Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Epävakaa persoonalisuus ja sen kanssa eläminen
08.09.2016 |
Olen 26-vuotias nainen ja vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut ymmärtämään oman käyttäytymiseni ongelmia. Luulen, että olen ns. rajatilapersoona.
Oirehtimisessani on selkeästi kausia ja ongelmat näyttäytyvät erityisesti mielialojen jyrkkinä ja äkkinäisinä vaihteluina. Myös käsitykseni itsestäni vaihtelee - olen joko surkea ja epäonnistunut, tai mahtava ja menestynyt. Minun on suorastaan mahdotonta suunnitella elämääni kovin pitkälle, en kykene mihinkään pitkäjänteiseen suunnitelmallisuuteen - monta yliopistoa on jäänyt kesken, en tiedä vieläkään, mitä haluan elämältäni, ja elämääni leimaa kaikin puolin tunne siitä, että olen aivan hukassa.
Olen usein todella impulsiivinen käytöksessäni, olen monta kertaa tuosta vain muuttanut ulkomaille, vaihtanut yliopistoa, työpaikkaa jne..
Negatiiviset tilanteet ja tapahtumat vaikuttavati minuun syvästi, enkä pääse niistä yli, esimerkiksi jos mokaan töissä, jään vatvomaan asiaa vuosikausiksi ja mollaan itseni aivan lyttyyn, erään tentin reputettuani lopetin koko yliopiston, koska en vain päässyt asiasta yli ja niin edelleen.
Sosiaaliset suhteet ovat minulle hankalia. Minulla ei ole juurikaan ystäviä, mutta ne harvat suhteeni ovat todella intensiivisiä ja pelkään kuollakseni hylätyksi tulemista.
Toisaalta minulla saattaa olla pitkiäkin kausia, jolloin esimerkiksi mielialat eivät heittele lainkaan ja saan elämän päällepäin järjestykseen, mutta silloinkin elämäni tuntuu täysin tyhjältä ja merkityksettömältä.
Pelottaa, että elämä valuu jotenkin hukkaan, kun tämä tuntuu olevan tällaista riuhtomista ja haahuilua.
Haluaisin kuulla kokemuksia rajatilapersoonalisuuden kanssa elämisestä ja mahdollisesta parantumisesta/oireiden lievittymisestä. Kiitos jo etukäteen!
Kommentit (29)
Vierailija kirjoitti:
Oletteko löytäneet häiriöllenne jonkun syyn? Lapsuuden trauman tai vastaavaa?
Minä epäilin itselläni joskus epävakautta, mutta diagnoosia en ole saanut. Epäilen, että minulla on jonkinlainen pitkittynyt posttraumaattinen stressireaktio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monen epävakaan teksti osui myös minuun. Miten sen diagnoosin voi saada? Tekeekö niitä esim. yksityiset psykologit tai psykoterapeutit?
Vierailija kirjoitti:
Oletteko löytäneet häiriöllenne jonkun syyn? Lapsuuden trauman tai vastaavaa?
Äidilläni on alkoholismi joten pullo oli aina kiinnostavampi kuin me lapset. Liekö sitten siitä johtuvaa? T:10
Vierailija kirjoitti:
Monen epävakaan teksti osui myös minuun. Miten sen diagnoosin voi saada? Tekeekö niitä esim. yksityiset psykologit tai psykoterapeutit?
Lääkäri täytyy olla varsinaisen diagnoosin tekemiseen. Omalla kohdallani sain diagnoosin psyk. polin psykiatrilta.
Diagnoosia ei löydy, mutta välillä rakastan ja vihaan läheisiäni, saatan ripustautua ja sitten hylätä itse kumppanin koska pelkään itse hylkäämistä. Sitten taas sama kierros lähtee alusta. Olen useampaan kertaan pettänyt jos en saa tarpeeksi huomiota kumppanilta. Tylsään työpaikkaan meni motivaatio, irtisanouduin ja nyt haaveilen alan vaihtamisesta. Haaveammatti vaihtelee aika ajoin.
Oma häiriöni johtuu varmasti koulukiusaamisesta ja varmaan myös perinnöllisistä tekijöistä.
Oikein mikään pitkäaikainen suunnittelu ei onnistu, arkieläminen tuntuu tylsältä ja tyhjältä. Tuntuu että olen itsekäs ja paha ihminen, samalla haluaisin kaikille läheisilleni vain hyvää, ja että kaikki pitäisivät minusta. Mutta riitatilanteessa en luovuta ennen kuin saan oman asiani läpi, kiihdyn nollasta sataan välittömästi. Manipuloin ja jos se ei riitä, niin sitten nujerran henkisesti toisen niin pahasti ilkeilemällä, että jälkeenpäin häpeän itseäni ja pahuuttani. Tarvitsisin elämääni paljon virikkeitä, matkustelua ja positiivista huomiota. Sehän ei onnistu ilman pitkäjänteistä työtä ja opiskelua, mihin on vaikea keskittyä. Olen ikuinen haaveilija ja ikuinen lapsi. Kun olen onnellinen niin olen mitä ihanin ystävä ja kumppani, huonoimmillani olen pahin vihamiehesi. Olen yrittänyt tiedostaa huonoja puoliani ja vetäytyä heti riitatilanteista jotta ne eivät kärjistyisi. Lisäksi yritän olla stressaamatta ja noudattaa terveellisiä elämäntapoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletteko löytäneet häiriöllenne jonkun syyn? Lapsuuden trauman tai vastaavaa?
Mulla on itselläni todella traumaattinen lapsuus taustalla.
Itselläni persoonan epävakaus näkyy lähinnä sellaisena, että mielialat vaihtelevat melko nopeasti iloisuudesta järkyttävään epätoivoon. Suuttuessani olen todella vihainen ja ilkeä, sen jälkeen surullinen. Suuttumuksesta on välillä todella vaikea päästä yli, tekisi jo mieli lopettaa raivoaminen, mutta en vaan pysty. Olen myös välillä todella tunnekylmä. Jälkeen päin kaduttaa. En ole kuitenkaan koskaan ollut väkivaltainen, mutta saatan esimerkiksi hajottaa jotain. Töissä yms en kuitenkaan raivoa ja osaan käyttäytyä. Otan kuitenkin aika raskaasti, jos joku työkaveri esim on ilkeä. Itken helposti, ilosta ja surusta. Ystävyyssuhteet ovat pitkiä, mutta lähimmät ystävät tietävät kyllä, että olen melko erakkoluonne toisinaan ja ymmärtävät tämän, olen ystävä siitä huolimatta, etten jaksa aina pitää tiiviisti yhteyttä. Pitkiä parisuhteita on taustalla kaksi ja nyt aloittelen uutta. Tarvitsen rauhallisen ja luotettavan kumppanin, epävarmuutta on vaikea kestää.
Käyn kerran viikossa traumaterapiassa joka on auttanut, ymmärrän nykyään itseäni paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen täysin samanlainen! käyn terapiassa yleisen ahdistuneisuuden , rajujen mielialanvaihtelujen ja pakko-oireiden takia. Olen lähiaikoina alkanut miettimään juurikin tätä vaihtoehtoa. Elämälläni ei ole mitään suuntaa, kaikki tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä, mielialat vaihtelevat jatkuvasti ääripäästä toiseen ja kuva omasta itsestä täydellisenä luuserina, kunnes taas olen parempi kuin kaikki muut. Olen tehnyt elämässäni paljon impulsiivisia päätöksiä joita nyt kadun. Jossain kohtaa taas alkaa kausi, että kaikki on hyvin ja upeasti, mutta siitä ei mene kauaa ,että kaikki taas "romahtaa".
Olisi kiva saada joku diagnoosi. ..
Minä olen samanlainen! Kuulostaa niin tutulta. Joku sanoi että kuulostaa bipolta, mutta olen ollut hoitosuhteessa 10 vuotta ja kolme eri psykiatria, psykoterapeutti 3v ja muutama psykologi ovat olleet sitä mieltä että en ole bipo. Se on myös oma pelkoni, mutta asiaa on selvitetty eikä aihetta edes jatkotutkimuksiin ole, sillä olen ollut samanlainen melkein koko elämäni ja sanotaan että olen persoonaltani tällainen. Itsellä se menee niin, että jos uskallan luottaa itseeni, romahdan heti ensimmäisestä vastoinkäymisestä ja vaivun masennukseen, kun en kestä pettymystä..ja sitten pidän itseäni jotenkin hulluna kun hetken uskalsin suhtautua elämään niin kuin terveitsetuntoinen ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Diagnoosia ei löydy, mutta välillä rakastan ja vihaan läheisiäni, saatan ripustautua ja sitten hylätä itse kumppanin koska pelkään itse hylkäämistä. Sitten taas sama kierros lähtee alusta. Olen useampaan kertaan pettänyt jos en saa tarpeeksi huomiota kumppanilta. Tylsään työpaikkaan meni motivaatio, irtisanouduin ja nyt haaveilen alan vaihtamisesta. Haaveammatti vaihtelee aika ajoin.
Oma häiriöni johtuu varmasti koulukiusaamisesta ja varmaan myös perinnöllisistä tekijöistä.
Oikein mikään pitkäaikainen suunnittelu ei onnistu, arkieläminen tuntuu tylsältä ja tyhjältä. Tuntuu että olen itsekäs ja paha ihminen, samalla haluaisin kaikille läheisilleni vain hyvää, ja että kaikki pitäisivät minusta. Mutta riitatilanteessa en luovuta ennen kuin saan oman asiani läpi, kiihdyn nollasta sataan välittömästi. Manipuloin ja jos se ei riitä, niin sitten nujerran henkisesti toisen niin pahasti ilkeilemällä, että jälkeenpäin häpeän itseäni ja pahuuttani. Tarvitsisin elämääni paljon virikkeitä, matkustelua ja positiivista huomiota. Sehän ei onnistu ilman pitkäjänteistä työtä ja opiskelua, mihin on vaikea keskittyä. Olen ikuinen haaveilija ja ikuinen lapsi. Kun olen onnellinen niin olen mitä ihanin ystävä ja kumppani, huonoimmillani olen pahin vihamiehesi. Olen yrittänyt tiedostaa huonoja puoliani ja vetäytyä heti riitatilanteista jotta ne eivät kärjistyisi. Lisäksi yritän olla stressaamatta ja noudattaa terveellisiä elämäntapoja.
Tämä ja monen muun tekstit kuulostavat pelottavan tutulta.
Alue: Aihe vapaa
itse olen ainakin tajunnut tilani johtuvan lapsuudestani ja suhteestani äitiini. Ei äidissä mitään vikaa ole koskaan ollut tai kaltoin kohdellut mutta jotain siinä oli mikä sai minut jo lapsena sulkeutumaan ja eristäytymään vanhemmistani. Tämä on surullista, olen ajatellut että ehkä hänelläkin jotain pientä psyykkistä häikkää valtavan tempperamentin lisäksi.