Epävakaa persoonalisuus ja sen kanssa eläminen

Kannattaa hakea ammattiapua.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa hakea ammattiapua.

Jep, mutta halusin kuulla toisten kokemuksia!

Minä olen täysin samanlainen! käyn terapiassa yleisen ahdistuneisuuden , rajujen mielialanvaihtelujen ja pakko-oireiden takia. Olen lähiaikoina alkanut miettimään juurikin tätä vaihtoehtoa. Elämälläni ei ole mitään suuntaa, kaikki tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä, mielialat vaihtelevat jatkuvasti ääripäästä toiseen ja kuva omasta itsestä täydellisenä luuserina, kunnes taas olen parempi kuin kaikki muut. Olen tehnyt elämässäni paljon impulsiivisia päätöksiä joita nyt kadun. Jossain kohtaa taas alkaa kausi, että kaikki on hyvin ja upeasti, mutta siitä ei mene kauaa ,että kaikki taas "romahtaa".

Olisi kiva saada joku diagnoosi. ..

Kannattaa hakea oikea diagnoosit ammattilaisilta. Eli tarvitset ammatti-ihmisen auttamaan. Kannattaa lukea biposta, kuulostat siltä.

Vierailija kirjoitti:

Olen 26-vuotias nainen ja vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut ymmärtämään oman käyttäytymiseni ongelmia. Luulen, että olen ns. rajatilapersoona.

Oirehtimisessani on selkeästi kausia ja ongelmat näyttäytyvät erityisesti mielialojen jyrkkinä ja äkkinäisinä vaihteluina. Myös käsitykseni itsestäni vaihtelee - olen joko surkea ja epäonnistunut, tai mahtava ja menestynyt. Minun on suorastaan mahdotonta suunnitella elämääni kovin pitkälle, en kykene mihinkään pitkäjänteiseen suunnitelmallisuuteen - monta yliopistoa on jäänyt kesken, en tiedä vieläkään, mitä haluan elämältäni, ja elämääni leimaa kaikin puolin tunne siitä, että olen aivan hukassa.

Olen usein todella impulsiivinen käytöksessäni, olen monta kertaa tuosta vain muuttanut ulkomaille, vaihtanut yliopistoa, työpaikkaa jne..

Negatiiviset tilanteet ja tapahtumat vaikuttavati minuun syvästi, enkä pääse niistä yli, esimerkiksi jos mokaan töissä, jään vatvomaan asiaa vuosikausiksi ja mollaan itseni aivan lyttyyn, erään tentin reputettuani lopetin koko yliopiston, koska en vain päässyt asiasta yli ja niin edelleen.

Sosiaaliset suhteet ovat minulle hankalia. Minulla ei ole juurikaan ystäviä, mutta ne harvat suhteeni ovat todella intensiivisiä ja pelkään kuollakseni hylätyksi tulemista.

Toisaalta minulla saattaa olla pitkiäkin kausia, jolloin esimerkiksi mielialat eivät heittele lainkaan ja saan elämän päällepäin järjestykseen, mutta silloinkin elämäni tuntuu täysin tyhjältä ja merkityksettömältä.

Pelottaa, että elämä valuu jotenkin hukkaan, kun tämä tuntuu olevan tällaista riuhtomista ja haahuilua.

Haluaisin kuulla kokemuksia rajatilapersoonalisuuden kanssa elämisestä ja mahdollisesta parantumisesta/oireiden lievittymisestä. Kiitos jo etukäteen!

Itsellä on ystävyyssuhde hieman katkolla erään epävakaan kansaa ja haluaisin kuulla, että mitä ajattelet läheisistä ystävistäsi? Siis tarkoittaen, että onko sulla välillä kausia, että pidät jopa omia yatäviäsikin pahoina ihmisinä? On jotenkin todella raskasta näin ystävänä aina arvuutella millä mielellä toinen on ja mistä hän on loukkaantunut. Ymmärrätkö itse välillä, että kenties ylireagoit tapahtumiin vai syyllistätkö näitä ihmisiä, jotka "loukkaavat" sinua? Sori, ei ole tarkoitus syyllistää, haluaisin vain aidosti tietää miten menetellä.

Minunkin mielestäni bipolaari.Taustalla voi olla myös jokin vaikea persoonallisuuden muoto, luonnevika tms.

Suvussani on ollut samantapaisia ihmisiä, mutta ilman diagnoosia. ADHD:ta, aspergeria ja ja skitsofreniaa on diagnosoitu. Samoin masennusta.

Näin äkkiseltään kuulostaa tosiaan bipolaarilta, ehkä II muodolta, joka monesti vaikeampi tunnistaa,

kun kovia maniakausia aiheuttava I tyyppi. Monella lääkitys ja terapia tepsii tuohon vaivaan aika hyvin, joten kannattaa hakea apua. Psykiatri on oikea osoite alkuun. Psykologit monesti eivät tunnista näitä sairauksia eivätkä osaa ohjata psykiatrille ajoissa. Psykiatria kuitenkin tarvitaan diagnoosiin ja erityisesti lääkityksen aloittamiseen.

Ja lääkitystä ei tarvitse pelätä, jos sellaiseen katsotaan olevan tarvetta. Jos kyse edellä mainitusta sairaudesta, niin siihen on nykyään onneksi monenlaista lääkitysvaihtoehtoa ja useimmiten joku vaihtoehdoista sopii eikä aiheuta sivuoireita.

Voimia sulle. Avun hakeminen vie energiaa ja eka lääkäri ei ehkä olekaan se oikea, mutta jos vaan jaksat käydä selvittämässä oireitasi psykiatrille, niin voit saada elämäsi ihan mukavalle tolalle! Mulla on lähipiirissä monta esimerkkiä siitä, miten elämä on lähtenyt sujumaan, kun mielen sairaus on saatu sopivaan hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 26-vuotias nainen ja vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut ymmärtämään oman käyttäytymiseni ongelmia. Luulen, että olen ns. rajatilapersoona.

Oirehtimisessani on selkeästi kausia ja ongelmat näyttäytyvät erityisesti mielialojen jyrkkinä ja äkkinäisinä vaihteluina. Myös käsitykseni itsestäni vaihtelee - olen joko surkea ja epäonnistunut, tai mahtava ja menestynyt. Minun on suorastaan mahdotonta suunnitella elämääni kovin pitkälle, en kykene mihinkään pitkäjänteiseen suunnitelmallisuuteen - monta yliopistoa on jäänyt kesken, en tiedä vieläkään, mitä haluan elämältäni, ja elämääni leimaa kaikin puolin tunne siitä, että olen aivan hukassa.

Olen usein todella impulsiivinen käytöksessäni, olen monta kertaa tuosta vain muuttanut ulkomaille, vaihtanut yliopistoa, työpaikkaa jne..

Negatiiviset tilanteet ja tapahtumat vaikuttavati minuun syvästi, enkä pääse niistä yli, esimerkiksi jos mokaan töissä, jään vatvomaan asiaa vuosikausiksi ja mollaan itseni aivan lyttyyn, erään tentin reputettuani lopetin koko yliopiston, koska en vain päässyt asiasta yli ja niin edelleen.

Sosiaaliset suhteet ovat minulle hankalia. Minulla ei ole juurikaan ystäviä, mutta ne harvat suhteeni ovat todella intensiivisiä ja pelkään kuollakseni hylätyksi tulemista.

Toisaalta minulla saattaa olla pitkiäkin kausia, jolloin esimerkiksi mielialat eivät heittele lainkaan ja saan elämän päällepäin järjestykseen, mutta silloinkin elämäni tuntuu täysin tyhjältä ja merkityksettömältä.

Pelottaa, että elämä valuu jotenkin hukkaan, kun tämä tuntuu olevan tällaista riuhtomista ja haahuilua.

Haluaisin kuulla kokemuksia rajatilapersoonalisuuden kanssa elämisestä ja mahdollisesta parantumisesta/oireiden lievittymisestä. Kiitos jo etukäteen!

Itsellä on ystävyyssuhde hieman katkolla erään epävakaan kansaa ja haluaisin kuulla, että mitä ajattelet läheisistä ystävistäsi? Siis tarkoittaen, että onko sulla välillä kausia, että pidät jopa omia yatäviäsikin pahoina ihmisinä? On jotenkin todella raskasta näin ystävänä aina arvuutella millä mielellä toinen on ja mistä hän on loukkaantunut. Ymmärrätkö itse välillä, että kenties ylireagoit tapahtumiin vai syyllistätkö näitä ihmisiä, jotka "loukkaavat" sinua? Sori, ei ole tarkoitus syyllistää, haluaisin vain aidosti tietää miten menetellä.

Suhde läheisiin ystäviin ja rakastajiin on useimmiten pelkkää rakkautta, suorastaan ripustautumista, paitsi jos jotain tapahtuu ja mieliala vaihtuu nanosekunnissa kärttyiseen ja vihaiseen, jolloin muutun aivan hirveäksi. Minulla on vihapuuskissani todella ikävä tapa loukata pahasti, vaikken tarkoita. Yleensä nämä puuskat menevät heti ohi ja tajuan vähitellen mitä olen sanonut ja alan pyytelemään anteeksi.. En kuitenkaan ajattele koskaan ystävieni tai läheisteni olevan pahoja ihmisiä. Joihinkin vieraisiin ihmisiin minulla saattaa olla tuollainen suhtautuminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 26-vuotias nainen ja vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut ymmärtämään oman käyttäytymiseni ongelmia. Luulen, että olen ns. rajatilapersoona.

Oirehtimisessani on selkeästi kausia ja ongelmat näyttäytyvät erityisesti mielialojen jyrkkinä ja äkkinäisinä vaihteluina. Myös käsitykseni itsestäni vaihtelee - olen joko surkea ja epäonnistunut, tai mahtava ja menestynyt. Minun on suorastaan mahdotonta suunnitella elämääni kovin pitkälle, en kykene mihinkään pitkäjänteiseen suunnitelmallisuuteen - monta yliopistoa on jäänyt kesken, en tiedä vieläkään, mitä haluan elämältäni, ja elämääni leimaa kaikin puolin tunne siitä, että olen aivan hukassa.

Olen usein todella impulsiivinen käytöksessäni, olen monta kertaa tuosta vain muuttanut ulkomaille, vaihtanut yliopistoa, työpaikkaa jne..

Negatiiviset tilanteet ja tapahtumat vaikuttavati minuun syvästi, enkä pääse niistä yli, esimerkiksi jos mokaan töissä, jään vatvomaan asiaa vuosikausiksi ja mollaan itseni aivan lyttyyn, erään tentin reputettuani lopetin koko yliopiston, koska en vain päässyt asiasta yli ja niin edelleen.

Sosiaaliset suhteet ovat minulle hankalia. Minulla ei ole juurikaan ystäviä, mutta ne harvat suhteeni ovat todella intensiivisiä ja pelkään kuollakseni hylätyksi tulemista.

Toisaalta minulla saattaa olla pitkiäkin kausia, jolloin esimerkiksi mielialat eivät heittele lainkaan ja saan elämän päällepäin järjestykseen, mutta silloinkin elämäni tuntuu täysin tyhjältä ja merkityksettömältä.

Pelottaa, että elämä valuu jotenkin hukkaan, kun tämä tuntuu olevan tällaista riuhtomista ja haahuilua.

Haluaisin kuulla kokemuksia rajatilapersoonalisuuden kanssa elämisestä ja mahdollisesta parantumisesta/oireiden lievittymisestä. Kiitos jo etukäteen!

Itsellä on ystävyyssuhde hieman katkolla erään epävakaan kansaa ja haluaisin kuulla, että mitä ajattelet läheisistä ystävistäsi? Siis tarkoittaen, että onko sulla välillä kausia, että pidät jopa omia yatäviäsikin pahoina ihmisinä? On jotenkin todella raskasta näin ystävänä aina arvuutella millä mielellä toinen on ja mistä hän on loukkaantunut. Ymmärrätkö itse välillä, että kenties ylireagoit tapahtumiin vai syyllistätkö näitä ihmisiä, jotka "loukkaavat" sinua? Sori, ei ole tarkoitus syyllistää, haluaisin vain aidosti tietää miten menetellä.

Suhde läheisiin ystäviin ja rakastajiin on useimmiten pelkkää rakkautta, suorastaan ripustautumista, paitsi jos jotain tapahtuu ja mieliala vaihtuu nanosekunnissa kärttyiseen ja vihaiseen, jolloin muutun aivan hirveäksi. Minulla on vihapuuskissani todella ikävä tapa loukata pahasti, vaikken tarkoita. Yleensä nämä puuskat menevät heti ohi ja tajuan vähitellen mitä olen sanonut ja alan pyytelemään anteeksi.. En kuitenkaan ajattele koskaan ystävieni tai läheisteni olevan pahoja ihmisiä. Joihinkin vieraisiin ihmisiin minulla saattaa olla tuollainen suhtautuminen. 

Ok, kiitos. Mielestäni hienoa että uskallat lähteä hakemaan apua ja tunnistat ettei "kaikki ole ihan kohdillaan " Tsemppiä, kyllä se varmasti helpottaa kun saa apua!

Mistä tällaisessa tilanteessa kannattaa lähteä apua hakemaan? Terveyskeskuksestako? Epäilen itselläni jonkinlaista persoonallisuushäiriötä. Ei tämä käytökseni ihan tervettä ole. 

- Valehtelen usein erinäisistä asioista, koska haluan peittää negatiivisia asioita elämässäni tai toisinaan haluan muuten vain huomiota.

- Mielialat vaihtuvat tiuhaan tahtiin.

- Välillä tunnen olevani todella kaunis, hetken päästä olen maailman kamalin

- Olen todella ripustautuva. Pelkään menettäväni ne harvat ystäväni

- Olen kateellinen muille, en osaa iloita muiden puolesta. Ainoastaan perheenjäsenteni.

- Toivoisin olevani joku muu. 

Ehkä siis vähän samoja piirteitä kuin sinulla. Olen saanut opiskelut kyllä loppuun, että pitkäjänteisyyttä löytyy. Muuten olen todella ailahteleva. Saatan keksiä ties mitä suunnitelmia, mutta kun ne olisi aika toteuttaa, en vain jaksa.

Kiitos kaikille vastanneille ja kiitos tsempeistä! Ap

Haha, viestisi oli aivan kuin itseni kirjoittama. Olen käynyt psykoterapiassa ja saanut diagnoosiksi epävakaa persoonallisuushäiriö jonka allekirjoitan täysin.

Olen myös samanikäinen kuin sinä ap, kaikki täsmää paitsi koulutuspaikkojen vaihtelut jne. 

Psykoterapian lopetin kesken, ei siitä ollut apua. Kaikki lähtee oman pään sisältä. Itseäni on auttanut ja tasapainnottanut vakaa parisuhde sekä pitkät analysoinnit omasta itsestäni. Nykyään hyväksyn itseni selllaisena kuin olen ja jos alkaa jossain kohti mennä överiksi tunne-elämässä tai jollain muulla elämän osa-alueella pitää vain pysähtyä ja muistaa realiteetit ja hetken hengähdyksen jälkeen taas koittaa lutvia elämää eteenpäin. :)

Nauttia täysin rinnoin onnellisista hetkistä ja päivistä joista sitten ammentaa voimaa kun joku lähtee lapasesta!

Moikka. Oon saman ikäinen ja oikeastaan ihan samanlainen. Mulla nyt alkanut viimeisen vuoden aikana helpottamaan, kun sain sopivat lääkkeet :) Jos haluat vaihtaa kokemuksia tai ihan vain kuulumisia niin laita spostia minaitsevain@outlook.com :) Toki muutkin saavat spostia laittaa :)

Kuulostaa valitettavan tutulta. Mulla diagnosoitiin ensin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka todettiin myöhemmin virhediagnoosiksi. Selkeänä erona kaksisuuntaiseen näkisin mielialojen äkillisen vaihtelun (ihan laidasta laitaan päivässä tai tunneissa). Epävakaaseen ei varsinaista lääkehoitoa oo, terapiasta eniten apua. Itselläni tosin on ahdistuneisuuteen ja unettomuuteen lääkkeet.

Muihin ihmisiin on tosi vaikeaa luottaa, oli kyseessä sitten kaveri tai kumppani. Vähän vainoharhaisia ajatuksia siitä, että ne oikeasti vain inhoaisivat mua ja haluaisivat pahaa. Ahdistus asiasta purkautuu ärtyneisyytenä ja tarpeena paeta yhä enemmän oman pään sisään (ja juomiseen).

Vierailija kirjoitti:

Mistä tällaisessa tilanteessa kannattaa lähteä apua hakemaan? Terveyskeskuksestako? Epäilen itselläni jonkinlaista persoonallisuushäiriötä. Ei tämä käytökseni ihan tervettä ole. 

- Valehtelen usein erinäisistä asioista, koska haluan peittää negatiivisia asioita elämässäni tai toisinaan haluan muuten vain huomiota.

- Mielialat vaihtuvat tiuhaan tahtiin.

- Välillä tunnen olevani todella kaunis, hetken päästä olen maailman kamalin

- Olen todella ripustautuva. Pelkään menettäväni ne harvat ystäväni

- Olen kateellinen muille, en osaa iloita muiden puolesta. Ainoastaan perheenjäsenteni.

- Toivoisin olevani joku muu. 

Ehkä siis vähän samoja piirteitä kuin sinulla. Olen saanut opiskelut kyllä loppuun, että pitkäjänteisyyttä löytyy. Muuten olen todella ailahteleva. Saatan keksiä ties mitä suunnitelmia, mutta kun ne olisi aika toteuttaa, en vain jaksa.

Omalla kohdallani avun hakeminen lähti ihan oman terveyskeskuksen puhelinneuvontaan soittamalla, siitä tk lääkärille ja lähete paikalliselle psykiatrian plklle jossa terapia alkoi. 

Niin omituista mutta samalla iloista että sinunkin oireesi ovat täsmälleen samat kuin minullakin, kyllä tämänkin kanssa elämään oppii! :)

Terv, 12

Vierailija kirjoitti:

Haha, viestisi oli aivan kuin itseni kirjoittama. Olen käynyt psykoterapiassa ja saanut diagnoosiksi epävakaa persoonallisuushäiriö jonka allekirjoitan täysin.

Olen myös samanikäinen kuin sinä ap, kaikki täsmää paitsi koulutuspaikkojen vaihtelut jne. 

Psykoterapian lopetin kesken, ei siitä ollut apua. Kaikki lähtee oman pään sisältä. Itseäni on auttanut ja tasapainnottanut vakaa parisuhde sekä pitkät analysoinnit omasta itsestäni. Nykyään hyväksyn itseni selllaisena kuin olen ja jos alkaa jossain kohti mennä överiksi tunne-elämässä tai jollain muulla elämän osa-alueella pitää vain pysähtyä ja muistaa realiteetit ja hetken hengähdyksen jälkeen taas koittaa lutvia elämää eteenpäin. :)

Nauttia täysin rinnoin onnellisista hetkistä ja päivistä joista sitten ammentaa voimaa kun joku lähtee lapasesta!

Olen huomannut saman, että asiaan perehtyminen ja itsensä tutkiskelu ovat olleet hyvä idea. Nykyään jos huomaan, että mieliala alkaa heittelehtiä, osaan tunnistaa sen, tiedän sen johtuvan jostain häiriöstä ja saatan jopa pystyä kontrolloimaan tai ainakin ymmärtämään itseäni. 

Asia, joka minua kuitenkin eniten huolestuttaa ja vaivaa on tämä jatkuva harhailu ja tyhjyys, tunne siitä, että en saa itsestäni tolkkua, enkä pääse elämässä eteenpäin. Ap

Sinulle 5, olin ennen ja olen vieläkin koulu-, työ ja kaveripiireissä pidetty ihminen, itse en vain jaksa mitään sosiaalisointia sillä se vaatii hirveästi energiaa pitää sitä "kaveri"roolia päällä. En ajattele kenestäkään ihmisestä pahaa, mutta loukkaannun ja ylianalysoin jokaisen sanan ja teon negatiivisesti josta itse kärsin kovasti, mutta tätä en suhteissa näytä muille. Tajuan itse että ongelma on oman pääni sisällä eikä toinen ole tehnyt mitään väärää mutta silti sitä tuntee itsensä jostain syystä poljetuksi. :D

Kaikki lapsuuden ja nuoruuden hyvät kaverisuhteet ovat kuihtuneet ja osan kanssa onkin jopa keskusteltu miksi ja syy löytyykin tästä omasta sairaudestani ja sen tuomista "luonneviostani", entiset ystävät ymmärtävät miksi olen tälläinen mutta ei kukaan jaksa toista kannatella ja tsempata jos on itse vaikea ja passiivinen osapuoli. Tämän ymmärrän minäkin. Joskus kaipaan ystäviä, suurimman osan ajasta olen onnellinen kun ei tarvitse olla ketään muuta kuin itseään varten. 

Sanoisin, että pidä välimatkaa, olkaa yhteyksissä siinä määrin mikä tuntuu molemmille hyvältä. Älä ainakaan roiku liikaa ystävyyssuhteessa mistä joudut itsekkin kärsimään.

Täällä myös yksi diagnosoitu. Terapia auttaa jos on siihen motivoitunut ja löytää hyvän terapeutin. Käsittääkseni bipon ja epävakaan mielialojen ailahtelun erottaa siitä että epävakaalla ne vaihtelevat päivän sisällä ääripäästä toiseen, kun taas bipolla tämä tapahtuu pidemmällä aikajänteellä tyylin viikkojen masennuskausi vaihtuu maniaan.

Minulla on myös vaikeuksia pitkäjänteisten suunnitelmien tekemisessä ja sen hahmottamisessa mitä oikeasti haluan tehdä elämässäni. Jokainen päivä on kamppailu mieleni ja ulkoisten pakotteiden kanssa. Minulle on ihan "normaalia" vihata myös läheisiä ystäviäni ja sukulaisia. Toisaalta pelkään myös että he hylkäävät minut.

Itse en pärjäisi ilman terapiaa. Hyvät ihmissuhteet auttavat, mutta ei niihin voi ripustautua.

Faktaruutu: epävakaan persoonallisuuden onnistunut hoito on mahdollista( mm DKT, muu soveltuva muoto potilaalle), korjautuu spontaanisti iän mukana. Kaikki ed mahd, jos potilas haluaa muutosta. Tsempit!

Oletteko löytäneet häiriöllenne jonkun syyn? Lapsuuden trauman tai vastaavaa?