Äitini uhkasi lapsena aina jättää minut tienposkeen tms kun kiukuttelin

Vierailija kirjoitti:

Itsella lapsuudessa myös paljon hylkäämisen kokemuksia, jotka johtivat nuorena aikuisena luottamattomuuteen. Olen päässyt siitä yli ja olen nykyään hyvinkin luottavainen ihminen. Koita ajatella asioita erillisinä tapauksina. Se, että henkilö A ei ole luotettava, ei kerro mitään henkilön B luotettavuudesta. eli henkilö B voi hyvinkin ola luotettava. Minua tällainen ajattelumalli on auttanut suuresti. Nykyään luotan ihmisiin, kunnes toisin todistetaan. En toki sokeasti, aluksi tarkkailen käytöstä, mutta nimenomaan annan sen ihmisen käytöksen kertoa onko hän luotettava ei.  Useimmiten on, ja useammat ihmiset tässä maailmassa haluavat hyvää itselleen ja toisille. 

Itse en luota ihmisiin ja viimeksi tänään ollut vapauttavan kylmän katkeraa huomata että se on hyvin tarpeellista ja paikallaan elämässäni. Hiljalleen alan pitää sitä jonkinlaisena lahjana. Tuntuisi tuskalliselta itkeä pettymystä yhtä iltaa pidempään kuten silloin kun olin vielä luottavaisempi.

Käsitykseni siitä että ihminen ei ole lähtökohtaisesti hirveän luotettava laji on tunnepuolen kokemusten lisäksi muodostunut siitä, että luotettavuus on sosiaalinen konstruktio ja täysin sosiaalisten olosuhteiden armoilla. Kenen vain on helppo olla luotettava silloin kun se on helpoin ja itselle edullisin ratkaisu. Mutta pelkkä pelon ja siitä syntyvän vihan löytäminen fiksustakin ihmisestä riittää siihen että saa tämän pois raiteiltaan hit and run tilaan. Silloin sosiaaliset konstruktiot varisee sirpaleiksi hetkessä. Voisin siis periaatteessa luottaa johonkuhun jos voisin olla varma ettei mikään koskaan uhkaisi hänen turvallisuudentunnetta tai egoa mutta en ole vielä löytänyt sellaista maailmaa jossa se olisi mahdollista. Ja ihmistä jolla ei mitään historiaa olisi niin ettei olisi mitään kohtaa mihin joku ei osuisi.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko puhuneet näistä asioista aikuisina vanhempienne kanssa? Jos olette, mitä ovat sanoneet/selittäneet?

Kamalalta kuulostaa, olen tosi pahoillani mitä olette joutuneet kokemaan..

Minun äitini oli maailman paras äiti joka tietää lastenkasvatuksesta kaiken. Minä olin jo lapsena "hankala", kuten olen nykyäänkin jos "en tottele".

Ikää minulla 44.

Aikuisena olen käsittänyt että äitini on narsisti.

Minun äitini uhkasi ensin että myy meidät mustalaisille tai vaihtaa naapurin lapsiin. Vihasin niitä naapurin lapsia. Sitten äiti uhkasi viedä lastenkotiin jos ei totella. No muutama vuosi myöhemmin jouduimme oikeasti lastenkotiin (äiti sairastui ja isä oli jo vuosia aiemmin hylännyt perheen) ja se lastenkotiin joutuminen tuntui rangaistukselta silloin. Muistan kun itkin ja olin vihainen itselleni.

Miehelleni olen sanonut että ei saa käyttää mitään tuollaisia uhkailuja.