkäänlaista rahasummaa itselleen eron sattuessa? Kun oikein naimisissa oli? Jos ei ihan jatkuvaa elatusmaksua toiseen avioliittoon saakka, niin jonkun pesämunan kuitenkin.
Alue: Aihe vapaa
Mun mielestä sun ap kannattaa muuttaa ulkomaille. Ei täällä tuon ikäiselle kouluttamattomalle ihmiselle töitä löydy. On nuorempia joilla on koulutus ja paljon työkokemusta.