Miksi joidenkin on niin vaikeaa hyväksyä sitä, että vanhemmat auttavat aikuisia lapsiaan taloudellisesti?

Vierailija kirjoitti:

pari pointtia kirjoitti:

Miehen vanhemmat antavat miehelleni paljon taloudellista avustusta. En pidä siitä siksi koska :

a. mieheni ei tämän johdosta ole koskaan oppinut tulemaan täysin toimeen omillaan, laskee aina sen varaan että jostain sitä rahaa kuitenkin tupsahtaa ( ja sitähän tupsahtaa )

b. kaikkeen antamiseen liittyy aina myös velvoite. Sen ei tarvitse olla edes sanallinen ja se voi olla hyvin hienovaraista. Esim. odotus siitä että myös sen kolmannen osapuolen mielipiteet otetaan päätöksenteossa huomioon...

Ja nyt moni rahaa saava/antava tulee tähän puolustelemaan, mutta tuskin itse pystytte asiaa havannoimaan täysin objektiivisesti. Ja etenkään silloin jos kyse on siitä että te olette se joka antaa rahaa omalle rakkaalle lapselleen.

Me maksoimme pojan asumisen ja annoimme kuukausirahaa 700 e siihen asti, kun poika muutti avoliittoon. Sen jälkeen totesimme, että nyt on aika olla omillaan, hankkia oma asunto tai maksaa vuokraa 1200 e/kk. Näin ei tulisi tunnetta siitä, että rahan antamiseen sisältyy velvoite ja että tunkeudumme pojan elämään.

Jostain syystä miniäkokelas ei pitänyt siitä, että piti muuttaa keskustakaksiosta sivummalle yksiöön, koska ei ollut varaa elää yhtä leveästi kuin vanhempien maksaessa.

Niin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

pari pointtia kirjoitti:

Miehen vanhemmat antavat miehelleni paljon taloudellista avustusta. En pidä siitä siksi koska :

a. mieheni ei tämän johdosta ole koskaan oppinut tulemaan täysin toimeen omillaan, laskee aina sen varaan että jostain sitä rahaa kuitenkin tupsahtaa ( ja sitähän tupsahtaa )

b. kaikkeen antamiseen liittyy aina myös velvoite. Sen ei tarvitse olla edes sanallinen ja se voi olla hyvin hienovaraista. Esim. odotus siitä että myös sen kolmannen osapuolen mielipiteet otetaan päätöksenteossa huomioon...

Ja nyt moni rahaa saava/antava tulee tähän puolustelemaan, mutta tuskin itse pystytte asiaa havannoimaan täysin objektiivisesti. Ja etenkään silloin jos kyse on siitä että te olette se joka antaa rahaa omalle rakkaalle lapselleen.

Me maksoimme pojan asumisen ja annoimme kuukausirahaa 700 e siihen asti, kun poika muutti avoliittoon. Sen jälkeen totesimme, että nyt on aika olla omillaan, hankkia oma asunto tai maksaa vuokraa 1200 e/kk. Näin ei tulisi tunnetta siitä, että rahan antamiseen sisältyy velvoite ja että tunkeudumme pojan elämään.

Jostain syystä miniäkokelas ei pitänyt siitä, että piti muuttaa keskustakaksiosta sivummalle yksiöön, koska ei ollut varaa elää yhtä leveästi kuin vanhempien maksaessa.

No olihan toi pojan kulujen maksamisen katkaisun ajoitus aika ikävä piikki. Mitäs poika tuumasi kun rahahanat meni kiinni samantien kun nainen tuli vakavasti kuviohin mukaan? Tuossa saa poika tosissaan miettiä kannattaako yhteenmuutto vai onko järkevämpää jatkaa seurustelua ja asua erillään.

Asia oli tietenkin tiedossa, ei sitä yllättäen kerrottu. Oltiin sanottu, että kun kun perhe/puoliso, niin sitten me emme enää anna rahaa tai anna asua ilmaiseksi, koska se voi tuntua puolisosta siltä, että me kahlehdimme itseemme. Parempi olla omillaan jo opiskeluaikana ja oppia se rahan arvo, vaikka varmasti kirpaisi muutto Kampista vähän kauemmas Viikkiin. Ei haluttu antaa  nuorille sitä kuvaa, että jäävät kiitollisuudenvelkaan.

Saan ekan kerran avustusta 26-vuotiaana ajokortin muodossa. Liikaa lapsia ja liian vähän rahaa vanhemmillani, minulle ihan vieras juttu että joku auttaisi... Miestäni on taas autettu, vaikka tämän työttömän äidin ei niin kyllä pitäisi tehdä vaan laittaa rahaa itseensä.

Olen kiitollinen puolisolleni, joka on mahdollistanut kouluttautumiseni!

Nämä, joita vanhemmat eivät auta, ovat kaikkien kukkarolla. Narkit, teini-äidit, koti-äidit jne. Tavallisia peräkammari-ihmisiä, mutta raha tulee vaan taikaseinästä.

Vierailija kirjoitti:

Vastaus 13 kuvasikin mahdollista ongelmaa.

Kiitollisuudenvelka ja aikuistumisen puute on ehkä ne syyt miksi en kritiikittömästi pidä hyvänä sitä että vanhemmat taloudellisesti auttaa aikuisia lapsiaan.

Meillä siis on tätä auttamista ollut, varsinkin appivanhemmat antavat suuria summia rahaa lahjana, ovat tarjoutuneet ostamaan auton jne. Kuitenkin, tilanne on sellainen, että siihen antamiseen jotenkin sisältyy sitten tietty vaatimus toimia heidän mielensä mukaan, käydä tietyin välein, eli lahjoilla ns. ostetaan valtaa meidän elämään.

Suoraan sanoen, en usko että he itse tajuavat edes tuota kuvioita, vaan ajattelevat antavansa pyyteettömästi. Mies aluksi sanoi, että auttaminen/antaminen on ihan pyyteetöntä ja mä yritin siihen tottua. Sitten tuli muutama tilanne, missä tarjouduttiin heidän puoleltaan maksamaan asiat x ja y, kun asia oli ajankohtainen, se miten me olisi asia tehty (remppa) ei käynyt. " Ei tuon väristä lattiaa voi laittaa, tuollainen sen PITÄÄ olla". Me ei pyydetty heitä maksamaan missään vaiheessa, aloite tuli heiltä. Mä löin tilanteen heti poikki, ilmoitin et remppaa ei tehdä, piste.

Toinen tilanne oli, missä he olisivat voineet auttaa kerralla isommin ja vaikutus olisi ollut jopa lasten koulunkäyntiin positiivisesti vaikuttava eli asumiseen liittyvä tilanne, johon meillä ei sillä hetkellä, lasten ollessa pieniä rahat aivan riittäneet.

Me olisimme mielellään sopineet ennakkoperinnöstä ja kirjanneet asian kaikinpuolin ylös. Se ei käynyt, he mielummin antavat muutaman tonnin kerrallaan useita kertoja vuodessa = pitävät hallinnan näpeissään. Tätä kierreltiin ja kaarreltiin, suoraan emme ns. vaatineet/pyytäneet kuitenkaan koskaan eikä he suoraan sanoneet että noin on.

Käytännössä muutamissa vuosissa tuo sama taloudellinen apu olisi kertynyt niistä pienistä lahjoituksista, mutta sitten tilaisuus oli jo ohi meidän kannalta. Ja omaisuutta ja rahaa heillä on niin, ettei tuota isompaa panostusta (ennakkoperintöä) olisi heidän varoistaan edes huomannut. Tästä eteenpäin mä olen kieltäytynyt isoista rahalahjoista, ystävällisesti ja sanonut ettei tarvita sellaisia.

Heillä ei siis missään nimessä ole velvollisuutta antaa meille yhtään rahaa koskaan, mutta tämä on mulle kertonut se, ettei antaminen ole pyyteetöntä ja siksi sitä vierastan. Tullaan omillamme toimeen ja mielummin sitten jossain asiassa eletään niukemmin, kuin eletään toisten rahoilla ja myydään päätösvaltaa meidän elämään.

Saman olen huomannut ystäväpiirissä, ne jotka vaikka käyttää vanhempiensa kesämökkiä hyppää kyllä vanhempien mielen mukaan juhlapyhien viettojen suhteen jne.

Itse olen niin itsenäinen, että haluan päätösvallan omaan elämääni, mutta jos joku ei pidä sitä niin tärkeänä niin silloin varmaan rahan ottaminen ei ole ongelma.

Tällä on kääntöpuolensa perheissä, joissa on sisaruksia.

Yksi haluaa puolisoineen rahat ennakkoperintönä, toiselle kelpaa tonni silloin ja toinen tällöin ja remppatarvikkeiden maksaminen.

Meillä pojan vaimo halusi ennakkoperinnön, ei kelvannut yksittäiset summat. Tyttären perheelle sen sijaan on ollut ihan OK, että maksetaan esim. rautakaupan 7000 euron lasku. Siitä on muuten tulevaisuudessa perinnönjaossa hankala tehdä isoa numeroa, koska kukaan ei voi todistaa, mitä minä olen mennyt tuolla summalla maksamaan. Maksan myös tyttären perheen autojen kaskot ja huollot, nekin summia, jotka nousevat aika isoihin lukuihin ja joita ei pojan perhe pääse perinnönjaossa esittämään lahjaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

pari pointtia kirjoitti:

Miehen vanhemmat antavat miehelleni paljon taloudellista avustusta. En pidä siitä siksi koska :

a. mieheni ei tämän johdosta ole koskaan oppinut tulemaan täysin toimeen omillaan, laskee aina sen varaan että jostain sitä rahaa kuitenkin tupsahtaa ( ja sitähän tupsahtaa )

b. kaikkeen antamiseen liittyy aina myös velvoite. Sen ei tarvitse olla edes sanallinen ja se voi olla hyvin hienovaraista. Esim. odotus siitä että myös sen kolmannen osapuolen mielipiteet otetaan päätöksenteossa huomioon...

Ja nyt moni rahaa saava/antava tulee tähän puolustelemaan, mutta tuskin itse pystytte asiaa havannoimaan täysin objektiivisesti. Ja etenkään silloin jos kyse on siitä että te olette se joka antaa rahaa omalle rakkaalle lapselleen.

Me maksoimme pojan asumisen ja annoimme kuukausirahaa 700 e siihen asti, kun poika muutti avoliittoon. Sen jälkeen totesimme, että nyt on aika olla omillaan, hankkia oma asunto tai maksaa vuokraa 1200 e/kk. Näin ei tulisi tunnetta siitä, että rahan antamiseen sisältyy velvoite ja että tunkeudumme pojan elämään.

Jostain syystä miniäkokelas ei pitänyt siitä, että piti muuttaa keskustakaksiosta sivummalle yksiöön, koska ei ollut varaa elää yhtä leveästi kuin vanhempien maksaessa.

Niin?

No se miniäkokelas oli sitä mieltä, että heille nimenomaan pitää antaa rahaa.

Vierailija kirjoitti:

Vastaus 13 kuvasikin mahdollista ongelmaa.

Kiitollisuudenvelka ja aikuistumisen puute on ehkä ne syyt miksi en kritiikittömästi pidä hyvänä sitä että vanhemmat taloudellisesti auttaa aikuisia lapsiaan.

Meillä siis on tätä auttamista ollut, varsinkin appivanhemmat antavat suuria summia rahaa lahjana, ovat tarjoutuneet ostamaan auton jne. Kuitenkin, tilanne on sellainen, että siihen antamiseen jotenkin sisältyy sitten tietty vaatimus toimia heidän mielensä mukaan, käydä tietyin välein, eli lahjoilla ns. ostetaan valtaa meidän elämään.

Suoraan sanoen, en usko että he itse tajuavat edes tuota kuvioita, vaan ajattelevat antavansa pyyteettömästi. Mies aluksi sanoi, että auttaminen/antaminen on ihan pyyteetöntä ja mä yritin siihen tottua. Sitten tuli muutama tilanne, missä tarjouduttiin heidän puoleltaan maksamaan asiat x ja y, kun asia oli ajankohtainen, se miten me olisi asia tehty (remppa) ei käynyt. " Ei tuon väristä lattiaa voi laittaa, tuollainen sen PITÄÄ olla". Me ei pyydetty heitä maksamaan missään vaiheessa, aloite tuli heiltä. Mä löin tilanteen heti poikki, ilmoitin et remppaa ei tehdä, piste.

Toinen tilanne oli, missä he olisivat voineet auttaa kerralla isommin ja vaikutus olisi ollut jopa lasten koulunkäyntiin positiivisesti vaikuttava eli asumiseen liittyvä tilanne, johon meillä ei sillä hetkellä, lasten ollessa pieniä rahat aivan riittäneet.

Me olisimme mielellään sopineet ennakkoperinnöstä ja kirjanneet asian kaikinpuolin ylös. Se ei käynyt, he mielummin antavat muutaman tonnin kerrallaan useita kertoja vuodessa = pitävät hallinnan näpeissään. Tätä kierreltiin ja kaarreltiin, suoraan emme ns. vaatineet/pyytäneet kuitenkaan koskaan eikä he suoraan sanoneet että noin on.

Käytännössä muutamissa vuosissa tuo sama taloudellinen apu olisi kertynyt niistä pienistä lahjoituksista, mutta sitten tilaisuus oli jo ohi meidän kannalta. Ja omaisuutta ja rahaa heillä on niin, ettei tuota isompaa panostusta (ennakkoperintöä) olisi heidän varoistaan edes huomannut. Tästä eteenpäin mä olen kieltäytynyt isoista rahalahjoista, ystävällisesti ja sanonut ettei tarvita sellaisia.

Heillä ei siis missään nimessä ole velvollisuutta antaa meille yhtään rahaa koskaan, mutta tämä on mulle kertonut se, ettei antaminen ole pyyteetöntä ja siksi sitä vierastan. Tullaan omillamme toimeen ja mielummin sitten jossain asiassa eletään niukemmin, kuin eletään toisten rahoilla ja myydään päätösvaltaa meidän elämään.

Saman olen huomannut ystäväpiirissä, ne jotka vaikka käyttää vanhempiensa kesämökkiä hyppää kyllä vanhempien mielen mukaan juhlapyhien viettojen suhteen jne.

Itse olen niin itsenäinen, että haluan päätösvallan omaan elämääni, mutta jos joku ei pidä sitä niin tärkeänä niin silloin varmaan rahan ottaminen ei ole ongelma.

Juuri näin. Meille appivanhemmat ovat myös maksaneet esim. auton (jota vastustin mutta tässä mies ja appivanhemmat käveli ylitseni), mutta sitten esim. auton korjauksen tullessa ajankohtaiseksi on anoppi puuttunut siihen mitä kannattaa korjata ja missä.... Ja kun ajankohtaiseksi on tullut auton myyminen ja sopivamman ostaminen tilalle, niin se ei olekkaan enää 100%  vain meidän oma päätös, vaan kautta rantain auton vaihdolle kysytään perusteita ja sitä kyseenalaistetaan. Eikä minustakaan ole mukavaa myydä toisen antamaa lahjaa, vaikka auto nyt onkin niin käyttötavaraa kun olla ja voi ja tulee tiensä päähän ennemmin tai myöhemmin. Mutta kuka tässä tilanteessa sitten on oikea päättämään milloin sen auton myynti on järkevää, silloin kun siitä vielä saa vaihdossa vähän takaisin vai myydäänkö vasta sitten juuri ennenkuin se hajoaa alta... Siinähän ei omaa rahaa alunperin ole kiinni, mutta toisaalta se syö joka kuukausi meidän omia käyttövaroja verojen, vakuutusten ja korjausten jne muodossa.

Siksipä sanon vaan, että jos jotain haluaa lapsilleen lahjoittaa niin setelikuori jouluna tai ruokakassi silloin tällöin on varmaan vielä ihan ok. Mutta sitten kun mennään näihin autoihin, mökkeihin, asuntoihin niin mennään pääsääntöisesti liian pitkälle. Ne on monelle vanhemmalle itselleenkin sen verran arvokkaita lahjoituksia, että on varmasti hyvin vaikeaa sitten kuitenkaan todellisuudessa olla puuttumatta niiden käyttöön ja muihin käytännön asioihin.

pari pointtia kirjoitti:

Miehen vanhemmat antavat miehelleni paljon taloudellista avustusta. En pidä siitä siksi koska :

a. mieheni ei tämän johdosta ole koskaan oppinut tulemaan täysin toimeen omillaan, laskee aina sen varaan että jostain sitä rahaa kuitenkin tupsahtaa ( ja sitähän tupsahtaa )

b. kaikkeen antamiseen liittyy aina myös velvoite. Sen ei tarvitse olla edes sanallinen ja se voi olla hyvin hienovaraista. Esim. odotus siitä että myös sen kolmannen osapuolen mielipiteet otetaan päätöksenteossa huomioon...

Ja nyt moni rahaa saava/antava tulee tähän puolustelemaan, mutta tuskin itse pystytte asiaa havannoimaan täysin objektiivisesti. Ja etenkään silloin jos kyse on siitä että te olette se joka antaa rahaa omalle rakkaalle lapselleen.

Tämä on minulle myös olennainen kohta.

Eli pitää ottaa itse vastuuta elämästään. Oppia tuntemaan omillaan toimeen. Minulla on lukioikäiset lapset. Heillä on rahaa ja olemme puhuneet, että parasta olisi, ettei koskaan käytä tiliään tyhjäksi. Toimii, vaikka laitan sinne vain 40 e kuukaudessa.

Säästöt lisäksi.

Molemmat saavat omat säästönsä opiskelemaan lähtiessä. N. 10 000. Mutta ehkä sovimme, ettei sitäkään ole pakko tuhlata. Voin antaa muutaman satasen kuukaudessa elämiseen.

Lapseni osaavat jo nyt kantaa vastuuta.

Vaikka annan opiskellessa rahaa, se ei ole automaatio. Pitää osata budjetoida

Uskon että he osaavat. Ahneutta ei ole eikä raha polttele edes nyt

Itse en ole saanut avustuksia. Mutta vanhempani ovat auttaneet remonteissa, lastenhoidossa ym. Antavat lapsilleni rahaa. Minä autan heitä askareissa.

Pyyteetöntä auttamista. Minun aikana ei vielä ollut tavallista, että vanhemmat rahoittavat opiskeluja. Nyt on toisenlainen aika

Tarkoitetaanko tässä todellakin auttamista vaiko sitä passaamista ja asioiden valmiiksi tekemistä ja rahan tyrkyttämistä? Näillä on selvä ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

pari pointtia kirjoitti:

Miehen vanhemmat antavat miehelleni paljon taloudellista avustusta. En pidä siitä siksi koska :

a. mieheni ei tämän johdosta ole koskaan oppinut tulemaan täysin toimeen omillaan, laskee aina sen varaan että jostain sitä rahaa kuitenkin tupsahtaa ( ja sitähän tupsahtaa )

b. kaikkeen antamiseen liittyy aina myös velvoite. Sen ei tarvitse olla edes sanallinen ja se voi olla hyvin hienovaraista. Esim. odotus siitä että myös sen kolmannen osapuolen mielipiteet otetaan päätöksenteossa huomioon...

Ja nyt moni rahaa saava/antava tulee tähän puolustelemaan, mutta tuskin itse pystytte asiaa havannoimaan täysin objektiivisesti. Ja etenkään silloin jos kyse on siitä että te olette se joka antaa rahaa omalle rakkaalle lapselleen.

Me maksoimme pojan asumisen ja annoimme kuukausirahaa 700 e siihen asti, kun poika muutti avoliittoon. Sen jälkeen totesimme, että nyt on aika olla omillaan, hankkia oma asunto tai maksaa vuokraa 1200 e/kk. Näin ei tulisi tunnetta siitä, että rahan antamiseen sisältyy velvoite ja että tunkeudumme pojan elämään.

Jostain syystä miniäkokelas ei pitänyt siitä, että piti muuttaa keskustakaksiosta sivummalle yksiöön, koska ei ollut varaa elää yhtä leveästi kuin vanhempien maksaessa.

Niin?

No se miniäkokelas oli sitä mieltä, että heille nimenomaan pitää antaa rahaa.

No sillähän ei ole mitään väliä mitä se oli mieltä.

Mutta mielestäni te olette alunperin toimineet mykistyttävän typerästi; ensin annetaan kuu taivaalta ja sitten kun tulee puoliso kuvioihin pitäisi lapsen pystyä kaikki maksamaan itse tai muuttaa tutusta kodista ja ympyröistä hornan tuuttiin.

Ja jos vielä on käynyt niin että seurustelun alussa poika on antanut ymmärtää elävänsä tietyllä tapaa ihan omasta ansiostaan, sitten käykin suhteen edetessä vasta ilmi että kyseessä onkin vaan peräkammarinpoika,  jolle mamma maksaa kalsaritkin, niin tottakai se jo itsessään luo kitkaa nuoren parisuhteeseen. Puutuitte heidän yhteiseen elämäänsä jo ennenkuin itse arvasittekaan, eikös vaan...

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitetaanko tässä todellakin auttamista vaiko sitä passaamista ja asioiden valmiiksi tekemistä ja rahan tyrkyttämistä? Näillä on selvä ero.

Kyllä se ero on monessa tapauksessa hiuksenhieno kokemukseni mukaan, kun on kyse pitkäaikaisesta ja toistuvasta rahan syytämisestä jo aikuiselle lapselle. Edelleen, en ole tässä puuttumassa niihin satunnaisiin ruokakasseihin, vaan puhun vähän isommista kuvioista. Niistä lahjoitusmääristä, missä on jo selvempää konkreettista vaikutusta lapsen elämään.

Itsehän muutin pois kotoa 17-vuotiaana, enkä ole sen jälkeen saanut niin minkäänlaista rahallista kuin henkistäkään tukea elämääni tai opiskeluuni tai yhtään mihinkään.

Minusta on täysin luonnollista, että vanhemmat auttavat lapsiaan rahallisesti, vaikka nämä olisivat jo aikuisia. Opiskeluaikoina minua lähinnä vitutti se, että opiskelijakaverit pyysivät jatkuvasti mukaan joihinkin rientoihin, baareihin, kahviloihin, ja pitivät hulvattoman hauskana minun "köyhäilyäni" silloin harvoin, kun päätin mennä mukaan. Kun eihän kyse ollut kuin paristakympistä! "Hei kamoon! Älä ole tylsä!". Helppohan se on sanoa, kun isukki laittoi yliopisto-opintojen alkuvaiheessa 20 000€ tilille. Mutta kun tulot ovat sen alle 500€/kk, josta pitää maksaa vuokra, kirjat, bussikortti, ruoat ja kaikki muu, niin se parikymppiä on ihan oikeasti todella iso summa. Sillä ostetaan viikon ruoat. Tai sitten se neljä bisseä. Kuka mitenkin. 

Itse koen kuitenkin, että olen aikuistunut ja täysin riippumaton ollut jo pitkän aikaa, ja hyvä niin. Kyllä se köyhäilykin opetti paljon. Osaanpa ainakin käyttää rahaa oikein - moni kun ei opi sitä ikinä rajattoman rahallisen avun takia, ja myöhemmin ollaankin ongelmissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

pari pointtia kirjoitti:

Miehen vanhemmat antavat miehelleni paljon taloudellista avustusta. En pidä siitä siksi koska :

a. mieheni ei tämän johdosta ole koskaan oppinut tulemaan täysin toimeen omillaan, laskee aina sen varaan että jostain sitä rahaa kuitenkin tupsahtaa ( ja sitähän tupsahtaa )

b. kaikkeen antamiseen liittyy aina myös velvoite. Sen ei tarvitse olla edes sanallinen ja se voi olla hyvin hienovaraista. Esim. odotus siitä että myös sen kolmannen osapuolen mielipiteet otetaan päätöksenteossa huomioon...

Ja nyt moni rahaa saava/antava tulee tähän puolustelemaan, mutta tuskin itse pystytte asiaa havannoimaan täysin objektiivisesti. Ja etenkään silloin jos kyse on siitä että te olette se joka antaa rahaa omalle rakkaalle lapselleen.

Me maksoimme pojan asumisen ja annoimme kuukausirahaa 700 e siihen asti, kun poika muutti avoliittoon. Sen jälkeen totesimme, että nyt on aika olla omillaan, hankkia oma asunto tai maksaa vuokraa 1200 e/kk. Näin ei tulisi tunnetta siitä, että rahan antamiseen sisältyy velvoite ja että tunkeudumme pojan elämään.

Jostain syystä miniäkokelas ei pitänyt siitä, että piti muuttaa keskustakaksiosta sivummalle yksiöön, koska ei ollut varaa elää yhtä leveästi kuin vanhempien maksaessa.

No olihan toi pojan kulujen maksamisen katkaisun ajoitus aika ikävä piikki. Mitäs poika tuumasi kun rahahanat meni kiinni samantien kun nainen tuli vakavasti kuviohin mukaan? Tuossa saa poika tosissaan miettiä kannattaako yhteenmuutto vai onko järkevämpää jatkaa seurustelua ja asua erillään.

Asia oli tietenkin tiedossa, ei sitä yllättäen kerrottu. Oltiin sanottu, että kun kun perhe/puoliso, niin sitten me emme enää anna rahaa tai anna asua ilmaiseksi, koska se voi tuntua puolisosta siltä, että me kahlehdimme itseemme. Parempi olla omillaan jo opiskeluaikana ja oppia se rahan arvo, vaikka varmasti kirpaisi muutto Kampista vähän kauemmas Viikkiin. Ei haluttu antaa  nuorille sitä kuvaa, että jäävät kiitollisuudenvelkaan.

Mä en ihan tajunnut, oliko sun poika ollut töissä ollenkaan? Jos ootte maksaneet asumisen ja sen lisäksi antaneet käyttörahaa 700e/kk, luulisi että kundi olisi saanut aikamoisen pesämunan itselleen tuossa vaiheessa. Mietin vain että mikä järki laittaa poika asumaan reilusti yli oman tulotasonsa opiskeluaikana, jos joka tapauksessa työelämässä ei ole varaa siellä asua? Vai seurusteluko ainoastaan teillä oli se ehto? Kuinka kauan olisitte jatkaneet, kunnes poika saa sellaisen työn että on varaa itse asua siinä?

Äiti just autto mua ihan sikana, ja pakko sanoo jotenki että hävettää. Pakko siitä kavereille sanoo mut silti vähän nolottaa että ei sitä omillaan sittenkää pärjää. 

Vierailija kirjoitti:

pari pointtia kirjoitti:

Miehen vanhemmat antavat miehelleni paljon taloudellista avustusta. En pidä siitä siksi koska :

a. mieheni ei tämän johdosta ole koskaan oppinut tulemaan täysin toimeen omillaan, laskee aina sen varaan että jostain sitä rahaa kuitenkin tupsahtaa ( ja sitähän tupsahtaa )

b. kaikkeen antamiseen liittyy aina myös velvoite. Sen ei tarvitse olla edes sanallinen ja se voi olla hyvin hienovaraista. Esim. odotus siitä että myös sen kolmannen osapuolen mielipiteet otetaan päätöksenteossa huomioon...

Ja nyt moni rahaa saava/antava tulee tähän puolustelemaan, mutta tuskin itse pystytte asiaa havannoimaan täysin objektiivisesti. Ja etenkään silloin jos kyse on siitä että te olette se joka antaa rahaa omalle rakkaalle lapselleen.

Tämä on minulle myös olennainen kohta.

Eli pitää ottaa itse vastuuta elämästään. Oppia tuntemaan omillaan toimeen. Minulla on lukioikäiset lapset. Heillä on rahaa ja olemme puhuneet, että parasta olisi, ettei koskaan käytä tiliään tyhjäksi. Toimii, vaikka laitan sinne vain 40 e kuukaudessa.

Säästöt lisäksi.

Molemmat saavat omat säästönsä opiskelemaan lähtiessä. N. 10 000. Mutta ehkä sovimme, ettei sitäkään ole pakko tuhlata. Voin antaa muutaman satasen kuukaudessa elämiseen.

Lapseni osaavat jo nyt kantaa vastuuta.

Vaikka annan opiskellessa rahaa, se ei ole automaatio. Pitää osata budjetoida

Uskon että he osaavat. Ahneutta ei ole eikä raha polttele edes nyt

Itse en ole saanut avustuksia. Mutta vanhempani ovat auttaneet remonteissa, lastenhoidossa ym. Antavat lapsilleni rahaa. Minä autan heitä askareissa.

Pyyteetöntä auttamista. Minun aikana ei vielä ollut tavallista, että vanhemmat rahoittavat opiskeluja. Nyt on toisenlainen aika

Lisään vielä että voin antaa jonkun satasen kuussa ettei tarvitse koskea säästöihin.

Tuttuni paheksui suoraan sitä, kun vanhempani antoivat rahaa, silloinkin kun oltiin nuorempia. Hän myös paheksui sitä, kun olen niin läheinen vanhempien kanssa.

Selvisi, että hänen omat vanhemmat jättäneet puille paljaille hyvin nuorena (olisi todella tarvinnut taloudellista apua) ja muutenkin etäiset välit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaus 13 kuvasikin mahdollista ongelmaa.

Kiitollisuudenvelka ja aikuistumisen puute on ehkä ne syyt miksi en kritiikittömästi pidä hyvänä sitä että vanhemmat taloudellisesti auttaa aikuisia lapsiaan.

Meillä siis on tätä auttamista ollut, varsinkin appivanhemmat antavat suuria summia rahaa lahjana, ovat tarjoutuneet ostamaan auton jne. Kuitenkin, tilanne on sellainen, että siihen antamiseen jotenkin sisältyy sitten tietty vaatimus toimia heidän mielensä mukaan, käydä tietyin välein, eli lahjoilla ns. ostetaan valtaa meidän elämään.

Suoraan sanoen, en usko että he itse tajuavat edes tuota kuvioita, vaan ajattelevat antavansa pyyteettömästi. Mies aluksi sanoi, että auttaminen/antaminen on ihan pyyteetöntä ja mä yritin siihen tottua. Sitten tuli muutama tilanne, missä tarjouduttiin heidän puoleltaan maksamaan asiat x ja y, kun asia oli ajankohtainen, se miten me olisi asia tehty (remppa) ei käynyt. " Ei tuon väristä lattiaa voi laittaa, tuollainen sen PITÄÄ olla". Me ei pyydetty heitä maksamaan missään vaiheessa, aloite tuli heiltä. Mä löin tilanteen heti poikki, ilmoitin et remppaa ei tehdä, piste.

Toinen tilanne oli, missä he olisivat voineet auttaa kerralla isommin ja vaikutus olisi ollut jopa lasten koulunkäyntiin positiivisesti vaikuttava eli asumiseen liittyvä tilanne, johon meillä ei sillä hetkellä, lasten ollessa pieniä rahat aivan riittäneet.

Me olisimme mielellään sopineet ennakkoperinnöstä ja kirjanneet asian kaikinpuolin ylös. Se ei käynyt, he mielummin antavat muutaman tonnin kerrallaan useita kertoja vuodessa = pitävät hallinnan näpeissään. Tätä kierreltiin ja kaarreltiin, suoraan emme ns. vaatineet/pyytäneet kuitenkaan koskaan eikä he suoraan sanoneet että noin on.

Käytännössä muutamissa vuosissa tuo sama taloudellinen apu olisi kertynyt niistä pienistä lahjoituksista, mutta sitten tilaisuus oli jo ohi meidän kannalta. Ja omaisuutta ja rahaa heillä on niin, ettei tuota isompaa panostusta (ennakkoperintöä) olisi heidän varoistaan edes huomannut. Tästä eteenpäin mä olen kieltäytynyt isoista rahalahjoista, ystävällisesti ja sanonut ettei tarvita sellaisia.

Heillä ei siis missään nimessä ole velvollisuutta antaa meille yhtään rahaa koskaan, mutta tämä on mulle kertonut se, ettei antaminen ole pyyteetöntä ja siksi sitä vierastan. Tullaan omillamme toimeen ja mielummin sitten jossain asiassa eletään niukemmin, kuin eletään toisten rahoilla ja myydään päätösvaltaa meidän elämään.

Saman olen huomannut ystäväpiirissä, ne jotka vaikka käyttää vanhempiensa kesämökkiä hyppää kyllä vanhempien mielen mukaan juhlapyhien viettojen suhteen jne.

Itse olen niin itsenäinen, että haluan päätösvallan omaan elämääni, mutta jos joku ei pidä sitä niin tärkeänä niin silloin varmaan rahan ottaminen ei ole ongelma.

Tällä on kääntöpuolensa perheissä, joissa on sisaruksia.

Yksi haluaa puolisoineen rahat ennakkoperintönä, toiselle kelpaa tonni silloin ja toinen tällöin ja remppatarvikkeiden maksaminen.

Meillä pojan vaimo halusi ennakkoperinnön, ei kelvannut yksittäiset summat. Tyttären perheelle sen sijaan on ollut ihan OK, että maksetaan esim. rautakaupan 7000 euron lasku. Siitä on muuten tulevaisuudessa perinnönjaossa hankala tehdä isoa numeroa, koska kukaan ei voi todistaa, mitä minä olen mennyt tuolla summalla maksamaan. Maksan myös tyttären perheen autojen kaskot ja huollot, nekin summia, jotka nousevat aika isoihin lukuihin ja joita ei pojan perhe pääse perinnönjaossa esittämään lahjaksi.

Saanko mä kysyä, siis ihan hyvällä ja uteliaisuudesta, miksi tuo ennakkoperintö oli teille ongelma? Kun se ei olisi sisaruksilta pois, kun se kirjattaisiin ja se huomioitaisiin sitten perinnönjaossa? Kun taas tuo teidän nykyinen systeemihän on nimenomaan pojan perheeltä pois tyttären hyväksi ja sitä ei, kuten itsekin toteat, oikein pysty todentamaan sitten perinnönjaossa?

Oliko kyse siitä, että te kuitenkin haluatte päättää mitä niillä teidän rahoilla tehdään tai rahoitetaan, ja ennakkoperintövaihtoehdossa se ei onnistuisi? Siis tähän teillä on toki oikeus, mutta se miksi noin ajattelee (ei ennakkoperinnölle, kyllä jatkuvalle satasten/tonnien lahjoituksille) ehkä auttaisi tajuamaan omien appiksien logiikkaa.

Lisäksi voin todeta, että mulle on ihan sama vaikka appikset testamenttaisi koko omaisuutensa miehen sisaruksille, se raha ei mua ole kiinnostanut, se ennakkoperintökuviokin kiinnosti oikeastaan siksi, että se olisi siinä tilanteessa taannut meidän lapsille joiltain osin paremman tilanteen koulumatkojen sun muiden suhteen ja kun sitä rahaa oli ja on ja sitä kuitenkin lahjoiteltiin. Nyt kun lapset on jo isompia ja tilaisuus johon raha olisi silloin tarvittu ns. meni jo, en ennakkoperintöäkään heiltä meille haluaisi. Autetaan heitä asioissa säännöllisesti ja käydään siellä ilman muuta, mutta päätetään itse omista asioista ja sille ei hintaa voi laittaa!

Mikäli vanhemmat ovat varakkaampia kuin lapsi, on taloudellisesti järkevää siirtää varallisuutta lapselle jo ennen perintöä niin paljon kuin mahdollista, koska perinnöstä täytyy maksaa korkeaa veroa.

Vierailija kirjoitti:

pari pointtia kirjoitti:

Miehen vanhemmat antavat miehelleni paljon taloudellista avustusta. En pidä siitä siksi koska :

a. mieheni ei tämän johdosta ole koskaan oppinut tulemaan täysin toimeen omillaan, laskee aina sen varaan että jostain sitä rahaa kuitenkin tupsahtaa ( ja sitähän tupsahtaa )

b. kaikkeen antamiseen liittyy aina myös velvoite. Sen ei tarvitse olla edes sanallinen ja se voi olla hyvin hienovaraista. Esim. odotus siitä että myös sen kolmannen osapuolen mielipiteet otetaan päätöksenteossa huomioon...

Ja nyt moni rahaa saava/antava tulee tähän puolustelemaan, mutta tuskin itse pystytte asiaa havannoimaan täysin objektiivisesti. Ja etenkään silloin jos kyse on siitä että te olette se joka antaa rahaa omalle rakkaalle lapselleen.

Me maksoimme pojan asumisen ja annoimme kuukausirahaa 700 e siihen asti, kun poika muutti avoliittoon. Sen jälkeen totesimme, että nyt on aika olla omillaan, hankkia oma asunto tai maksaa vuokraa 1200 e/kk. Näin ei tulisi tunnetta siitä, että rahan antamiseen sisältyy velvoite ja että tunkeudumme pojan elämään.

Jostain syystä miniäkokelas ei pitänyt siitä, että piti muuttaa keskustakaksiosta sivummalle yksiöön, koska ei ollut varaa elää yhtä leveästi kuin vanhempien maksaessa.

Eli pojan puoliso ehti jo muuttaa poikasi kotiin ennen kuin laitoitte rahahanat kiinni? Olikohan pojalla jäänyt jotain olennaista kertomatta avovaimolleen ennen tulojen menetystään..? Tottakai tuollainen ottaa päähän. Harmittais sinuakin tuollainen yhtäkkinen olosuhdemuutos ja jatkuva muuttaminen ja etenkin se ettei noista asioista kerrota etukäteen. Tyttöystävähän ei ilmeisesti asiasta tiennnyt. Inhottava näpäytys tuo oli ajoituksensa puolesta, nythän poika "menettää" hirveän määrän rahaa tytön vuoksi.

Mulla on ollut aina rahaa ja olen saanut sitä varmaan liian helpolla. En minä ole sitä mainostanut ellei ole tullut puheeksi jossain opiskelujutuissa yms. En sitten tätä nykyä ole mikään haka rahojen kanssa...

Mutta olen huomannut sellaisen jutun, että ne jotka eniten kritisoivat ja lätkyttävät kulta lusikasta perseessä, ovat niitä joiden mielestä heille kuuluu myös. Eli tyyliin mun pitäs kustantaa ja sitten vielä kuunnella että sulla sitä on. Tympeätä, todella. Sillon ei olekkaan enää mentaliteettina se omillaan toimeentuleminen.

Kultainen keskitie ois taas se paras. On sekin kummaa jos vanhemmat voisivat auttaa, niin eivät auta yhtään kun omilla pitäs tulla toimeen...