Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kertokaa mulle vanhemmuuden hyviä puolia!
11.09.2016 |
Mä kamppailen tässä isojen päätöksien kanssa ja punnitsen asioita ja sitä mitä haluan elämältäni, mies haluaisi kovasti lapsen ja mä en ole vielä ihan varma. Oikeestaan mitään kovin isoa syytä sille että en rupeaisi vielä vanhemmaksi ei ole, lähinnä ajatus vapauden menettämisestä tuntuu pelottavalta. Olen kuitenkin jo nähnyt puol maailmaa ja bailannut ja juossut miehissä ihan tarpeeksi joten mitään tällaista en jää kaipaamaan mutta silti kaikki mietityttää ihan hirveesti.
Mä olen 27v ja mies 32v ja ymmärrän kyllä ettei hän ikänsä puolesta halua enää kauaa odotella. Mulla ei tällä hetkellä ole vakityötä vaan teen keikkatöitä muutamalle eri firmalle ja tulot ei oo kauheen suuret joten sekin vähän stressaa, mutta miehellä on hyvät tulot ja hän vakuuttelee kokoajan että hyvin me rahallisesti pärjätään.
Kommentit (46)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Matkustelu, bilettäminen ja miehissä käynti onnistuu äitinäkin. Mutta sitä arkista vapautta joka lapsettomilla on - sitä et saa oikeastaan koskaan enää takaisin. Vapautta tehdä joka päivä (töiden jälkeen) mitä huvittaa, ja vapautta olla huolehtimatta kenestäkään toisesta ihmisestä. Punnitse mieluummin sitä puolta, kuin jotain satunnaisten bilereissujen hankaloitumista.
Kyllä sen saa..lapsetkin kasvaa aikuiseksi.
Ja ne ovat silti huolena vähintään takaraivossa. Harva vanhempi kai lapsensa unohtaa heti kun ne kotoa muuttavat. Lisäksi voi tulla lastenlastenhoitoa, taloudellista auttamista jne, puhumattakaan siitä, että useimmat haluavat jättää perintöä ja asua jälkeläisten lähellä. Kyllä ne lapset siis loppuikänsä vanhempansa elämää ja vapautta rajoittavat, eivät vain sitä pikkulapsiaikaa.
Toki ovat, mutta harvoin enää aikuisena rajoittavat vanhempiensa vapaa-aikaa. Sekin on muuten valinta, että miten paljon haluaa viettää aikaa esim. lastenlasten kanssa. Voihan sitä muuttaa eläkepäiville vaikka etelän aurinkoon. Ei lasten saaminen tarkoita elinkautista huolivankilaa, ainakaan suurimmalle osalle ihmisistä.
Ei niin, kun elinkautinen on Suomessa lyhyempi kuin mitä yhdenkin lapsen kasvattimiseen kuluu aikaa.
Ja jos vanhemmuuteen pitää lähtökohtaisesti suhtautua niin, että ei RAJOITTAVUUTTA ja HUOLTA kestä kuin korkeintaan kymmnenen, kaksikymmentä vuotta, kannattaako niitä lapsia hankkia ollenkaan?
Juu, mutta ei vanhemmuutta tarvitse nähdä niin ylitsepääsemättömän vaikeana, huolien ja rajoituksien täyttämänäkään, kun se ei ole pelkästään sitä! Jokainen kokee huolet ja rajoitukset myös hyvin eri tavalla.
Minulle vanhemmuus ei näyttäydy elinkautisena(sanotaan nyt vaikka Amerikan mallin mukaisena sellaisena) huolivankilana, enkä myöskään suostu siihen että joku muu sen minulle sellaiseksi määrittelee!
Niin, kuten sanoit, jokainen kokee asiat eri lailla. Siksi apn kannattaa ajatella niitä KAIKKIA vanhemmuuden puolia. Myös siis sitä, että bilerajoitusten lisäksi lapset rajoittavat kaikkea muutakin vuosikymmeniä. Ja miettiä sitten OMALLA KOHDALLA miltä tällaiset rajoitukset tuntuvat. Jos hän sortuu miettimään vain sitä, pääseekö kerran kuussa juhlimaan ja kestääkö sen, ei pohdi vielä kuin pintaa siitä, mitä vanhemmuus ARJESSA tarkoittaa ja miten se ARKEEN vaikuttaa. Kukaan ei ole väittänyt että vanhemmuus olisi kaikille huolivankila, vaan että sekin puoli kannattaa MIETTIÄ ETUKÄTEEN mitä se ITSELLE olisi - koska joillekin se todellakin olisi se huolien täyttämä loppuikä. JOILLEKIN.
Täällä on paljon palstailemassa ihmisiä, joiden tulevaisuus on huolien täyttämä loppuikä - eikä monellakaan ole niitä lapsia. Enemmän tuo on ihmisen luonteesta ja itsetunnosta riippuva asia. Kunnolla masentuva ihminen joka kehittää lisäksi erilaisia somaattisia oireita ei varmasti ole kovinkaan onnellinen, kaikki asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä vastoinkäymisiltä. SEn sijaan ihminen jolla itsetunto ja luottamus elämään kunnossa ei elämäänsä koe huolien täyttämäksi kuin hetkellisesti - eikä nu huolet ole vauvan hampaidenteko vaan esim. läheisen kuolema jne ja niistäkin jatketaan elämää eteenpäin. Mutta meitä on moneksi, ja tällä palstalla erityisesti niitä negatiivisia on moneksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenenkään ei ole mikään pakko hoitaa lapsenlapsia tai auttaa taloudellisesti, eikä todellakaan tarvi jättää perintöä tai muuttaa lasten lähelle asumaan.
Ne on kaikki omia valintoja, mitä tehdään omien halujen mukaan.
Miksi niitä lapsia pitää tehdä, jos ei halua auttaa niitä mitenkään?
Tajuatteko millaisessa asemassa teidän lapset on elämässä verrattuna sellaisten vanhempien lapsiin, jotka auttaa niitä, joille jää perintöä jne.
Tunnen ihmisiä, joiden vanhemmat on potkineet pihalle ja ilmoittaneet ylpeinä itsestään miten mitään ei tipu ikinä, voin kertoa, ettei ole ollut helppoa noilla ihmisillä.
En vaan ymmärrä miksi niitä lapsia pitää tehdä, jos niille ei halua antaa mitään ja nauttii siitä miten vaikeaa niillä on verrattuna muihin. Mielestäni lapsen hankkimiseen kuuluu avun antamainen aikuisenakin, ja lapsenlapset kuuluvat samaan pakettiin, lapsen hankkiminen EI ole 18 vuoden projekti, vaan koko elämän.
Meidän perheessä lapset saavat hyvän kasvatuksen ja sitä kuuluisaa henkistä pääomaa. On meillä toki omakotitalo joka jää niille perinnöksi, mutta ei se ole mikään pakollinen, mehän voidaan elää niin kauan että kakarat on paljon rikkaampia kuin me. Tytär on jo aikuinen ja on opiskellut nyt jo paljon pidemmälle kuin kumpikaan vanhemmista tai kukaan isovanhemmista. Opintolainaa joutuu ottamaan, mutta sen maksamisessa varmasti autetaan jos sellainen tarve tulee. Kotiin saa aina tulla syömään, ja asumaankin jos tarve vaatii.
En kyllä ymmärrä tuota että miksi vanhempien pitäisi paapoa loppuikänsä aikuisia ihmisiä, paapooko heitäkin sitten heidän vanhempansa? Kyllä normaalit ihmiset saavat opiskeltua mitä haluavat ja sitten menevät töihin, suurimmalle osalle kuitenkin töitä löytyy, ei siihen vanhempia tarvita avittamaan joka käänteessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Matkustelu, bilettäminen ja miehissä käynti onnistuu äitinäkin. Mutta sitä arkista vapautta joka lapsettomilla on - sitä et saa oikeastaan koskaan enää takaisin. Vapautta tehdä joka päivä (töiden jälkeen) mitä huvittaa, ja vapautta olla huolehtimatta kenestäkään toisesta ihmisestä. Punnitse mieluummin sitä puolta, kuin jotain satunnaisten bilereissujen hankaloitumista.
Kyllä sen saa..lapsetkin kasvaa aikuiseksi.
Ja ne ovat silti huolena vähintään takaraivossa. Harva vanhempi kai lapsensa unohtaa heti kun ne kotoa muuttavat. Lisäksi voi tulla lastenlastenhoitoa, taloudellista auttamista jne, puhumattakaan siitä, että useimmat haluavat jättää perintöä ja asua jälkeläisten lähellä. Kyllä ne lapset siis loppuikänsä vanhempansa elämää ja vapautta rajoittavat, eivät vain sitä pikkulapsiaikaa.
Toki ovat, mutta harvoin enää aikuisena rajoittavat vanhempiensa vapaa-aikaa. Sekin on muuten valinta, että miten paljon haluaa viettää aikaa esim. lastenlasten kanssa. Voihan sitä muuttaa eläkepäiville vaikka etelän aurinkoon. Ei lasten saaminen tarkoita elinkautista huolivankilaa, ainakaan suurimmalle osalle ihmisistä.
Ei niin, kun elinkautinen on Suomessa lyhyempi kuin mitä yhdenkin lapsen kasvattimiseen kuluu aikaa.
Ja jos vanhemmuuteen pitää lähtökohtaisesti suhtautua niin, että ei RAJOITTAVUUTTA ja HUOLTA kestä kuin korkeintaan kymmnenen, kaksikymmentä vuotta, kannattaako niitä lapsia hankkia ollenkaan?
Huoli ja rajoittavuus? Itselläni on suuri perhe, ollut pian 15 vuotta ja koen että voin mennä ja tehdä asioita. Ehkä sun rajoitus voi olla sitten perustelumpi, en tiedä. Mutta itselläni on hyvä mies ja mummotkin tahtoo olla lastenlasten kanssa, heiltä tulee pyyntö saada lapsia hoitoon kuin meiltä pyytö että ottaa lapsia. Myös lapsien kasvaessa tuo hyvä suhde isovanhempien kesken näkyy niin että lapset kysyy mummolta pääseekö heidän luokse.
Perhe ei sido kotiin ja perheen kanssa voi liikkua. Näin suuren perheen kanssa joutuu varaamaan 2 huonetta tai perhehuoneen, mutta se nyt on tätä kun jokainen tarvitsee petipaikan :)
Se on pelottava asia että lapsen hommaaminen tarkoittaisi yli 10 vuoden huolestumista ja rajoitusta. Ei se noin ole. En ole huolissani lapsesta joka tulee kotiin koulusta eikä hänen saaminen ole rajoitus minulle. Hän osaa tehdä välipalan ja läksyt vaikken ole paikalla heti. Itse omassa lapsuudessa kävin pyörällä pyytämässä kaveria leikkimään ja seinäpuhelin ei mahdollistanut aina kiinnisaamista, nykyään moni asia on helpompaa. Samoin kun tuntee luokkakavereita niin saa kaverin tai hänen vanhemman kautta nopeasti tietää missä omakin lapsi on jos jotain tulee. En koe stressaavani asioita ja olen pitänyt aina tärkeänä että minä ja mieheni saadaan myös harrastaa vaikka ollaan lapsi, lapsi, lapsi jne saatu. Myös kun lapset kasvaa ja alkaa harrastaa niin siinä on hyvä paikka taas itselle oppia uusi laji ja saa uusia ystäviä itsekin toisista vanhemmista jne.
Minulle perhe on ollut aina iso haave ja se on ollut rikkaus. Olen reilusti alle 4-kymppinen ja viiletän välillä ulkona kavereiden kanssa, muttei mun tarvitse joka viikko vetää päätä sekaisin. Oma mies ja perhe on riittävää minulle, on hyvä olla tässä ja nähdä kun ne voi hyvin. Kun lapsi on alle kouluikäinen niin hänestä toki kuuluu pitää tiukempaa lieskaa kuin isommasta lapsesta, mutta minusta siinä on jotain pahasti pielessäkin jos lapsesta ei olisi valmis huolehtimaan ekojen 5 vuoden aikana, mutta se kääntyy myös niin että lapsen kuuluu saada olla itsenäinen vähitellen jotta koululaisena pystyy ja tykkää olla jo itsenäisempi. Hän kasvaa kokoajan ja saa tilaa itselleen. Huolenpito voi kääntyä myös vanhemman terveyttä vastaan jos ei pysty joustamaan. Ei napanuoraa voi katkaista kerralla vaan siihen opetellaan vanhemmalle ja vanhempi saa kokoajan lisää aikaa myös itselleen.
Mikään ei kasvata ihmistä niin paljon kun lapsi. Se kampeaa väkisinkin omaa maailmankuvaa laajemmaksi, muuttaa kaiken ja ei silti mitään. Ne muistot ja hetket, kun kaksi ihmistä pitää toisiaan maailman suurimpana ja tärkeimpänä asiana metrin pituuserosta huolimatta, ovat sen syvyysluokan asioita, että niitä on hyvin vaikea kuvailla sanoin. Nähdä pienen ihmisen vilpittömyys, ilo, suru, tarpeet, ajatukset ja mielen väkivahva luomisvoima! Miten sen kaiken saisikaan ahdettua sanoihin, jotka aina tuntuvat liian ahtailta.
Kuitenkin, kuten tuolla aiemmin joku sanoi, lasta ei pidä tehdä vain koska toinen haluaa. Lapsi vie sinulta lähes kaiken, jollet ole lähtökohtaisesti valinnut omaehtoisesti tulla vanhemmaksi. Lapsen myötä menetin vuosikausiksi sosiaalisen elämän, omat harrastukset, mahdollisuuden rakentaa elämää eteenpäin. Ajat olivatkin vaikeita, todella vaikeita ja täynnä yksinäisyyttä. Vaihdoin vaipat, kannoin tunteja melkein joka yö ensimmäisen vuoden ajan, istuin leikkikentällä, vein ja hain tarhasta ja kun koulu lopulta alkoi, muös oma vapaa-aika lisääntyi. Suunnilleen seitsemän vuotta elämää vain lapsen ympärillä. Jokaisella hommat menee tietysti omalla tavallaan, mulla ne nyt vaan meni noin.
En kuitenkaan kadu. Lapseni on nyt teini-ikäinen, jossa on omat hankaluutensa, mutta muuten elämä on mallillaan. Tulin isäksi niin nuorena, että jäi hurjat vuodet vähälle, mutta en mä siitä katkera ole. Nyt päälle 30-vuotiaana edelleen kuitenkin hyvässä kunnossa ja viriili, omaa aikaa ja vapautta, vaikka sisältääkin lapsen kanssa elämisen.
Jos voisin, muuttaisin menneisyyttä paljonkin, mutta en isäksi tulemista ja isänä pysymistä. Rehellisyyden nimissä en kuitenkaan voi suositella lapsen hankkimista, sillä milloinkaan ei voi tietää mitä se tuo tullessaan. Helpoimmillaankin vanhemmuus on raskasta. Palkitsevaa ja raskasta. Ainakin naiivit kuvitelmat tulevaisuudesta kannattaa kuopata mahdollisimman varhain. Edessä voi olla loppuun polttava taival, jota voi joutua vielä yksin kulkemaan. Eikä mikään ovi aukea silloin yhtä helposti kun ovi, josta Katkeruus voi kävellä sisään. Jos jotain ovea vartioi, niin sitä.
-Ihan onnellinen tyttären isä
Vierailija kirjoitti:
Ajatus vapauden menettämisestä pelottaa, mutta et näe mitään isoa syytä olla hankkimatta lasta? Eikö tuo nyt ole aika helkkarin iso syy? Se kun ei ole edes mikään marginaalinen riski vaan aivan varma seuraus vanhemmaksi tulemisesta.
Joo no.... Ihminen voi menettää vapautensa niin monella tavalla. Hommaamalla lemmikin. Rakastumalla. Ottamalla asuntolainan. Menemällä töihin. Kantamalla ylipäätään vastuuta.
AINA kun ihminen miettii elämäänsä isoa käännettä, häntä hirvittää.
Osa heittäytyy sen kummemmin miettimättä, ja tekee ehkä myös virheratkaisuja aika usein.
Osa taas miettii niin maan perhanasti, eikä ikinä luota itseensä ja pärjäämiseensä tarpeeksi, että uskaltaisi tehdä isoja päätöksiä ja valintoja.
En tiedä, kumpi noista ääripäistä on pahempi vaihtoehto, ehkä sittenkin tuo jälkimmäinen. Siis se, että elämä jää elämättä siinä pelossa, että entä jos en tykkääkään tai pärjääkään?
Ihminen pärjää ja sopeutuu. Liikaakaan ei kannata asioita problematisoida.
Alue: Aihe vapaa
Minä voin tavata ystävän töiden jälkeen jos haluan, mulla on myös mies. Vaikka lapsia ei olisi, en haluaisi tapailla ystäviä päivittäin töiden jälkeen, vaan menen kotiin lepäämään, ja niin teen vaikka onkaksi koululaista, en minä niiden tarpeita joudu jatkuvasti täyttämään, kaikkiin heidän vähäisiin tarpeisiinsa on kaksi aikuista vastaamassa, joten ei käy rasittavaksi. Sitten kun lapset on n. 10 vuotiaita, pärjäävät kotona jo aika pitkään vaikka sekä mies että minä oltaisiin jossain muualla.
Lapsilla on myös omat elämänsä, eikä niitä tarvi koko ajan holtata ja murehtia, ei tarvi mun vanhempienkaan mua.