Miksi joidenkin on niin vaikeaa hyväksyä sitä, että vanhemmat auttavat aikuisia lapsiaan taloudellisesti?

Kyllä mielestäni on ihan ok auttaa lapsiaan taloudellisesti, varsinkin opiskelujen aikana. Itse olen antanut aikuisille lapsilleni 100 e kuussa opiskelujen ajan. Ei ole iso summa minulle, mutta tiedän, että on suureksi avuksi heille.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa!

Koska sellaiset "aikuiset" eivät ole aikuisia. Aikuisuuteen kuuluu että huolehtii ITSE asioistaan ja elättää itsensä ja lapsensa ITSE.

Aikuisuus ei ole vain ikä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mielestäni on ihan ok auttaa lapsiaan taloudellisesti, varsinkin opiskelujen aikana. Itse olen antanut aikuisille lapsilleni 100 e kuussa opiskelujen ajan. Ei ole iso summa minulle, mutta tiedän, että on suureksi avuksi heille.

Tuo olisi erittäin hyvä verotuskohde. Laitetaan nollaan se määrä mitä saa lahjoittaa toiselle ilman veroja.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut aina rahaa ja olen saanut sitä varmaan liian helpolla. En minä ole sitä mainostanut ellei ole tullut puheeksi jossain opiskelujutuissa yms. En sitten tätä nykyä ole mikään haka rahojen kanssa...

Mutta olen huomannut sellaisen jutun, että ne jotka eniten kritisoivat ja lätkyttävät kulta lusikasta perseessä, ovat niitä joiden mielestä heille kuuluu myös. Eli tyyliin mun pitäs kustantaa ja sitten vielä kuunnella että sulla sitä on. Tympeätä, todella. Sillon ei olekkaan enää mentaliteettina se omillaan toimeentuleminen.

Kultainen keskitie ois taas se paras. On sekin kummaa jos vanhemmat voisivat auttaa, niin eivät auta yhtään kun omilla pitäs tulla toimeen...

Minä en ainakaan swurustelisi ihmisen kanssa jonka vanhemmat auttavat häntä taloudellisesti. Haluan aikuisen ihmisen joka kykenee ITSE elättämään itsensä ja perheensä.

Lapsemme koulutus ulkomailla tulee maksamaan lähes 100.000 euroa. Ei tyo kympin likka ole tuosta avusta huonommaksi muuttunut. Empaattinen ja teräväpäinen on edelleen. On hyvin kiitollinen suuresta avusta.

Vierailija kirjoitti:

pari pointtia kirjoitti:

Miehen vanhemmat antavat miehelleni paljon taloudellista avustusta. En pidä siitä siksi koska :

a. mieheni ei tämän johdosta ole koskaan oppinut tulemaan täysin toimeen omillaan, laskee aina sen varaan että jostain sitä rahaa kuitenkin tupsahtaa ( ja sitähän tupsahtaa )

b. kaikkeen antamiseen liittyy aina myös velvoite. Sen ei tarvitse olla edes sanallinen ja se voi olla hyvin hienovaraista. Esim. odotus siitä että myös sen kolmannen osapuolen mielipiteet otetaan päätöksenteossa huomioon...

Ja nyt moni rahaa saava/antava tulee tähän puolustelemaan, mutta tuskin itse pystytte asiaa havannoimaan täysin objektiivisesti. Ja etenkään silloin jos kyse on siitä että te olette se joka antaa rahaa omalle rakkaalle lapselleen.

Me maksoimme pojan asumisen ja annoimme kuukausirahaa 700 e siihen asti, kun poika muutti avoliittoon. Sen jälkeen totesimme, että nyt on aika olla omillaan, hankkia oma asunto tai maksaa vuokraa 1200 e/kk. Näin ei tulisi tunnetta siitä, että rahan antamiseen sisältyy velvoite ja että tunkeudumme pojan elämään.

Jostain syystä miniäkokelas ei pitänyt siitä, että piti muuttaa keskustakaksiosta sivummalle yksiöön, koska ei ollut varaa elää yhtä leveästi kuin vanhempien maksaessa.

No onpa teillä sairas kuvio.

Palkitsitte poikaa kasvamaan mahdollisimman epäitsenäiseksi peräkammarinpojaksi, joka jää äidin helmoihin aikamiespojaksi saakka, rankaisitte sitten parisuhteen perustamisesta ja uhkailitte jo etukäteen että vakava suhde pistää rahahanat kiinni. Siis mikä se teidän oma ajatus nyt oli olevinaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaus 13 kuvasikin mahdollista ongelmaa.

Kiitollisuudenvelka ja aikuistumisen puute on ehkä ne syyt miksi en kritiikittömästi pidä hyvänä sitä että vanhemmat taloudellisesti auttaa aikuisia lapsiaan.

Meillä siis on tätä auttamista ollut, varsinkin appivanhemmat antavat suuria summia rahaa lahjana, ovat tarjoutuneet ostamaan auton jne. Kuitenkin, tilanne on sellainen, että siihen antamiseen jotenkin sisältyy sitten tietty vaatimus toimia heidän mielensä mukaan, käydä tietyin välein, eli lahjoilla ns. ostetaan valtaa meidän elämään.

Suoraan sanoen, en usko että he itse tajuavat edes tuota kuvioita, vaan ajattelevat antavansa pyyteettömästi. Mies aluksi sanoi, että auttaminen/antaminen on ihan pyyteetöntä ja mä yritin siihen tottua. Sitten tuli muutama tilanne, missä tarjouduttiin heidän puoleltaan maksamaan asiat x ja y, kun asia oli ajankohtainen, se miten me olisi asia tehty (remppa) ei käynyt. " Ei tuon väristä lattiaa voi laittaa, tuollainen sen PITÄÄ olla". Me ei pyydetty heitä maksamaan missään vaiheessa, aloite tuli heiltä. Mä löin tilanteen heti poikki, ilmoitin et remppaa ei tehdä, piste.

Toinen tilanne oli, missä he olisivat voineet auttaa kerralla isommin ja vaikutus olisi ollut jopa lasten koulunkäyntiin positiivisesti vaikuttava eli asumiseen liittyvä tilanne, johon meillä ei sillä hetkellä, lasten ollessa pieniä rahat aivan riittäneet.

Me olisimme mielellään sopineet ennakkoperinnöstä ja kirjanneet asian kaikinpuolin ylös. Se ei käynyt, he mielummin antavat muutaman tonnin kerrallaan useita kertoja vuodessa = pitävät hallinnan näpeissään. Tätä kierreltiin ja kaarreltiin, suoraan emme ns. vaatineet/pyytäneet kuitenkaan koskaan eikä he suoraan sanoneet että noin on.

Käytännössä muutamissa vuosissa tuo sama taloudellinen apu olisi kertynyt niistä pienistä lahjoituksista, mutta sitten tilaisuus oli jo ohi meidän kannalta. Ja omaisuutta ja rahaa heillä on niin, ettei tuota isompaa panostusta (ennakkoperintöä) olisi heidän varoistaan edes huomannut. Tästä eteenpäin mä olen kieltäytynyt isoista rahalahjoista, ystävällisesti ja sanonut ettei tarvita sellaisia.

Heillä ei siis missään nimessä ole velvollisuutta antaa meille yhtään rahaa koskaan, mutta tämä on mulle kertonut se, ettei antaminen ole pyyteetöntä ja siksi sitä vierastan. Tullaan omillamme toimeen ja mielummin sitten jossain asiassa eletään niukemmin, kuin eletään toisten rahoilla ja myydään päätösvaltaa meidän elämään.

Saman olen huomannut ystäväpiirissä, ne jotka vaikka käyttää vanhempiensa kesämökkiä hyppää kyllä vanhempien mielen mukaan juhlapyhien viettojen suhteen jne.

Itse olen niin itsenäinen, että haluan päätösvallan omaan elämääni, mutta jos joku ei pidä sitä niin tärkeänä niin silloin varmaan rahan ottaminen ei ole ongelma.

Tällä on kääntöpuolensa perheissä, joissa on sisaruksia.

Yksi haluaa puolisoineen rahat ennakkoperintönä, toiselle kelpaa tonni silloin ja toinen tällöin ja remppatarvikkeiden maksaminen.

Meillä pojan vaimo halusi ennakkoperinnön, ei kelvannut yksittäiset summat. Tyttären perheelle sen sijaan on ollut ihan OK, että maksetaan esim. rautakaupan 7000 euron lasku. Siitä on muuten tulevaisuudessa perinnönjaossa hankala tehdä isoa numeroa, koska kukaan ei voi todistaa, mitä minä olen mennyt tuolla summalla maksamaan. Maksan myös tyttären perheen autojen kaskot ja huollot, nekin summia, jotka nousevat aika isoihin lukuihin ja joita ei pojan perhe pääse perinnönjaossa esittämään lahjaksi.

Saanko mä kysyä, siis ihan hyvällä ja uteliaisuudesta, miksi tuo ennakkoperintö oli teille ongelma? Kun se ei olisi sisaruksilta pois, kun se kirjattaisiin ja se huomioitaisiin sitten perinnönjaossa? Kun taas tuo teidän nykyinen systeemihän on nimenomaan pojan perheeltä pois tyttären hyväksi ja sitä ei, kuten itsekin toteat, oikein pysty todentamaan sitten perinnönjaossa?

Oliko kyse siitä, että te kuitenkin haluatte päättää mitä niillä teidän rahoilla tehdään tai rahoitetaan, ja ennakkoperintövaihtoehdossa se ei onnistuisi? Siis tähän teillä on toki oikeus, mutta se miksi noin ajattelee (ei ennakkoperinnölle, kyllä jatkuvalle satasten/tonnien lahjoituksille) ehkä auttaisi tajuamaan omien appiksien logiikkaa.

Lisäksi voin todeta, että mulle on ihan sama vaikka appikset testamenttaisi koko omaisuutensa miehen sisaruksille, se raha ei mua ole kiinnostanut, se ennakkoperintökuviokin kiinnosti oikeastaan siksi, että se olisi siinä tilanteessa taannut meidän lapsille joiltain osin paremman tilanteen koulumatkojen sun muiden suhteen ja kun sitä rahaa oli ja on ja sitä kuitenkin lahjoiteltiin. Nyt kun lapset on jo isompia ja tilaisuus johon raha olisi silloin tarvittu ns. meni jo, en ennakkoperintöäkään heiltä meille haluaisi. Autetaan heitä asioissa säännöllisesti ja käydään siellä ilman muuta, mutta päätetään itse omista asioista ja sille ei hintaa voi laittaa!

Vuosien mittaan saa lahjoittaa verottomasti useamman tonnin, mutta ennakkoperintäsopimuksia tehtäessä pitää heti miettiä veroja. Kukapa isovanhempi ei mieluummin antaisi rahaa lapselleen verottomana? Jos raha ei kelpaa ilman sopimuksia, se on sitten hyväksyttävä.

En tiedä, onko kyse hyväksymisestä tai hyväksymättömyydestä, mutta olen sitä mieltä, että kun lähtee omilleen, niin sitten on omillaan. Minä en ainakaan olisi edes ilennyt ottaa vanhemmilta vastaan rahaa sen jälkeen, kun olin muuttanut pois kotoa. Jos olin joskus lomalla pidempään lapsuudenkodissa, niin pidin kyllä huolen siitä, että tein ruokani edestä kotitöitä ja maksoin aina välillä kauppaostokset, vaikka vanhemmat siitä purpattivatkin. Korostin vanhemmille aina, että käyttäkää rahat itseenne ja nauttikaa elämästä. He olivat sitä ikäpolvea, joka on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa sodan varjossa ja kärsineet todellista puutetta. Jos minulle olisi lapsia suotu, niin olisin heidät kasvattanut myös tulemaan omillaan toimeen. Ei muuta kuin elää suu säkkiä myöten.