Miksi joidenkin on niin vaikeaa hyväksyä sitä, että vanhemmat auttavat aikuisia lapsiaan taloudellisesti?

Koska itse on jääty jotenkin osattomiksi, itse on pitänyt pärjätä eikä apua ole saatu vaikka joskus olisi tarvittukin. Se kovettaa ja katkeroittaa.

En kanssa ymmärrä,että mitä pahaa siinä on..olettaen että vanhemmilla on oikeasti varaa.

Valmiiksi köyhien vanhempien kuppaamista en hyväksy

Riippuu varmaan siitä, että kuka on tuossa kuviossa:

Jos on se vanhempi, joka auttaa, niin hänellä voi jäädä omat haaveet toteuttamatta (kaikilla ei tietenkään ole näin.) Joitakin vanhempia jopa uhkaillaan, että esim. lapsenlapset eivät saa tavata isovanhempiaan, jos isovanhemmat eivät kustanna sitä tai tätä. samoin näillä vanhemmilla saattaa olla niin syvä pettymys esim. yhteiskunnan tilaan, jossa heidän lapsensa ei koulutuksesta huolimatta saa töitä, ja siksi harmittaa avustus, vaikka kokevat sen velvollisuudekseen.

Autettavanakaan ei ole helppo olla. Onhan meillä ideaalina se, että aikuisena seisotaan omin jaloin. Moni kuitenkin ottaa avustusta vastaan, jotta joko itse kykenee asumaan esim. pääkaupunkiseudulla ja pitämään esim. osa-aikatyönsä, ja samalla toivoo, että jonain päivänä saisi kokoaikaduunin. muualle ei muuta, vaikka työttömänä tulisi paremmin toimeen, koska ei halua olla työtön.

Sitä, että vanhempani auttoivat minua rahallisesti opiskeluaikana, kritisoi poikkeuksetta ne, joiden oli pakko pärjätä itse. Kaksi ystävää on myöhemmin tunnustaneetkin kateuden. En todellakaan itse leveillyt asialla, mutta näkiväthän ne nyt esim. ruokakassit sunnuntain paluujunassa. Vanhemmat myös maksoivat junalippuni kotikaupunkiin.

Itse aion pystyä auttamaan aikanaan omia lapsiani samalla tavalla. Olen siihen alkanut jo varautua, vaikka lapset ovat pieniä eikä tulomme ole isot. Jotenkin epäilyttää, ettei opiskelu ole enää maksutonta lasteni ollessa aikuisia.

Musta on ihan luonnollista että vanhemmat auttavat lapsiaan mahdollisuuksiensa mukaan.

Mun vanhemmat on auttaneet kaikkia meitä neljää niin taloudellisesti kuin muutenkin, esim tehneet remonttihommia ja hoitaneet lapsia ja lemmikkejä ja kyselleet tuttaviltaan meille kesätyöpaikkoja teineinä. Meidän perheessä on vahva lähimmäisen auttamisen kulttuuri ja me sisarukset ollaan aina auttamassa toisimme ja vanhempiamme nyt aikuisina.

Vanhemmille esim maksettiin mökille iso remppa (vedet sisälle, uudet ikkunat ja ilmalämpöpumppu) että se on heille mahdollisimman mukava silloinkin eivät enää ole niin vetreitä kuin nyt.

Sitä minäkään en hyväksy että aikuiset lapset vievät vähävaraisilta vanhemmilta tuhkatkin pesästä, mutta musta on täysin luonnollista että omia läheisiään haluaa auttaa ja helpottaa niiden elämää jos siihen on resursseja.Se on rakkautta.

Sitä olen aina ihmetellyt. Omat vanhempani ovat varakkaita, eikä avokätinenkään tukeminen ole heidän omasta elintasostaan pois. Niinpä minulle opiskelijana ostettiin asunto ja auto, ja olen myös ihan tähän päivään, nelikymppiseksi asti, saattanut saada esim. jouluksi tai synttäriksi varsin isoja rahalahjoituksia. Olen kyllä sanonut heille ettei minulle tarvitse mitään laittaa, kun on hyväpalkkainen työ ja pärjäisin itsekin, mutta vanhemmat on sitä mieltä että mitä hekään sillä tekee, vanhat ihmiset, haudassa kun sillä rahalla ei tee mitään kumminkaan, ja että on mulle ja veljellenikin parempi että pääsevät nauttimaan tavallaan perinnöstä jo nyt kuin vasta sitten kun he ovat kuolleet - jolloin itsekin voimme olla jo vanhoja ihmisiä.

Up

Vierailija kirjoitti:

Koska itse on jääty jotenkin osattomiksi, itse on pitänyt pärjätä eikä apua ole saatu vaikka joskus olisi tarvittukin. Se kovettaa ja katkeroittaa.

Näinhän se on. Suon kyllä ilomielin varakkaiden perheiden lapsille kaiken sen tuen minkä vanhempansa antavat. Olisin vain toivonut samaa itselleni. Sen sijaan olen itse tukenut vanhempiani taloudellisesti niin kauan kun olen ollut työelämässä.

Vierailija kirjoitti:

Valmiiksi köyhien vanhempien kuppaamista en hyväksy

Kyllä mun pienituloinen yh-äiti on aina yrittänyt tukea taloudellisesti. Samoin kaverini äiti on pitkäaikaistyötön, mutta aina tukenut lapsiaan siten kuinka voi.

Nyt sitten itse yritän huomioida mua nuorempia sukulaistyttöjä siten kun vaan voin, toiselle pystyin juuri hankkimaan hyödyllisen synttärilahjan.

En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta minua ottaa päähän se, jos rahan vastaanottajat pitävät tilannettaan itsestäänselvyytenä eivätkä osaa nähdä, millaista elämä olisi ilman tätä tukea.

Esimerkiksi opiskelijakaverit, jotka "lomailevat" kesät, tai eivät pidä "järkevänä" tehdä töitä opiskelun ohessa, elleivät löydä sopivaa oman alan työpaikkaa. Saahan sitä näin elää, mutta toiset tekevät töitä kesäisin ja/tai opiskelujen päällä ihan vain maksaakseen vuokran ja ruuat, ja olisi ihan hyvä pitää se mielessä, kun puhuu omasta elämästään.

Ihanne: usutetaan lapsi mahdollisimman nopeasti työllistävään (lyhyeen) koulutukseen ja heitetään pihalle viimeistään 18v syttäreinä. Kotiin ei oo sitte asiaa ennen kuin suvunperillinen kainalossa!

En ymmärrä. Luulisi olevan jokaisen vanhemman kunnia-asia, että lapsi pärjää ja menestyy. Ei tarvitse sentään mersuja ja asuntoja ostaa, tarkoitan lähinnä esim. käyttötavaroita ja viiskymppisiä silloin tällöin (omat vanhempani pienipalkkaisia, ja tähän ovat pystyneet ihan ilomielin).

Mua ei ole koskaan haitannut, vaikka muiden vanhemmat on auttaneet. Siis ellei se ole johtunut siitä, ettei lapsille ole opetettu rahankäyttöä. Mulla on ollut muutama tili tuli, tili meni -ystävää ja rasitti se ruikutus, kun ei ollut rahaa omaa tyhmyyttään (itse tienasin saman verran, silti jäi säästöön ja matkustelin), ja sitten oltiin taas vaatimassa vanhemmilta apua.

Miehen vanhemmat antavat miehelleni paljon taloudellista avustusta. En pidä siitä siksi koska :

a. mieheni ei tämän johdosta ole koskaan oppinut tulemaan täysin toimeen omillaan, laskee aina sen varaan että jostain sitä rahaa kuitenkin tupsahtaa ( ja sitähän tupsahtaa )

b. kaikkeen antamiseen liittyy aina myös velvoite. Sen ei tarvitse olla edes sanallinen ja se voi olla hyvin hienovaraista. Esim. odotus siitä että myös sen kolmannen osapuolen mielipiteet otetaan päätöksenteossa huomioon...

Ja nyt moni rahaa saava/antava tulee tähän puolustelemaan, mutta tuskin itse pystytte asiaa havannoimaan täysin objektiivisesti. Ja etenkään silloin jos kyse on siitä että te olette se joka antaa rahaa omalle rakkaalle lapselleen.

Itse lahjoittamisessa ei ole mitään ärsyttävää, omalla kohdallani ärsyttää ystäväni suhtautuminen vanhempien apuun. Hänelle siis apu on itsestäänselvyys, hän ei tunnu edes tajuavan kuinka suurta rahallista avustusta hän vanhemmiltaan saa. Kovaan ääneen neiti ainakin muistaa aina korostaa kuinka itsenäinen on ja kuinka vankasti seisoo omilla jaloillaan. Fakta on se, että ystäväni elämä menisi täysin uusiksi, jos vanhempien rahahanat tukittaisiin. Ei siinäkään sinänsä mitään pahaa, kuten joku jo sanoi, miksi ei auttaa, kun kerran varoja on. Mutta kun samaan syssyyn tämä henkilö lyttää ja väheksyy vanhempiaan eikä tunnu osoittavan mitään kunnioitusta tai kiitollisuutta...

Itsekin saan huomattavasti jeesiä varakkailta vanhemmilta, en kuitenkaan pidä sitä heidän velvollisuutenaan ja arvostan saamaani apua ja olen siitä kiitollinen.

Elämäm koulu paras koulu.

Koska ärsyttää semmoiset 20+ pissikset, jotka luulee olevansa niin itsenäisiä vahvoja naisia, vaikka vanhemmat rahoittaa tekotukat ja tekotissit. Ymmärrän, jos lapsi on todellisissa vaikeuksissa niin vanhemmat auttaa, mutta tuommoiset bile/meikkirahat yli 20-vuotiaille ovat niiiiiin turhia. Ainakin minusta. 

pari pointtia kirjoitti:

Miehen vanhemmat antavat miehelleni paljon taloudellista avustusta. En pidä siitä siksi koska :

a. mieheni ei tämän johdosta ole koskaan oppinut tulemaan täysin toimeen omillaan, laskee aina sen varaan että jostain sitä rahaa kuitenkin tupsahtaa ( ja sitähän tupsahtaa )

b. kaikkeen antamiseen liittyy aina myös velvoite. Sen ei tarvitse olla edes sanallinen ja se voi olla hyvin hienovaraista. Esim. odotus siitä että myös sen kolmannen osapuolen mielipiteet otetaan päätöksenteossa huomioon...

Ja nyt moni rahaa saava/antava tulee tähän puolustelemaan, mutta tuskin itse pystytte asiaa havannoimaan täysin objektiivisesti. Ja etenkään silloin jos kyse on siitä että te olette se joka antaa rahaa omalle rakkaalle lapselleen.

Me maksoimme pojan asumisen ja annoimme kuukausirahaa 700 e siihen asti, kun poika muutti avoliittoon. Sen jälkeen totesimme, että nyt on aika olla omillaan, hankkia oma asunto tai maksaa vuokraa 1200 e/kk. Näin ei tulisi tunnetta siitä, että rahan antamiseen sisältyy velvoite ja että tunkeudumme pojan elämään.

Jostain syystä miniäkokelas ei pitänyt siitä, että piti muuttaa keskustakaksiosta sivummalle yksiöön, koska ei ollut varaa elää yhtä leveästi kuin vanhempien maksaessa.

Jos alapeukuttajille jäi jokin epäselväksi: en siis itse tosiaankaan "kuppaa köyhiä vanhempiani", vaan ihan itse haluavat antaa satunnaista tukea. Samoin mummoni. Iso apu oli myös se, että sain asua kotonani niin kauan kuin halusin (21-vuotiaaksi), eikä minun tarvinnut maksaa heille mitään "leikkivuokraa", vaikka kävin kotoa käsin töissä pari vuotta. Minulle jäi hyvin rahaa säästöön, ja niillä elin opiskeluajan ja loput laitoin ASP-tilille (eli olen tästä "lellimisestä" huolimatta oppinut rahankäyttöä!). Olisiko ollut parempi heittäytyä sossutukien varaan?

On ikävä tosiasia, että jotkut vanhemmat itsekin elävät kädestä suuhun, eikä silloin liikene apua muille. Mutta aika usein kyseessä on pitkälti asenneongelma. Lapset on vaan pykätty maailmaan, eikä heidän tulevaisuutensa kiinnosta. Tätä ihmettelen. Luulisi, että pienituloinenkin vanhempi haluaa, että seuraava sukupolvi pärjää vähän paremmin, mutta ilmeisesti ei.

Toki vanhemmat tukevat jos jonkinmoista pikkuprinsessaa ja nirppanokkaa, mutta tarviiko yleistää? Ihan tavallisia JÄLKIKASVUSTAAN KIINNOSTUNEITA ihmisiä suurin osa.

Ei enempää sanottavaa tähän. t. 11

Vastaus 13 kuvasikin mahdollista ongelmaa.

Kiitollisuudenvelka ja aikuistumisen puute on ehkä ne syyt miksi en kritiikittömästi pidä hyvänä sitä että vanhemmat taloudellisesti auttaa aikuisia lapsiaan.

Meillä siis on tätä auttamista ollut, varsinkin appivanhemmat antavat suuria summia rahaa lahjana, ovat tarjoutuneet ostamaan auton jne. Kuitenkin, tilanne on sellainen, että siihen antamiseen jotenkin sisältyy sitten tietty vaatimus toimia heidän mielensä mukaan, käydä tietyin välein, eli lahjoilla ns. ostetaan valtaa meidän elämään.

Suoraan sanoen, en usko että he itse tajuavat edes tuota kuvioita, vaan ajattelevat antavansa pyyteettömästi. Mies aluksi sanoi, että auttaminen/antaminen on ihan pyyteetöntä ja mä yritin siihen tottua. Sitten tuli muutama tilanne, missä tarjouduttiin heidän puoleltaan maksamaan asiat x ja y, kun asia oli ajankohtainen, se miten me olisi asia tehty (remppa) ei käynyt. " Ei tuon väristä lattiaa voi laittaa, tuollainen sen PITÄÄ olla". Me ei pyydetty heitä maksamaan missään vaiheessa, aloite tuli heiltä. Mä löin tilanteen heti poikki, ilmoitin et remppaa ei tehdä, piste.

Toinen tilanne oli, missä he olisivat voineet auttaa kerralla isommin ja vaikutus olisi ollut jopa lasten koulunkäyntiin positiivisesti vaikuttava eli asumiseen liittyvä tilanne, johon meillä ei sillä hetkellä, lasten ollessa pieniä rahat aivan riittäneet.

Me olisimme mielellään sopineet ennakkoperinnöstä ja kirjanneet asian kaikinpuolin ylös. Se ei käynyt, he mielummin antavat muutaman tonnin kerrallaan useita kertoja vuodessa = pitävät hallinnan näpeissään. Tätä kierreltiin ja kaarreltiin, suoraan emme ns. vaatineet/pyytäneet kuitenkaan koskaan eikä he suoraan sanoneet että noin on.

Käytännössä muutamissa vuosissa tuo sama taloudellinen apu olisi kertynyt niistä pienistä lahjoituksista, mutta sitten tilaisuus oli jo ohi meidän kannalta. Ja omaisuutta ja rahaa heillä on niin, ettei tuota isompaa panostusta (ennakkoperintöä) olisi heidän varoistaan edes huomannut. Tästä eteenpäin mä olen kieltäytynyt isoista rahalahjoista, ystävällisesti ja sanonut ettei tarvita sellaisia.

Heillä ei siis missään nimessä ole velvollisuutta antaa meille yhtään rahaa koskaan, mutta tämä on mulle kertonut se, ettei antaminen ole pyyteetöntä ja siksi sitä vierastan. Tullaan omillamme toimeen ja mielummin sitten jossain asiassa eletään niukemmin, kuin eletään toisten rahoilla ja myydään päätösvaltaa meidän elämään.

Saman olen huomannut ystäväpiirissä, ne jotka vaikka käyttää vanhempiensa kesämökkiä hyppää kyllä vanhempien mielen mukaan juhlapyhien viettojen suhteen jne.

Itse olen niin itsenäinen, että haluan päätösvallan omaan elämääni, mutta jos joku ei pidä sitä niin tärkeänä niin silloin varmaan rahan ottaminen ei ole ongelma.

Vierailija kirjoitti:

pari pointtia kirjoitti:

Miehen vanhemmat antavat miehelleni paljon taloudellista avustusta. En pidä siitä siksi koska :

a. mieheni ei tämän johdosta ole koskaan oppinut tulemaan täysin toimeen omillaan, laskee aina sen varaan että jostain sitä rahaa kuitenkin tupsahtaa ( ja sitähän tupsahtaa )

b. kaikkeen antamiseen liittyy aina myös velvoite. Sen ei tarvitse olla edes sanallinen ja se voi olla hyvin hienovaraista. Esim. odotus siitä että myös sen kolmannen osapuolen mielipiteet otetaan päätöksenteossa huomioon...

Ja nyt moni rahaa saava/antava tulee tähän puolustelemaan, mutta tuskin itse pystytte asiaa havannoimaan täysin objektiivisesti. Ja etenkään silloin jos kyse on siitä että te olette se joka antaa rahaa omalle rakkaalle lapselleen.

Me maksoimme pojan asumisen ja annoimme kuukausirahaa 700 e siihen asti, kun poika muutti avoliittoon. Sen jälkeen totesimme, että nyt on aika olla omillaan, hankkia oma asunto tai maksaa vuokraa 1200 e/kk. Näin ei tulisi tunnetta siitä, että rahan antamiseen sisältyy velvoite ja että tunkeudumme pojan elämään.

Jostain syystä miniäkokelas ei pitänyt siitä, että piti muuttaa keskustakaksiosta sivummalle yksiöön, koska ei ollut varaa elää yhtä leveästi kuin vanhempien maksaessa.

No olihan toi pojan kulujen maksamisen katkaisun ajoitus aika ikävä piikki. Mitäs poika tuumasi kun rahahanat meni kiinni samantien kun nainen tuli vakavasti kuviohin mukaan? Tuossa saa poika tosissaan miettiä kannattaako yhteenmuutto vai onko järkevämpää jatkaa seurustelua ja asua erillään.