Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kertokaa mulle vanhemmuuden hyviä puolia!
11.09.2016 |
Mä kamppailen tässä isojen päätöksien kanssa ja punnitsen asioita ja sitä mitä haluan elämältäni, mies haluaisi kovasti lapsen ja mä en ole vielä ihan varma. Oikeestaan mitään kovin isoa syytä sille että en rupeaisi vielä vanhemmaksi ei ole, lähinnä ajatus vapauden menettämisestä tuntuu pelottavalta. Olen kuitenkin jo nähnyt puol maailmaa ja bailannut ja juossut miehissä ihan tarpeeksi joten mitään tällaista en jää kaipaamaan mutta silti kaikki mietityttää ihan hirveesti.
Mä olen 27v ja mies 32v ja ymmärrän kyllä ettei hän ikänsä puolesta halua enää kauaa odotella. Mulla ei tällä hetkellä ole vakityötä vaan teen keikkatöitä muutamalle eri firmalle ja tulot ei oo kauheen suuret joten sekin vähän stressaa, mutta miehellä on hyvät tulot ja hän vakuuttelee kokoajan että hyvin me rahallisesti pärjätään.
Kommentit (46)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Matkustelu, bilettäminen ja miehissä käynti onnistuu äitinäkin. Mutta sitä arkista vapautta joka lapsettomilla on - sitä et saa oikeastaan koskaan enää takaisin. Vapautta tehdä joka päivä (töiden jälkeen) mitä huvittaa, ja vapautta olla huolehtimatta kenestäkään toisesta ihmisestä. Punnitse mieluummin sitä puolta, kuin jotain satunnaisten bilereissujen hankaloitumista.
Kyllä sen saa..lapsetkin kasvaa aikuiseksi.
Ja ne ovat silti huolena vähintään takaraivossa. Harva vanhempi kai lapsensa unohtaa heti kun ne kotoa muuttavat. Lisäksi voi tulla lastenlastenhoitoa, taloudellista auttamista jne, puhumattakaan siitä, että useimmat haluavat jättää perintöä ja asua jälkeläisten lähellä. Kyllä ne lapset siis loppuikänsä vanhempansa elämää ja vapautta rajoittavat, eivät vain sitä pikkulapsiaikaa.
Toki ovat, mutta harvoin enää aikuisena rajoittavat vanhempiensa vapaa-aikaa. Sekin on muuten valinta, että miten paljon haluaa viettää aikaa esim. lastenlasten kanssa. Voihan sitä muuttaa eläkepäiville vaikka etelän aurinkoon. Ei lasten saaminen tarkoita elinkautista huolivankilaa, ainakaan suurimmalle osalle ihmisistä.
Ei niin, kun elinkautinen on Suomessa lyhyempi kuin mitä yhdenkin lapsen kasvattimiseen kuluu aikaa.
Ja jos vanhemmuuteen pitää lähtökohtaisesti suhtautua niin, että ei RAJOITTAVUUTTA ja HUOLTA kestä kuin korkeintaan kymmnenen, kaksikymmentä vuotta, kannattaako niitä lapsia hankkia ollenkaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Matkustelu, bilettäminen ja miehissä käynti onnistuu äitinäkin. Mutta sitä arkista vapautta joka lapsettomilla on - sitä et saa oikeastaan koskaan enää takaisin. Vapautta tehdä joka päivä (töiden jälkeen) mitä huvittaa, ja vapautta olla huolehtimatta kenestäkään toisesta ihmisestä. Punnitse mieluummin sitä puolta, kuin jotain satunnaisten bilereissujen hankaloitumista.
Arkista vapautta? No jos mies tekee ruuan kun minä olen töissä, mun velvollisuuksia jää käydä ehkä kaupassa töistä tullessa, ja lasten hampaiden pesu illalla ennenkuin ne menee nukkumaan, mies lukee iltasadun. Joskus lapset haluaa jotain sellaista iltapalaksi mitä pitää paistaa pannulla hetki, sen joutuu sitten minä tai mies tekemään kun lapset on vasta 7v. Jos ulkona on kohtuullisen hyvä keli kersat on pihalla tuntikausia kavereitten kanssa, muuten leikkivät sisällä jotain tai pelaavat tableteillaan, ei mun tarvi niitä viihdyttää tms. hoitotoimenpiteitä tehdä. 9 vuotta niin muuttavat kotoa, yksi muutti jo 5 vuotta sitten. Ennen kaksoseten syntymää kun esikoinen vielä peruskoulussa, oli kyllä todella helppoa elämää, ei tarvinnut sen hampaitakaan pestä, riitti kun teki ruuan ja pesi pyykit, ne tosin pitää tehdä miehenkin takia, mies hoitaa kissat, roskat ja tiskit. Kyllä mä joudun ruuan yleensä tekemään aina kun olen miehen kanssa kahdestaan kotona.
Arkinen vapaus on ainakin minulle sitä, että kun tulen kotiin työpäivän jälkeen, kukaan ei häiritse minua tai tarvitse minulta mitään, ja kaikki vapaa-aikani on todella vapaata aikaa, jonka voin käyttää mieleni mukaan. Välillä tuntuu, että perheelliset eivät oikein saa tästä ajatuksesta kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin ketjussa näköjään taas lapsettomat tietävät parhaiten, millaista se lapsiperhe-elämä on. ;)
Ei parhaiten, mutta aika monella lapsettomalla on realistinen käsitys siitä, minkälaista lapsiperhe-elämä tyypillisesti on... ja tietysti erityisesti heidän kohdallaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Matkustelu, bilettäminen ja miehissä käynti onnistuu äitinäkin. Mutta sitä arkista vapautta joka lapsettomilla on - sitä et saa oikeastaan koskaan enää takaisin. Vapautta tehdä joka päivä (töiden jälkeen) mitä huvittaa, ja vapautta olla huolehtimatta kenestäkään toisesta ihmisestä. Punnitse mieluummin sitä puolta, kuin jotain satunnaisten bilereissujen hankaloitumista.
Kyllä sen saa..lapsetkin kasvaa aikuiseksi.
Ja ne ovat silti huolena vähintään takaraivossa. Harva vanhempi kai lapsensa unohtaa heti kun ne kotoa muuttavat. Lisäksi voi tulla lastenlastenhoitoa, taloudellista auttamista jne, puhumattakaan siitä, että useimmat haluavat jättää perintöä ja asua jälkeläisten lähellä. Kyllä ne lapset siis loppuikänsä vanhempansa elämää ja vapautta rajoittavat, eivät vain sitä pikkulapsiaikaa.
Toki ovat, mutta harvoin enää aikuisena rajoittavat vanhempiensa vapaa-aikaa. Sekin on muuten valinta, että miten paljon haluaa viettää aikaa esim. lastenlasten kanssa. Voihan sitä muuttaa eläkepäiville vaikka etelän aurinkoon. Ei lasten saaminen tarkoita elinkautista huolivankilaa, ainakaan suurimmalle osalle ihmisistä.
Ei niin, kun elinkautinen on Suomessa lyhyempi kuin mitä yhdenkin lapsen kasvattimiseen kuluu aikaa.
Ja jos vanhemmuuteen pitää lähtökohtaisesti suhtautua niin, että ei RAJOITTAVUUTTA ja HUOLTA kestä kuin korkeintaan kymmnenen, kaksikymmentä vuotta, kannattaako niitä lapsia hankkia ollenkaan?
Juu, mutta ei vanhemmuutta tarvitse nähdä niin ylitsepääsemättömän vaikeana, huolien ja rajoituksien täyttämänäkään, kun se ei ole pelkästään sitä! Jokainen kokee huolet ja rajoitukset myös hyvin eri tavalla.
Minulle vanhemmuus ei näyttäydy elinkautisena(sanotaan nyt vaikka Amerikan mallin mukaisena sellaisena) huolivankilana, enkä myöskään suostu siihen että joku muu sen minulle sellaiseksi määrittelee!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Matkustelu, bilettäminen ja miehissä käynti onnistuu äitinäkin. Mutta sitä arkista vapautta joka lapsettomilla on - sitä et saa oikeastaan koskaan enää takaisin. Vapautta tehdä joka päivä (töiden jälkeen) mitä huvittaa, ja vapautta olla huolehtimatta kenestäkään toisesta ihmisestä. Punnitse mieluummin sitä puolta, kuin jotain satunnaisten bilereissujen hankaloitumista.
Arkista vapautta? No jos mies tekee ruuan kun minä olen töissä, mun velvollisuuksia jää käydä ehkä kaupassa töistä tullessa, ja lasten hampaiden pesu illalla ennenkuin ne menee nukkumaan, mies lukee iltasadun. Joskus lapset haluaa jotain sellaista iltapalaksi mitä pitää paistaa pannulla hetki, sen joutuu sitten minä tai mies tekemään kun lapset on vasta 7v. Jos ulkona on kohtuullisen hyvä keli kersat on pihalla tuntikausia kavereitten kanssa, muuten leikkivät sisällä jotain tai pelaavat tableteillaan, ei mun tarvi niitä viihdyttää tms. hoitotoimenpiteitä tehdä. 9 vuotta niin muuttavat kotoa, yksi muutti jo 5 vuotta sitten. Ennen kaksoseten syntymää kun esikoinen vielä peruskoulussa, oli kyllä todella helppoa elämää, ei tarvinnut sen hampaitakaan pestä, riitti kun teki ruuan ja pesi pyykit, ne tosin pitää tehdä miehenkin takia, mies hoitaa kissat, roskat ja tiskit. Kyllä mä joudun ruuan yleensä tekemään aina kun olen miehen kanssa kahdestaan kotona.
Arkinen vapaus on ainakin minulle sitä, että kun tulen kotiin työpäivän jälkeen, kukaan ei häiritse minua tai tarvitse minulta mitään, ja kaikki vapaa-aikani on todella vapaata aikaa, jonka voin käyttää mieleni mukaan. Välillä tuntuu, että perheelliset eivät oikein saa tästä ajatuksesta kiinni.
Eikä perheettömät siitä, että kaikki eivät kaipaa 100 % vapaa-aikaa muista ihmisistä(lapsista).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäinen lapsi on aina vähän yllätys, kun varmaan harva on pystynyt etukäteen kuvittelemaan, mitä se oikeasti on. Kaikki, ihan kaikki, on sen pienen ihmisen kädessä. Nukut, kun vauvalle sopii. Syöt rauhassa, kun vauvalle sopii. Katsot lempitelkkuohjelmaasi, kun vauvalle sopii jne. Minulla esikoinen oli helppo lapsi, mutta silti olin ihan järkyttynyt, kuinka olen menettänyt koko elämäni. Ikääkin oli jo melkein 30 ja tiesin tasan vastuun tai olin tietävinäni. Toinen lapsi olikin jo rutiinia. Elämä oli kyllä aika raskasta, kun lapset oli pieniä. En katunut, mutta koin elämän raskaana. Jotkut nauttii vauva-/taaperoajasta, minä en niinkään. Nyt lapset on 7 ja 11, elämäni on taivaallisen helppoa. Ulkoilevat kavereiden kanssa tai keskenään, antavat nukkua jne. Osaavat jutella ja tehdä asioita. En näe tämän hetken vanhemmuudessa mitään minuuksia. En edes sitä, että neiti 11v. on alkanut kiukutella kuin murkut.
En ole katunut lasten saamista koskaan. Alussa olin hämmentynyt ja elämä tuntui rankalta. Silti rakastin lapsiani syntymästä lähtien täysillä. Nyt en koe elämääni raskaaksi ja rakastan lapsiani entistä enemmän. Ehkä se vanhemmuuden tärkein onkin siinä, että saa rakastaa ja saa rakkautta.
Minä hankin lapsia, koska olin utelias kokemaan miltä raskaus tuntuisi, miltä oma lapseni näyttäisi ja millaista perhe-elämä olisi dinkkuelämän vastapainoksi. En pelännyt vastuuta tai vapaa-ajan menettämistä, en kaivannut enää uusia merkkivaateita tai etelänmatkoja. Lapsettoman pariskunnan biletyselämäntyyli oli menettänyt hohtonsa ja kaipasin syvällisempää merkitystä elämääni.
Olen onnellinen että uskalsin hankkia lapsia, koska tämä on ollut mieletön elämänkokemus, enkä haluaisi siitä luopua mistään hinnasta. Elämässäni on kaksi upeaa, pientä ihmistä, joiden kanssa on kivaa jakaa elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Matkustelu, bilettäminen ja miehissä käynti onnistuu äitinäkin. Mutta sitä arkista vapautta joka lapsettomilla on - sitä et saa oikeastaan koskaan enää takaisin. Vapautta tehdä joka päivä (töiden jälkeen) mitä huvittaa, ja vapautta olla huolehtimatta kenestäkään toisesta ihmisestä. Punnitse mieluummin sitä puolta, kuin jotain satunnaisten bilereissujen hankaloitumista.
Arkista vapautta? No jos mies tekee ruuan kun minä olen töissä, mun velvollisuuksia jää käydä ehkä kaupassa töistä tullessa, ja lasten hampaiden pesu illalla ennenkuin ne menee nukkumaan, mies lukee iltasadun. Joskus lapset haluaa jotain sellaista iltapalaksi mitä pitää paistaa pannulla hetki, sen joutuu sitten minä tai mies tekemään kun lapset on vasta 7v. Jos ulkona on kohtuullisen hyvä keli kersat on pihalla tuntikausia kavereitten kanssa, muuten leikkivät sisällä jotain tai pelaavat tableteillaan, ei mun tarvi niitä viihdyttää tms. hoitotoimenpiteitä tehdä. 9 vuotta niin muuttavat kotoa, yksi muutti jo 5 vuotta sitten. Ennen kaksoseten syntymää kun esikoinen vielä peruskoulussa, oli kyllä todella helppoa elämää, ei tarvinnut sen hampaitakaan pestä, riitti kun teki ruuan ja pesi pyykit, ne tosin pitää tehdä miehenkin takia, mies hoitaa kissat, roskat ja tiskit. Kyllä mä joudun ruuan yleensä tekemään aina kun olen miehen kanssa kahdestaan kotona.
Arkinen vapaus on ainakin minulle sitä, että kun tulen kotiin työpäivän jälkeen, kukaan ei häiritse minua tai tarvitse minulta mitään, ja kaikki vapaa-aikani on todella vapaata aikaa, jonka voin käyttää mieleni mukaan. Välillä tuntuu, että perheelliset eivät oikein saa tästä ajatuksesta kiinni.
Eikä perheettömät siitä, että kaikki eivät kaipaa 100 % vapaa-aikaa muista ihmisistä(lapsista).
Ei kukaan puhunut mitään siitä, että pitäisi olla irrallaan muista ihmisistä. Et vissiin ymmärrä, mitä eroa on nähdä ystävää töiden jälkeen ja tulla kotiin vastaamaan omien lasten tarpeisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Matkustelu, bilettäminen ja miehissä käynti onnistuu äitinäkin. Mutta sitä arkista vapautta joka lapsettomilla on - sitä et saa oikeastaan koskaan enää takaisin. Vapautta tehdä joka päivä (töiden jälkeen) mitä huvittaa, ja vapautta olla huolehtimatta kenestäkään toisesta ihmisestä. Punnitse mieluummin sitä puolta, kuin jotain satunnaisten bilereissujen hankaloitumista.
Arkista vapautta? No jos mies tekee ruuan kun minä olen töissä, mun velvollisuuksia jää käydä ehkä kaupassa töistä tullessa, ja lasten hampaiden pesu illalla ennenkuin ne menee nukkumaan, mies lukee iltasadun. Joskus lapset haluaa jotain sellaista iltapalaksi mitä pitää paistaa pannulla hetki, sen joutuu sitten minä tai mies tekemään kun lapset on vasta 7v. Jos ulkona on kohtuullisen hyvä keli kersat on pihalla tuntikausia kavereitten kanssa, muuten leikkivät sisällä jotain tai pelaavat tableteillaan, ei mun tarvi niitä viihdyttää tms. hoitotoimenpiteitä tehdä. 9 vuotta niin muuttavat kotoa, yksi muutti jo 5 vuotta sitten. Ennen kaksoseten syntymää kun esikoinen vielä peruskoulussa, oli kyllä todella helppoa elämää, ei tarvinnut sen hampaitakaan pestä, riitti kun teki ruuan ja pesi pyykit, ne tosin pitää tehdä miehenkin takia, mies hoitaa kissat, roskat ja tiskit. Kyllä mä joudun ruuan yleensä tekemään aina kun olen miehen kanssa kahdestaan kotona.
Arkinen vapaus on ainakin minulle sitä, että kun tulen kotiin työpäivän jälkeen, kukaan ei häiritse minua tai tarvitse minulta mitään, ja kaikki vapaa-aikani on todella vapaata aikaa, jonka voin käyttää mieleni mukaan. Välillä tuntuu, että perheelliset eivät oikein saa tästä ajatuksesta kiinni.
Eikä perheettömät siitä, että kaikki eivät kaipaa 100 % vapaa-aikaa muista ihmisistä(lapsista).
Ei kukaan puhunut mitään siitä, että pitäisi olla irrallaan muista ihmisistä. Et vissiin ymmärrä, mitä eroa on nähdä ystävää töiden jälkeen ja tulla kotiin vastaamaan omien lasten tarpeisiin.
Ymmärrän hyvinkin, mutta lasten tarpeisiin vastaaminen ei ole minulle rankkaa tai vaikeaa. Minulle myös riittää vähäinen oma-aika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Matkustelu, bilettäminen ja miehissä käynti onnistuu äitinäkin. Mutta sitä arkista vapautta joka lapsettomilla on - sitä et saa oikeastaan koskaan enää takaisin. Vapautta tehdä joka päivä (töiden jälkeen) mitä huvittaa, ja vapautta olla huolehtimatta kenestäkään toisesta ihmisestä. Punnitse mieluummin sitä puolta, kuin jotain satunnaisten bilereissujen hankaloitumista.
Arkista vapautta? No jos mies tekee ruuan kun minä olen töissä, mun velvollisuuksia jää käydä ehkä kaupassa töistä tullessa, ja lasten hampaiden pesu illalla ennenkuin ne menee nukkumaan, mies lukee iltasadun. Joskus lapset haluaa jotain sellaista iltapalaksi mitä pitää paistaa pannulla hetki, sen joutuu sitten minä tai mies tekemään kun lapset on vasta 7v. Jos ulkona on kohtuullisen hyvä keli kersat on pihalla tuntikausia kavereitten kanssa, muuten leikkivät sisällä jotain tai pelaavat tableteillaan, ei mun tarvi niitä viihdyttää tms. hoitotoimenpiteitä tehdä. 9 vuotta niin muuttavat kotoa, yksi muutti jo 5 vuotta sitten. Ennen kaksoseten syntymää kun esikoinen vielä peruskoulussa, oli kyllä todella helppoa elämää, ei tarvinnut sen hampaitakaan pestä, riitti kun teki ruuan ja pesi pyykit, ne tosin pitää tehdä miehenkin takia, mies hoitaa kissat, roskat ja tiskit. Kyllä mä joudun ruuan yleensä tekemään aina kun olen miehen kanssa kahdestaan kotona.
Arkinen vapaus on ainakin minulle sitä, että kun tulen kotiin työpäivän jälkeen, kukaan ei häiritse minua tai tarvitse minulta mitään, ja kaikki vapaa-aikani on todella vapaata aikaa, jonka voin käyttää mieleni mukaan. Välillä tuntuu, että perheelliset eivät oikein saa tästä ajatuksesta kiinni.
Eikä perheettömät siitä, että kaikki eivät kaipaa 100 % vapaa-aikaa muista ihmisistä(lapsista).
Ei kukaan puhunut mitään siitä, että pitäisi olla irrallaan muista ihmisistä. Et vissiin ymmärrä, mitä eroa on nähdä ystävää töiden jälkeen ja tulla kotiin vastaamaan omien lasten tarpeisiin.
Ymmärrän hyvinkin, mutta lasten tarpeisiin vastaaminen ei ole minulle rankkaa tai vaikeaa. Minulle myös riittää vähäinen oma-aika.
Nuo ovat oikein hyödyllisiä ominaisuuksia vanhemmalle. :) Ihmettelin vain, miten päädyit samastamaan arkisesta vapaudesta nauttimisen jonkinlaiseen erakoitumiseen. Tapaan vapaa-ajallani paljonkin ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Kenenkään ei ole mikään pakko hoitaa lapsenlapsia tai auttaa taloudellisesti, eikä todellakaan tarvi jättää perintöä tai muuttaa lasten lähelle asumaan.
Ne on kaikki omia valintoja, mitä tehdään omien halujen mukaan.
Miksi niitä lapsia pitää tehdä, jos ei halua auttaa niitä mitenkään?
Tajuatteko millaisessa asemassa teidän lapset on elämässä verrattuna sellaisten vanhempien lapsiin, jotka auttaa niitä, joille jää perintöä jne.
Tunnen ihmisiä, joiden vanhemmat on potkineet pihalle ja ilmoittaneet ylpeinä itsestään miten mitään ei tipu ikinä, voin kertoa, ettei ole ollut helppoa noilla ihmisillä.
En vaan ymmärrä miksi niitä lapsia pitää tehdä, jos niille ei halua antaa mitään ja nauttii siitä miten vaikeaa niillä on verrattuna muihin. Mielestäni lapsen hankkimiseen kuuluu avun antamainen aikuisenakin, ja lapsenlapset kuuluvat samaan pakettiin, lapsen hankkiminen EI ole 18 vuoden projekti, vaan koko elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan miettineeni samaa muutama vuosi sitten. Nyt on kaksi lasta, 3vee ja 6kk.
Alkuperäinen kysymys taisi koskea vanhemmuuden hyviä puolia? Mun mielestä parasta on tietenkin lapsilta saatu ehdoton rakkaus, ja se pakahduttava rakkaus mitä itse tuntee. Konkreettisempia asioita mm. se että saa hetken breikin oravanpyörästä, vaikka äitiys onkin ainakin omasta mielestä paljon intensiivisempää kuin palkkatyö. Oppii taas lapsen rinnalla elämään enemmän hetkessä, ihmettelemään vaikka pilviä taivaalla tai lumisadetta. Nauraa saa paljon, höpsöille ihanille jutuille mitä ne höpöttelee. Eikä mikään tunnu niin mahtavalta kuin oman lapsen riemu ja ilo. Lapsen kanssa tulee myös mahdollisesti käytyä paikoissa joissa ei muuten kävisi (vaikkapa museot), harrastettua uusia juttuja (vauvauinnin myötä/jälkeen uinnista tullut koko perheelle pysyvä harrastus) tai palattua omien vanhojen harrastusten pariin (ratsastus vaikkapa).
Tässä nyt muutama konkreettinen esimerkki mitä tulee mieleen. Elämä muuttuu lasten myötä kokonaan, sekä hyvässä että pahassa. Valehtelisin jos sanoisin etten kaipaan "entisen elämän" huolettomuutta ja vapautta mutta en kuitenkaan haluaisi enää palata siihen. Omalla kohdalla lasten hankinta oli siinä mielessä hyppy tuntemattomaan että olin vuosia vatvonut ja odottanut että milloin olisin "valmis". Tiesin siis haluavani lapsia mutta odotin sopivaa hetkeä tai vauvakuumetta tms. Totuus on omasta mielestäni se, ettei lapsen saamiseen voi koskaan olla täysin valmis. Kunhan siis ehdottomasti kuitenkin peruspalikat kuten parisuhde ja talous kunnossa ennen kuin touhuun ryhtyy!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Matkustelu, bilettäminen ja miehissä käynti onnistuu äitinäkin. Mutta sitä arkista vapautta joka lapsettomilla on - sitä et saa oikeastaan koskaan enää takaisin. Vapautta tehdä joka päivä (töiden jälkeen) mitä huvittaa, ja vapautta olla huolehtimatta kenestäkään toisesta ihmisestä. Punnitse mieluummin sitä puolta, kuin jotain satunnaisten bilereissujen hankaloitumista.
Kyllä sen saa..lapsetkin kasvaa aikuiseksi.
Ja ne ovat silti huolena vähintään takaraivossa. Harva vanhempi kai lapsensa unohtaa heti kun ne kotoa muuttavat. Lisäksi voi tulla lastenlastenhoitoa, taloudellista auttamista jne, puhumattakaan siitä, että useimmat haluavat jättää perintöä ja asua jälkeläisten lähellä. Kyllä ne lapset siis loppuikänsä vanhempansa elämää ja vapautta rajoittavat, eivät vain sitä pikkulapsiaikaa.
Toki ovat, mutta harvoin enää aikuisena rajoittavat vanhempiensa vapaa-aikaa. Sekin on muuten valinta, että miten paljon haluaa viettää aikaa esim. lastenlasten kanssa. Voihan sitä muuttaa eläkepäiville vaikka etelän aurinkoon. Ei lasten saaminen tarkoita elinkautista huolivankilaa, ainakaan suurimmalle osalle ihmisistä.
Ei niin, kun elinkautinen on Suomessa lyhyempi kuin mitä yhdenkin lapsen kasvattimiseen kuluu aikaa.
Ja jos vanhemmuuteen pitää lähtökohtaisesti suhtautua niin, että ei RAJOITTAVUUTTA ja HUOLTA kestä kuin korkeintaan kymmnenen, kaksikymmentä vuotta, kannattaako niitä lapsia hankkia ollenkaan?
Juu, mutta ei vanhemmuutta tarvitse nähdä niin ylitsepääsemättömän vaikeana, huolien ja rajoituksien täyttämänäkään, kun se ei ole pelkästään sitä! Jokainen kokee huolet ja rajoitukset myös hyvin eri tavalla.
Minulle vanhemmuus ei näyttäydy elinkautisena(sanotaan nyt vaikka Amerikan mallin mukaisena sellaisena) huolivankilana, enkä myöskään suostu siihen että joku muu sen minulle sellaiseksi määrittelee!
Niin, kuten sanoit, jokainen kokee asiat eri lailla. Siksi apn kannattaa ajatella niitä KAIKKIA vanhemmuuden puolia. Myös siis sitä, että bilerajoitusten lisäksi lapset rajoittavat kaikkea muutakin vuosikymmeniä. Ja miettiä sitten OMALLA KOHDALLA miltä tällaiset rajoitukset tuntuvat. Jos hän sortuu miettimään vain sitä, pääseekö kerran kuussa juhlimaan ja kestääkö sen, ei pohdi vielä kuin pintaa siitä, mitä vanhemmuus ARJESSA tarkoittaa ja miten se ARKEEN vaikuttaa. Kukaan ei ole väittänyt että vanhemmuus olisi kaikille huolivankila, vaan että sekin puoli kannattaa MIETTIÄ ETUKÄTEEN mitä se ITSELLE olisi - koska joillekin se todellakin olisi se huolien täyttämä loppuikä. JOILLEKIN.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan mielipuolinen tuo ajatusharha, että jokainen voisi vain päättää, miten vanhemmuuteen suhtautuu, tekeekö siitä itselleen vaikeaa vai ei. Kyllä se on kiinni ihmisen arvoista, psykologisesta resursseista ja tarpeista eikä mistään mielipiteestä, joka vain vaihdetaan sormia napsauttamalla.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa miettiä, minkälaisen elämän haluat itsellesi tulevaisuudessa. Kuuluuko siihen lapsiperheen arjen pyörittäminen ja lasten tarpeisiin vastaaminen vanhempana? Vai kuuluuko siihen kahden aikuisen keskinäistä parisuhde-elämää, vapautta ja itsensä toteuttamista? Kumpikin polku on ihan mahdollinen, mutta itse pitäisi tietää, mitä tavoitella.
Näitä on toki hyvä miettiä, mutta ihminen tuppaa unohtamaan sen, että kaikesta miettimisestä ja suunnittelusta huolimatta, elämässä voi tapahtua miltei mitä vain.
Mun elämällä ennen lasta ei ole merkitystä. Tää on parasta, mitä voi tapahtua. Ihaninta, arvokkainta, upeinta. Lapsettomana ei ymmärrä edes murto-osaa siitä rakkaudesta, jota voi kokea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Matkustelu, bilettäminen ja miehissä käynti onnistuu äitinäkin. Mutta sitä arkista vapautta joka lapsettomilla on - sitä et saa oikeastaan koskaan enää takaisin. Vapautta tehdä joka päivä (töiden jälkeen) mitä huvittaa, ja vapautta olla huolehtimatta kenestäkään toisesta ihmisestä. Punnitse mieluummin sitä puolta, kuin jotain satunnaisten bilereissujen hankaloitumista.
Arkista vapautta? No jos mies tekee ruuan kun minä olen töissä, mun velvollisuuksia jää käydä ehkä kaupassa töistä tullessa, ja lasten hampaiden pesu illalla ennenkuin ne menee nukkumaan, mies lukee iltasadun. Joskus lapset haluaa jotain sellaista iltapalaksi mitä pitää paistaa pannulla hetki, sen joutuu sitten minä tai mies tekemään kun lapset on vasta 7v. Jos ulkona on kohtuullisen hyvä keli kersat on pihalla tuntikausia kavereitten kanssa, muuten leikkivät sisällä jotain tai pelaavat tableteillaan, ei mun tarvi niitä viihdyttää tms. hoitotoimenpiteitä tehdä. 9 vuotta niin muuttavat kotoa, yksi muutti jo 5 vuotta sitten. Ennen kaksoseten syntymää kun esikoinen vielä peruskoulussa, oli kyllä todella helppoa elämää, ei tarvinnut sen hampaitakaan pestä, riitti kun teki ruuan ja pesi pyykit, ne tosin pitää tehdä miehenkin takia, mies hoitaa kissat, roskat ja tiskit. Kyllä mä joudun ruuan yleensä tekemään aina kun olen miehen kanssa kahdestaan kotona.
Arkinen vapaus on ainakin minulle sitä, että kun tulen kotiin työpäivän jälkeen, kukaan ei häiritse minua tai tarvitse minulta mitään, ja kaikki vapaa-aikani on todella vapaata aikaa, jonka voin käyttää mieleni mukaan. Välillä tuntuu, että perheelliset eivät oikein saa tästä ajatuksesta kiinni.
Eikä perheettömät siitä, että kaikki eivät kaipaa 100 % vapaa-aikaa muista ihmisistä(lapsista).
Ei kukaan puhunut mitään siitä, että pitäisi olla irrallaan muista ihmisistä. Et vissiin ymmärrä, mitä eroa on nähdä ystävää töiden jälkeen ja tulla kotiin vastaamaan omien lasten tarpeisiin.
Ymmärrän hyvinkin, mutta lasten tarpeisiin vastaaminen ei ole minulle rankkaa tai vaikeaa. Minulle myös riittää vähäinen oma-aika.
Nuo ovat oikein hyödyllisiä ominaisuuksia vanhemmalle. :) Ihmettelin vain, miten päädyit samastamaan arkisesta vapaudesta nauttimisen jonkinlaiseen erakoitumiseen. Tapaan vapaa-ajallani paljonkin ihmisiä.
"Kukaan ei häiritse minua tai tarvitse minulta mitään" kuulostaa minun korviini siltä, että ihminen haluaa olla yksin. Siksi.
Sinua ilmeisesti sitten häiritsee lasten tarvitsevuus ja huomionkaipuu. Kyllähän ystävätkin ovat monesti tarvitsevia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Matkustelu, bilettäminen ja miehissä käynti onnistuu äitinäkin. Mutta sitä arkista vapautta joka lapsettomilla on - sitä et saa oikeastaan koskaan enää takaisin. Vapautta tehdä joka päivä (töiden jälkeen) mitä huvittaa, ja vapautta olla huolehtimatta kenestäkään toisesta ihmisestä. Punnitse mieluummin sitä puolta, kuin jotain satunnaisten bilereissujen hankaloitumista.
Arkista vapautta? No jos mies tekee ruuan kun minä olen töissä, mun velvollisuuksia jää käydä ehkä kaupassa töistä tullessa, ja lasten hampaiden pesu illalla ennenkuin ne menee nukkumaan, mies lukee iltasadun. Joskus lapset haluaa jotain sellaista iltapalaksi mitä pitää paistaa pannulla hetki, sen joutuu sitten minä tai mies tekemään kun lapset on vasta 7v. Jos ulkona on kohtuullisen hyvä keli kersat on pihalla tuntikausia kavereitten kanssa, muuten leikkivät sisällä jotain tai pelaavat tableteillaan, ei mun tarvi niitä viihdyttää tms. hoitotoimenpiteitä tehdä. 9 vuotta niin muuttavat kotoa, yksi muutti jo 5 vuotta sitten. Ennen kaksoseten syntymää kun esikoinen vielä peruskoulussa, oli kyllä todella helppoa elämää, ei tarvinnut sen hampaitakaan pestä, riitti kun teki ruuan ja pesi pyykit, ne tosin pitää tehdä miehenkin takia, mies hoitaa kissat, roskat ja tiskit. Kyllä mä joudun ruuan yleensä tekemään aina kun olen miehen kanssa kahdestaan kotona.
Arkinen vapaus on ainakin minulle sitä, että kun tulen kotiin työpäivän jälkeen, kukaan ei häiritse minua tai tarvitse minulta mitään, ja kaikki vapaa-aikani on todella vapaata aikaa, jonka voin käyttää mieleni mukaan. Välillä tuntuu, että perheelliset eivät oikein saa tästä ajatuksesta kiinni.
Kyllä lapsettomillakin on ympärillään yleensä muita ihmisiä joiden kanssa pitää esim. puhua jotain, ei se sen kummempaa ole. Kun on lapsia, saman katon alla elää useampi ihminen kuin vain sinä, kuten sinun lapsuuden perheessäsikin, oliko se nyt niin kauheaa? Minäkin menen joskus töiden jälkeen nukkumaan, ja minun annetaan nukkua, lapsetkin tietävät että jos joku on niin väsynyt kun tulee töistä että menee nukkumaan niin häntä ei häiritä, eikä häiritse mieskään.
Kysyit hyviä puolia, niin kerron niitä ja vain niitä ;).
Pikkuvauvan tuoksu, ihanin tuoksu koko maailmassa. Valtava rakkauden tunne, joka tulee aika pian vauvan syntymän jälkeen, se on erilaista kuin rakkaus puolisoon, sellaista kaikkinielevää, ehdotonta, et odota lapselta mitään, olet vaan valmis antamaan kaikkesi. Ja se jatkuu aina vaan. (Mun lapset teinejä, vanhin täysi-ikäinen) Ja se käsittämätön onnentunne, kun imetät vauvaasi, katsot hänen pieniä kasvojaan, käsiään...sitä ei voi sanoin kuvata. En tiedä kuinka yleisesti tällaista koetaan, en ole koskaan kysellyt, olen kyllä itse hyvin herkkä ja tunteikas kaikinpuolin.
Kaiken väsymyksenkin keskellä lapset ilahduttavat, aina vaan uudelleen ja uudelleen. Ilonaiheita riittää jokaiseen päivään, ensimmäinen jokeltelu, ensimmäinen sana, ensiaskeleet, eka koulupäivä, hyvä todistus, uimaan oppiminen, innostuminen jostain harrastuksesta, peruskoulun päättäminen...kun lapsi tulee syliin ja sanoo, että mää rakastan sua äiti. Kun koululainen ojentaa itsetehdyn äitienpäiväkortin ja siinä on ihana itsekeksitty runo äidistä. Kun paria metriä hipova teini halaa kömpelösti ja sanoo, että äiti sää oot kyllä paras!
Eli valtavasti lämpimiä tunteita, ihania muistoja, läheisyyttä, äidin ylpeyttä omasta pennustaan. Ja lopulta toive, että lapsesta tulisi onnellinen ja siitä lapsen onnesta äitikin on onnellinen.
Ja paljon kivoja kokemuksia; retkeilyä, lautapelejä, rantapäiviä, muumimaailmaa, synttärijuhlia, reissuja, leipomista, jouluja, lumiukkoja, askartelua...mun elämä olis kyllä paljon köyhempää ilman lapsia, ja tällä en tarkoita, että elämä voisi olla rikasta vain lasten kanssa. Toisten mielestä elämän rikkaus vain on jotain muuta ja se on ihan yhtä ok.
Tietysti toivon, että kun lapset lähtevät maailmalle, että yhteys säilyy. Ja ihanaahan olisi saada joskus lastenlapsiakin, mutta siihen asiaan en mitenkään puutu. Ihanaa olisi olla mummi ja taatusti hoitaisin paljon lastenlapsia ja auttaisin lasteni perheitä kaikintavoin. Toivon myös, että kun olemme vanhoja, lapset muistaisivat meitä, en odota mitään varsinaista hoitamista, mutta vierailuista olisin onnellinen ja kiitollinen.
Alue: Aihe vapaa
Tässäkin ketjussa näköjään taas lapsettomat tietävät parhaiten, millaista se lapsiperhe-elämä on. ;)