miten ihmeessä te yh.t jaksatte!?

Minäkin ihmettelen ja kunnioitan paljon yh-vanhempia. Itse olen aivan poikki, vaikka minulla sentään on puolet ajasta mies kotona (puolet reissussa). Omat opiskelut, lasten harrastukset, yövalvomiset, kotityöt ja sairastelut vie minulta ihan kaikki voimat. Niinä viikkoina kun mies on poissa, ahdistaa, ettei pääse edes lenkille yksin, aina on raahattava kuopus ja keskimmäinen kaikkiin vanhempainiltoihin, ruokakauppaan tai vaikka vaateostoksille. Sekin ahdistaa, että paljon sairasteleva kuopus (perussairaus) voi tulla koska vain kipeäksi ja taas on oltava pois töistä/opiskeluista. 

Todellakin kunnioitan kaikkia yh-vanhempia. Erityisesti niitä, joilla ei ole syystä tai toisesta lainkaan toista vanhempaa apuna eikä myöskään isovanhemmista apua. 

Mä en tiedä miten jaksoin. Muistan että olin yksinäinen ja väsynyt kitinään. Muuten tuo aika on pelkkää sumua. Ja ikävuodet 1-3 oli päiväkodin jälkeen pelkästään mun jalassa roikkumista ja itkua. Todella raskasta. Mut ihmisiä noista lapsistakin kasvaa:D

Jotkut ihmiset kyl tekee asioista vaikeita itselleen. Tosin vaikeat vauvat tietysti erikseen. Meillä lapsemme äiti jatkuvasti valitti väsymystään ja kaikkea muutakin. Ongelmana oli suurimmilta osin se, ettei nukkunut! Mä tulin töistä kotiin niin piti alkaa huolehtii pyykkiä ja tiskiä ja menoja ja vaikka mitä, mun piti ajaa se nukkumaan, koska yöllä taas on imetykset ja muut heräämiseT. Ja mä kyllä olin kaikki isävapaat ja kun imetys loppu niin olin enemmän hereillä pojan kanssa öisin, tää vaan ennen ku mut isänä teilataan.

Mut joo AP:lle toi vuorottelu on hyvä vinkki. Muistakaa myös että tällä hetkellä tärkeintä on pitää lapsesta ja itsestään huolta, etä sitä lasta jaksetaan hoitaa, muut asiat sitten toissijaista. Ja hoitakaa yhdessä tiiminä, molemmilla omat vahvuudet joita hyödyntää älkää lähtekö kilpailemaan keskenään.

Ja kaikki helpottaa aikanaan, vauva-aika menee niin nopeasti lopulta ohi.

En minä tiedä miten jaksoin, en oikeasti. Enkä enää ikinä lähtisi siihen! Eli ei enempää lapsia, sen verran syvät henkiset uurteet tuo jätti :D

Vauva oli alati tyytymätön, halusi olla koko ajan sylissä (mikä onnistuikin hyvin Manducan kanssa) ja/tai liikkeessä. Illat se pieni palosireeni huusi ja huusi. Yöt kyllä nukkui sitten nukahdettuaan onneksi hyvin, heräili vain n. 3 tunnin välein syömään (imetin, joten ei kuin tissiä suuhun ja nukahdin siihen), varmaan siksi pysyinkin järjissäni. Tosin päiväunia tuo ei tasan nukkunut kuin liikkuvissa vaunuissa tai sylissä - ja aina ei nukkunut ollenkaan (!) päiväunia, en käsitä miten parikuinen vauva jaksoi valvoa n. 13 h putkeen.

Olin myös AIVAN liian neuroottinen äiti, en todellakaan antanut lasta hoitoon kellekään. Jopa rintatulehduksessa, 40 asteen kuumeessa hoidin vauvan itse (tosin menin äidilleni silloin kylään), koska idioottina ajattelin että itsepä lapsen tein niin itsepä hoidan. Joopa joo, olisi sitä apua voinut joskus ottaa vastaankin... Ehkei tarvitsisi nyt muistella niin kauhulla ;)

Jälkiviisastella voi, ehkä oli koliikkia, ehkä söin vääränlaista ruokaa, ehkä en osannut. Ehkä olin itse liian kireä, ehkä sitä ja ehkä tätä. Vauva kasvoi kuitenkin todella hyvin ja tasaisesti, eli ruokaa sai riittävästi (ja voi pojat kun sitäkin kyseenalaistin - "kannattaako edes imettää, mitä jos se on nälissään").

Ei ollut kivaa, mutta täysin sen arvoista. Nyt tuo 2,5-vuotias on ollut n. kaksi vuotta kuin naantalin aurinko - MIELETTÖMÄN helppo ja fiksu lapsi. Ei itke ikinä "turhasta", on tosi hyvinvoiva ja oikeasti ihan mieletön. Kyseenalaistin koko äitiyden käsitteenä vauva-aikana, mutta nykyisin en, en ole pitkään aikaan. Äitiys on ihanaa :) (helppohan se nyt on sanoa ;))

Yllättävän hyvin sitä pärjää; jäin lapsen kanssa yllättäen yksin hänen ollessa 4kk. Jotenkin sitä vaan pärjää :) 5 vuotta sitten takaisin työelämään ( 37,5h/vk), lapsi aloitti ekan ja elämä ihanaa! Harvakseltaan niitä " en jaksa enää"- hetkiä tulee!

Ap teitä on kaksi. Toinen hoitaa ja toinen nukkuu.

Hatunnosto yh:ille täältäkin :) Kyllähän iso elämänmuutos vie energiaa! Minun henkilökohtainen mielipide on, että silloin kun lapsiperhearki esikoisen kanssa tuntuu vaikealta, niin ollaan homman ytimessä. Ymmärretään että se vauva on oikea ihminen jonka kokemuksilla on merkitystä, eikä mikään nukke jonka voi vähän kenen sattuu syliin tunkea ja loput ajasta antaa möllöttää sitterissä.Anteeksi kärjistykset :) Toki on helppojakin vauvoja, mutta kyllä pääsääntöisesti uuden ihmisen, josta ollaan kokonaisvaltaisesti vastuussa, tuleekin tuntua jossain! Se on vaan terveen vanhemman merkki, että on kasvukipuja. Tsemppiä vauvaperheisiin! Ps älä lue superäitien blogeja yms :)

Vierailija kirjoitti:

En minä tiedä miten jaksoin, en oikeasti. Enkä enää ikinä lähtisi siihen! Eli ei enempää lapsia, sen verran syvät henkiset uurteet tuo jätti :D

Vauva oli alati tyytymätön, halusi olla koko ajan sylissä (mikä onnistuikin hyvin Manducan kanssa) ja/tai liikkeessä. Illat se pieni palosireeni huusi ja huusi. Yöt kyllä nukkui sitten nukahdettuaan onneksi hyvin, heräili vain n. 3 tunnin välein syömään (imetin, joten ei kuin tissiä suuhun ja nukahdin siihen), varmaan siksi pysyinkin järjissäni. Tosin päiväunia tuo ei tasan nukkunut kuin liikkuvissa vaunuissa tai sylissä - ja aina ei nukkunut ollenkaan (!) päiväunia, en käsitä miten parikuinen vauva jaksoi valvoa n. 13 h putkeen.

Olin myös AIVAN liian neuroottinen äiti, en todellakaan antanut lasta hoitoon kellekään. Jopa rintatulehduksessa, 40 asteen kuumeessa hoidin vauvan itse (tosin menin äidilleni silloin kylään), koska idioottina ajattelin että itsepä lapsen tein niin itsepä hoidan. Joopa joo, olisi sitä apua voinut joskus ottaa vastaankin... Ehkei tarvitsisi nyt muistella niin kauhulla ;)

Jälkiviisastella voi, ehkä oli koliikkia, ehkä söin vääränlaista ruokaa, ehkä en osannut. Ehkä olin itse liian kireä, ehkä sitä ja ehkä tätä. Vauva kasvoi kuitenkin todella hyvin ja tasaisesti, eli ruokaa sai riittävästi (ja voi pojat kun sitäkin kyseenalaistin - "kannattaako edes imettää, mitä jos se on nälissään").

Ei ollut kivaa, mutta täysin sen arvoista. Nyt tuo 2,5-vuotias on ollut n. kaksi vuotta kuin naantalin aurinko - MIELETTÖMÄN helppo ja fiksu lapsi. Ei itke ikinä "turhasta", on tosi hyvinvoiva ja oikeasti ihan mieletön. Kyseenalaistin koko äitiyden käsitteenä vauva-aikana, mutta nykyisin en, en ole pitkään aikaan. Äitiys on ihanaa :) (helppohan se nyt on sanoa ;))

Ajattele nyt vaan niin, että lapsesi selvästi on saavuttanut perusluottamuksen tuona vauva-aikana ja hyvän itsetunnon rakennuspalikat :) katsele hymyilevää taaperoa todeten että oli se sen arvoista. Kuulostat olleen tosi hyvä äiti, älä epäröi sitä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä tiedä miten jaksoin, en oikeasti. Enkä enää ikinä lähtisi siihen! Eli ei enempää lapsia, sen verran syvät henkiset uurteet tuo jätti :D

Vauva oli alati tyytymätön, halusi olla koko ajan sylissä (mikä onnistuikin hyvin Manducan kanssa) ja/tai liikkeessä. Illat se pieni palosireeni huusi ja huusi. Yöt kyllä nukkui sitten nukahdettuaan onneksi hyvin, heräili vain n. 3 tunnin välein syömään (imetin, joten ei kuin tissiä suuhun ja nukahdin siihen), varmaan siksi pysyinkin järjissäni. Tosin päiväunia tuo ei tasan nukkunut kuin liikkuvissa vaunuissa tai sylissä - ja aina ei nukkunut ollenkaan (!) päiväunia, en käsitä miten parikuinen vauva jaksoi valvoa n. 13 h putkeen.

Olin myös AIVAN liian neuroottinen äiti, en todellakaan antanut lasta hoitoon kellekään. Jopa rintatulehduksessa, 40 asteen kuumeessa hoidin vauvan itse (tosin menin äidilleni silloin kylään), koska idioottina ajattelin että itsepä lapsen tein niin itsepä hoidan. Joopa joo, olisi sitä apua voinut joskus ottaa vastaankin... Ehkei tarvitsisi nyt muistella niin kauhulla ;)

Jälkiviisastella voi, ehkä oli koliikkia, ehkä söin vääränlaista ruokaa, ehkä en osannut. Ehkä olin itse liian kireä, ehkä sitä ja ehkä tätä. Vauva kasvoi kuitenkin todella hyvin ja tasaisesti, eli ruokaa sai riittävästi (ja voi pojat kun sitäkin kyseenalaistin - "kannattaako edes imettää, mitä jos se on nälissään").

Ei ollut kivaa, mutta täysin sen arvoista. Nyt tuo 2,5-vuotias on ollut n. kaksi vuotta kuin naantalin aurinko - MIELETTÖMÄN helppo ja fiksu lapsi. Ei itke ikinä "turhasta", on tosi hyvinvoiva ja oikeasti ihan mieletön. Kyseenalaistin koko äitiyden käsitteenä vauva-aikana, mutta nykyisin en, en ole pitkään aikaan. Äitiys on ihanaa :) (helppohan se nyt on sanoa ;))

Ajattele nyt vaan niin, että lapsesi selvästi on saavuttanut perusluottamuksen tuona vauva-aikana ja hyvän itsetunnon rakennuspalikat :) katsele hymyilevää taaperoa todeten että oli se sen arvoista. Kuulostat olleen tosi hyvä äiti, älä epäröi sitä :)

Voi ihana, kiitos! Vaikka noin itsekin tosin juuri ajattelen :) Kaikki se rääkyminen ja jatkuva kantaminen yms. oli todellakin kaiken tämän arvoista, vaikka uudelleen (uuden vauvan kanssa siis) en sitä haluaisi kokea niin tämän nykyisen lapsen vuoksi tekisin kaiken koska tahansa uudelleen. Silloin kyseenalaistinkin äitiyteni, nykyisin en (paitsi terveellä tavalla, kuten jokainen varmasti joskus voidakseen kehittyä), tajusin että hyvä tuosta kasvaa ja kaikkea ei aina tarvitse stressata niin mahdottomasti :)

Ja tätä olenkin muistuttanut usein myös kavereilleni (ja tällä palstallakin!), tuoreille äideille, että ei tarvitse kokea liikaa huonoja viboja omasta äitiydestä. Loppujenlopuksi sille vauvalle riittää perustarpeiden täyttö; läheisyys, rakkaus, ruoka ja puhtaus. Muu kulkee siinä rinnalla. ❤

Ap tässä: Kommentti nro 18 ei ollut minun. Juuh, kyllä me vuorotellaan. Eikä tilanne tässä toivoton ole, tiedän että vauva kasvaa jatkuvasti ja sitä myöten helpottuu. Joku kommentoi ettei ap puhunut muusta kuin käytännön töiden hoitamisesta /fyysisestä jaksamisesta, ja juu, en tainnut aloituksessani muusta kirjoittaa mutta tarkoitin siis ihan koko pakettia: Me kannustetaan alati toisiamme mieheni kanssa ja se todella auttaa jaksamaan... Mitens yksinhuoltajalla.. Kuka hänelle sanoisi että Hyvä sinä, hienosti taas selvisit tästäkin päivästä! Teillä kenellä mies reissutöissä niin kai mies soittaa joka ilta ja kysyy lasten ja sinun voinnista, lähettää suukkoja ja kertoo kuinka tärkeä olet...? Noh, sitten nukkumisasia.. Meillä on käytännössä yksiön kokoinen kaksio asuntona joka sekin ylihintainen. Pakko asua Helsingissä kun mies opiskelee Helsingin yliopistolla. Kun valmistuu niin varmasti muutetaan halvempaan, ehkä toiseen kaupunkiin tai maalle.. Katsotaan nyt minne työt vie. Tässä asunnossa ei pysty kukaan nukkumaan silloin kun vauva ei nuku. Molemmat herätään vauvan ääntelyyn vaikka olisi korvatulpat :D Mutta joo, kuten aiemmin kirjoitin, kyllä tästäkin selvitään, nopeasti meni raskausaikakin niin eiköhän esikoinen ole jo vuoden ikäinen tuota pikaa :) Ainiin, kantoliinassa hän ei suostu olemaan, joku siitä kirjoitti. Ap

Vierailija kirjoitti:

Kantoliina tai esim manduca vaan käyttöön. Jää molemmat kädet vapaaksi voi samalla tehdä kotitöitä. Minusta on kyllä aika avutonta jos muutaman kilon nyytti saa kaksi aikuista niin sekaisin ettei muka mitään pysty tekemään. Vuorotelkaa.

Kiitos tästä kommentista! :D Tuliko muikea olo kun sait kiillotettua omaa kruunuasi muita sättimällä? ;) Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis etenkin vauvojen yksinhuoltajat mutta miksei isompienkin.. Miten ihmeessä jaksatte!? Minusta alkaa tuntua että olette jotain yli-ihmisiä! :) Meillä miehen kanssa esikoinen, 3kk ja olemme molemmat kuin zombieita. Ei vaan meinaa kohta enää jaksaa tämän väsymyksen kanssa. Kotityöt hoitamatta, samoin kaikki juoksevat paperiasiat. Vauvalla ei ole siis koliikkia mutta on kyllä todella vaativa. Haluaa olla koko ajan sylissä ja että hänelle lauletaan muuten aloittaa kovan tyytymättömän kitinän :D ...äh... Miten te jaksatte kun meilläkin ollaan jo ihan poikki vaikka kaksi ihmistä hoitamassa vauvaa.

Teinivanhemmat vai muuten vaan uusavuttomat?

Olemme mieheni kanssa lähemmän kolmekymppisiä emmekä uusavuttomia. Äh.. Todella kurjaa kun täällä palstalla on näin huono flow :/

Uskomattomia tarinoita yksinhuoltajilta tässä ketjussa, ei voi muuta sanoa kuin että pysyn kannassani että taidatte olla yli-ihmisiä! Vau! Kaikkea hyvää teille!!! (ja kaikille muillekin palstailijoille etenkin niille keillä on niin paha olla että sätitte toisia täällä ;) ). Ap

Vierailija kirjoitti:

Teillä mättää nyt jokin siinä kuviossa. Käykääpäs rutiininne läpi. Rytmit, kotitöiden priorisointi, kotitöiden jako jne.

Voi olla että häsläätte nyt vaan molemmat sinne tänne vähän päämäärättä.

Eli toinen on lapsen kanssa, toinen hoitaa ne kotityöt ja juoksevat asiat. Vuorotelkaa!

Jeps, tiedän että rutiinit mättää :( Mies yliopisto-opiskelija ja luennot aina miten sattuu, yksi kurssi esim nyt iltaluentoina, loput päivisin. Lisäksi hänen pitäisi tuleviin tentteihin ennättää lukea melkein tuhat sivua yhteensä tekstiä. Ikäväksi lisäksi meitä molempia vaivaa unettomuus!! Minulla se on ollut vauvan syntymästä asti. Otin lääkärin lopputarkastuksessa puheeksi ja hän kirjoitti nukahtamislääkkeitä reseptillä. Unettomuus tulisi saada katkaistua ennen kuin se kroonistuu. Nämä lääkkeet auttavat tosiaan nukahtamaan ja pakkausselosteessa lukee että pitäisi saada nukuttua 8h ilman keskeytyksiä. Jos herää välissä niin meininki on hyvin sekavaa, hallusinaatioita ja muuta "mukavaa", eli en ole uskaltanut kokeilla. Kuten yhdessä aiemmassa viestissä kirjoitin niin tämä meidän asunto on vähän kuin iso yksiö. Asuin joskus 37m2 yksiössä ja tämä kaksio on 41m2. Makuuhuoneen erottaa kevyt liukuovi. Ei täällä saa nukuttua 8h putkeen ilman keskeytystä, sula mahdottomuus. Minulla pikkuhiljaa alkanut unettomuus helpottaa, välillä vielä saattaa nukahtamisessa mennä 3-4h mutta nyt mies kertoi että ei saa öisin enää nukuttua vaikka väsyttää järjettömän paljon ja vauva nukkuisi hiiren hiljaa ja rauhallisesti!!! :/ Ollaan tsempattu mieheni kanssa toisiamme sillä että tämä on elämän mittakaavassa lyhyt ohi menevä vaihe. Onneksi meillä on keskenään hyvä flow eikä kiukutella toisillemme vaikka se olisi näennäisesti helppoa purkaa pahaa oloa toiseen (ainakin hetkellisesti), mutta siihen ei lähdetä. Kannustetaan toisiamme ja luodaan mahdollisimman hyvä tunnelma kotiin. Siksi siis tuli tämä aloituskin tehtyä kun miehen kanssa puhuttiin siitä että onneksi meillä on toisemme että kuinka yh.t jaksavat tämän kaiken ypöyksin!!!! Olen miettinyt että jahka meillä kotona helpottuu, vauva kasvaa ja unettomuutta ei enää olisi niin usein niin haluaisin mielelläni auttaa joitain yksinhuoltajia. Esim kaupassa käyntiä, voisin viedä vauvan vaunulenkille että äiti saisi nukuttua tunnin pari ja ihan yleisesti olla henkisenä tukena, kertoa kuinka hienosti hän jaksaa (sen kuulemisesta saa älyttömästi voimaa) ja juttukaverina. Pahoittelut pitkästä kirjoituksesta! Tiivistäminen on hieno taito! :P Ap

Nukahtamislääkkeet ei kyllä minusta auta mitään, kun eihän se vauvan kanssa se unen saanti ole ongelma vaan se että se uni katkeilee.

Minulla kuopuksella astma ja valvoin putkeen kuutisen vuotta... Jouduin lopulta opettelemaan koko nukkumisen uudelleen. Nyt kun lapsi on 12, osaan nukkua taas.

Meillä auttoi se että lähdimme pois kotoa. Vietettiin hotellilomia jne. Myös teillä voisi vaikka toinen käydä muualla nukkumassa välillä.

Vierailija kirjoitti:

Nukahtamislääkkeet ei kyllä minusta auta mitään, kun eihän se vauvan kanssa se unen saanti ole ongelma vaan se että se uni katkeilee.

Minulla kuopuksella astma ja valvoin putkeen kuutisen vuotta... Jouduin lopulta opettelemaan koko nukkumisen uudelleen. Nyt kun lapsi on 12, osaan nukkua taas.

Meillä auttoi se että lähdimme pois kotoa. Vietettiin hotellilomia jne. Myös teillä voisi vaikka toinen käydä muualla nukkumassa välillä.

Kiitos viestistä. Minulla nimenomaan siis ongelmana juuri nukahtaminen. Eli vauva nukkuu, saattaa nukkua sikeästi ja äänettömästi kuusikin tuntia putkeen, olen älyttömän väsynyt mutta makaan vuoteessa moooonta tuntia enkä vain nukahda. Todella turhauttavaa. Onneksi on nyt helpottamaan päin! Varmaan jotain hormoneista johtuvaa ja mieli myös järkyttynyt uudesta elämän tilanteesta :) Tässä oli hyvä artikkeli aiheesta: http://www.vau.fi/Perhe/Vanhemmuus/Hyvinvointi/Uneton-aiti/ 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olin totaali yh ekat 7 v eli lapsi oli aina mulla eikä koskaan isällä. Minulla ei oölut mitään omia menoja eikä harrastuksia ekoina vuosina. Mihinkään kuten iltakävelylle ei päässyt, kun piti tietty olla kotona vauvan kanssa.

Aluksi vauvalla oli koliikkia 4 kk ja sitten puolen vuoden korvatulehduskierre. Nukuin ekan vuoden n 3 tuntia yössä koostuen tunnin pätkistä. Kerran vaunuja työnnellessä ajattelin, että jatkan työntämistä, kunnes kohta kuolen. Lopulta menin hakemaan unilääkkeitä, että pystyin nukahtamaan, kun piti heräillä tunnin välein ja silloin ei enää saanut uudestaan unta yön aikana.

Vaikea jakso oli myös, jos oltiin yhtä aikaa sairaana, yhtenä talvena molemmat saivat yhtä aikaa keuhkokuumeen. Pakko pinnistellä vaan, koska ihan samat velvollisuudet mulla silloin oli 40 asteen kuumeessa kuin terveenäkin... Silloin kun oli koliikki, olin niin pöppörössä yhtenä yönä, että potkaisin jalan kynnykseen vahingossa ja varvas murtui. Se oli aika huvittavaa kun lääkäri sanoi, että varvasta ei voi edes kipsata että sori ei voi tehdä mitään, haluanko viikon sairaslomaa! Hieman nauratti, vaikka samalla itketti. Juu laitan vain tämän 3 kk ikäisen vauvan tuonne hyllylle viikoksi ja lepäilen hieman sohvalla tosiaan...

Korvien putkituksen jälkeen 1 v 2 kk ikäisenä vauva nukkui ekan kerran 5 h putkeen ja se oli kuin taivas olisi auennut! Saatoin myös joskus alkaa esim katsomaan tv:tä illalla ja alkaa lukemaan pari sivua omaa kirjaa nukkumaan mennessä! Olin ihan, että wau.

Tuo järjetön valvominen ikävä kyllä aikaansai, että vanhenin sinä vuonna ihan silmissä, mun kasvot ei ole oikein ikinä toipuneet siitä rasituksesta. Muuten tosiaan putkituksen jälkeen pärjättiin jo ihan erilailla. Olin halunnut vauvaa pitkään, joten ei haitannut, että piti ns lakkauttaa oma elämä kokonaan niiksi vuosiksi, olimme kai aika symbioosissa vauvan kanssa.

Tässäpä hyvä opetus miksi kannattaa valita hyvä mies ja pitää siitä kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin totaali yh ekat 7 v eli lapsi oli aina mulla eikä koskaan isällä. Minulla ei oölut mitään omia menoja eikä harrastuksia ekoina vuosina. Mihinkään kuten iltakävelylle ei päässyt, kun piti tietty olla kotona vauvan kanssa.

Aluksi vauvalla oli koliikkia 4 kk ja sitten puolen vuoden korvatulehduskierre. Nukuin ekan vuoden n 3 tuntia yössä koostuen tunnin pätkistä. Kerran vaunuja työnnellessä ajattelin, että jatkan työntämistä, kunnes kohta kuolen. Lopulta menin hakemaan unilääkkeitä, että pystyin nukahtamaan, kun piti heräillä tunnin välein ja silloin ei enää saanut uudestaan unta yön aikana.

Vaikea jakso oli myös, jos oltiin yhtä aikaa sairaana, yhtenä talvena molemmat saivat yhtä aikaa keuhkokuumeen. Pakko pinnistellä vaan, koska ihan samat velvollisuudet mulla silloin oli 40 asteen kuumeessa kuin terveenäkin... Silloin kun oli koliikki, olin niin pöppörössä yhtenä yönä, että potkaisin jalan kynnykseen vahingossa ja varvas murtui. Se oli aika huvittavaa kun lääkäri sanoi, että varvasta ei voi edes kipsata että sori ei voi tehdä mitään, haluanko viikon sairaslomaa! Hieman nauratti, vaikka samalla itketti. Juu laitan vain tämän 3 kk ikäisen vauvan tuonne hyllylle viikoksi ja lepäilen hieman sohvalla tosiaan...

Korvien putkituksen jälkeen 1 v 2 kk ikäisenä vauva nukkui ekan kerran 5 h putkeen ja se oli kuin taivas olisi auennut! Saatoin myös joskus alkaa esim katsomaan tv:tä illalla ja alkaa lukemaan pari sivua omaa kirjaa nukkumaan mennessä! Olin ihan, että wau.

Tuo järjetön valvominen ikävä kyllä aikaansai, että vanhenin sinä vuonna ihan silmissä, mun kasvot ei ole oikein ikinä toipuneet siitä rasituksesta. Muuten tosiaan putkituksen jälkeen pärjättiin jo ihan erilailla. Olin halunnut vauvaa pitkään, joten ei haitannut, että piti ns lakkauttaa oma elämä kokonaan niiksi vuosiksi, olimme kai aika symbioosissa vauvan kanssa.

Tässäpä hyvä opetus miksi kannattaa valita hyvä mies ja pitää siitä kiinni.

Asiat harvoin on noin mustavalkoisia, mustan ja valkoisen väliin mahuu laaja skaala muitakin värejä: tiedän mm tapauksen jossa mies käyttäytyi täydellisesti, oli hyvä aviomies sekä isä 15-vuotta, kunnes "pimahti" totaalisesti, petti vaimoaan työkaverin kanssa ja aloitti juomisen ja perheväkivallan. Menetti vakityönsä kun oli krapulasta poissaoloja.. Tämä käytös tuli vaimolle ja muulle perheelle kuin salama kirkkaalta taivaalta: takana kuitenkin 15-vuotta unelma-aviomiestä ja isää. Kävi ilmi että miehellä oli käsittelemättömiä lapsuuden traumoja. Ei tietenkään tämä nainen olisi lähtenyt perhettä perustamaan ja omakotitaloa hankkinut miehen kanssa jos olisi tiennyt moisesta, vaan olisi ensin pitänyt huolen että mies käy traumansa läpi (esim terapiassa) ja sen jälkeen ehkä vasta perheen perustamis-hommiin jos mies olisi ollut kykeneväinen. Naisesta tuli sitten yksinhuoltaja (mies edelleen ryyppää mikäli on edes elossa enää), helppoa se ei hänelle ollut mutta selviytyi kunnialla, lapset ovat fiksuja ja rakastavat äitiään todella paljon. Myöhemmin nainen löysi uuden miehen jonka kanssa pitänyt yhtä yli 20-vuotta ja vaikuttavat onnellisilta. Se, että heristelee sormella toisille tuollaisia kommentteja ei lisää omaa henkistä hyvinvointia, päinvastoin, se on takuu varma tapa karkoittaa sitä :/ Ap