Uskoisitko, että selviäisit lapsesi kuolemasta?

Lemmikkieläimen kuoleman sureminen kestää ehkä 1 päivän. Ei kannata edes verrata lapsen kuolemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä  minä selviäisin. En tietenkään hetkessä, enkä olisi ennallani, mutta kyllä minä siitä selviäisin jollain tapaa. Läheiseni on joutunut sen asian kokemaan ja hän sanoi, että se oli loukkaavaa, kun moni sanoi, että voi että miten selvisit, en minä kyllä millään selviäisi. Ikää  kuin hän olisi ollut jotenkin huono ihminen, kun selvisi, kun oli pakko selvitä, muun perheen ja oman elämän vuoksi.

Toivottavasti läheisesi tietää että tuota ei ole kuitenkaan tarkoitettu loukkaavaksi. Kyse on ihmisten ajattelemattomuudesta eivätkä varmasti ole tarkoittaneet läheistäsi loukata. Se on jotenkin luonnollinen reaktio kauheasta asiasta vaikka nuo ihmiset eivät tiedä, että tosipaikan tulleen olisi pakko vain jatkaa rämpimistä eteenpäin.

Minulla on itselläni sama kokemus. Lapseni kuoli 3 kk:n vanhana, ja monesti kuulin just tuon että miten sä olet voinut selvitä, ja että mä en mitenkään selviäisi tuollaisesta. Siitä tulee just se olo, että niiden mielestä mä en tarpeeksi välittänyt vauvastani, koska selvisin, ja että he ovat itse paljon parempia äitejä, koska eivät mitenkään voisi selvitä. On todella loukkaavaa sanoa noin.

Olen miettinyt tätä useasti. Jos menettäisimme toisen lapsen, selviämisessä auttaisi varmasti toinen, hänen vuokseen sitä jaksaisi. Jos menettäisin molemmat lapseni jossain onnettomuudessa, ja pahimmassa tapauksessa vielä miehenkin, sekoaisin taatusti. Tai vähintään menettäisin elämänhaluni niin että tahtoisin itsekin pois.

Selviäisin kyllä, pakkohan se olisi. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, kun kuitenkin jossain määrin henkiseksi itseni luen. En siis usko, että esim. itsemurha olisi mikään helpotus. Minulla on vain yksi lapsi, ja kyllä hänen menettämisensä olisi varmasti pahinta mitä voisi tapahtua. En oikeastaan pysty edes ajattelemaan sitä mahdollisuutta, kun jo pelkästä kuvitelmasta tulee niin kauhistuttava olo... Mutta olen menettänyt läheisiä aiemmin, ja kyllä sitä on vain joutunut jossain vaiheessa jatkamaan normaalia elämää. Tässä asiassa ei ole oikein vaihtoehtoja. Syvimmät osanottoni kaikille teille lapsenne menettäneille! Olette varmasti joutuneet kokemaan helvetin maan päällä.

Kumpi on pahempaa: lapsen kuoleminen vai tahaton lapsettomuus? Itsekkäästi lapsettomana luulisin, että lapsettomuus: lapsesta olisi kuitenkin ollut iloa, vaikka elämä olisikin jäänyt lyhyeksi. Tietysti lapsen kannalta eri asia, varsinkin jos kuolema on kivulias tai pitkä. Minulle jopa keskenmeno olisi "edistystä", silloin olisi saanut edes plussaamisen ilon.

Ainakin on vaikea kuvitella, että en selviäisi. Tosin minulla ei ole lasta, enkä ole sellaista koskaan edes halunnut, joten vaikea tietää, miltä se tuntuisi. Mutta ovathan ihmiset selvinneet pahoistakin painajaisista, joten kai se unohtaminen ja yli pääseminen on sisäänrakennettua.

Vierailija kirjoitti:

En varmaan selviäisi. Vain yksi lapsi, joka on tietysti maailman rakkain. Ei olisi muita lapsia, joiden takia olisi pakko jatkaa elämää.

Toisaalta järkyttävää ajatella, että jonkun elämässä ei ole mitään muuta kuin lapsi jonka vuoksi olla elossa...

Varmaan jatkaisin elämää kuin lapsi olisi elossa. Siis kuvittelisin hänet ja juttelisin hänelle ajatuksissani. Mutta vaikea sanoa sittenkään. Toivottavasti en saa tietää oikeasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä  minä selviäisin. En tietenkään hetkessä, enkä olisi ennallani, mutta kyllä minä siitä selviäisin jollain tapaa. Läheiseni on joutunut sen asian kokemaan ja hän sanoi, että se oli loukkaavaa, kun moni sanoi, että voi että miten selvisit, en minä kyllä millään selviäisi. Ikää  kuin hän olisi ollut jotenkin huono ihminen, kun selvisi, kun oli pakko selvitä, muun perheen ja oman elämän vuoksi.

Toivottavasti läheisesi tietää että tuota ei ole kuitenkaan tarkoitettu loukkaavaksi. Kyse on ihmisten ajattelemattomuudesta eivätkä varmasti ole tarkoittaneet läheistäsi loukata. Se on jotenkin luonnollinen reaktio kauheasta asiasta vaikka nuo ihmiset eivät tiedä, että tosipaikan tulleen olisi pakko vain jatkaa rämpimistä eteenpäin.

Minulla on itselläni sama kokemus. Lapseni kuoli 3 kk:n vanhana, ja monesti kuulin just tuon että miten sä olet voinut selvitä, ja että mä en mitenkään selviäisi tuollaisesta. Siitä tulee just se olo, että niiden mielestä mä en tarpeeksi välittänyt vauvastani, koska selvisin, ja että he ovat itse paljon parempia äitejä, koska eivät mitenkään voisi selvitä. On todella loukkaavaa sanoa noin.

Mulla tulee ennemmin mieleen, että noin sanovat pitävät sinua vahvempana ihmisenä kuin itse ovat, koska eivät itse selviäisi lapsen kuolemasta. En käsittäisi tuota ainakaan itse niin, että et olisi rakastanut lastasi yhtä paljon kuin he.

Luultavasti. Vaikeaa se tietysti tulisi olemaan ja veisi varmaan kauan, ja pysyvä suru jäisi mutta en usko että menettäisin pysyvästi elämänhalun.

Jeesus sentään. Miten te voitte olla tosissanne näitten koirien kanssa? En voi millään ymmärtää. Kyllä pitää ihmisen elämän olla tyhjää, kun eläimille antaa tällaisessa mittasuhteessa merkityksiä.

Vierailija kirjoitti:

Jeesus sentään. Miten te voitte olla tosissanne näitten koirien kanssa? En voi millään ymmärtää. Kyllä pitää ihmisen elämän olla tyhjää, kun eläimille antaa tällaisessa mittasuhteessa merkityksiä.

No rauhoitus nyt, lemmikki voi olla hyvinkin rakas.

Menetin koirani, jonka autoin maailmaan ja jonka viimeiset henkäisyt vanhuudessa silittelin... Ja vieläkin viikkojakin myöhemmin kyyneleet nousee silmään ajatuksesta. En itsetuhoiseksi sentään ryhtyisi, mutta kipu on kova.

Mutta sen tiedän, että jos tämän ainoan lapseni menettäisin, hulluus veisi mennessään ja henki perässä. Ainoa mikä voisi hengissä pitää, olisi jos saisin toisen lapsen tai olisin raskaana tämän tapahtuessa. Muuten ei pää kestäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jeesus sentään. Miten te voitte olla tosissanne näitten koirien kanssa? En voi millään ymmärtää. Kyllä pitää ihmisen elämän olla tyhjää, kun eläimille antaa tällaisessa mittasuhteessa merkityksiä.

No rauhoitus nyt, lemmikki voi olla hyvinkin rakas.

Menetin koirani, jonka autoin maailmaan ja jonka viimeiset henkäisyt vanhuudessa silittelin... Ja vieläkin viikkojakin myöhemmin kyyneleet nousee silmään ajatuksesta. En itsetuhoiseksi sentään ryhtyisi, mutta kipu on kova.

Mutta sen tiedän, että jos tämän ainoan lapseni menettäisin, hulluus veisi mennessään ja henki perässä. Ainoa mikä voisi hengissä pitää, olisi jos saisin toisen lapsen tai olisin raskaana tämän tapahtuessa. Muuten ei pää kestäisi.

Niin, koiran menetys voi olla jollekin se ensimmäinen suuri menetys. Useimmat ihmiset jotka nyt ovat menettäneet sukulaisia tai tuttavia/ystäviä (ja kaikillehan näin käy vaikka lapsi harvalta kuolee) eivät varmasti enää suhtaudu lemmikin kuolemaan ihan noin vahvasti. Ja ainahan menetyksessä kristallisoituu se, että mikään ei todellakaan ole ikuista ja kaikki ei ole meidän hallinnassamme. Sen tajuaminen ensi kertaa (mikä nykyisin usein tapahtuu vasta aikuisuudessa, kun isovanhemmat tai muita vanhempia sukulaisia kuolee) on itse asiassa varmasti monille todella vaikeaa.

Pakko siitä on selvitä. Joskus se lapsi kuolee muutenkin.

Kai sitä hengissä pysyisi. Olisiko se sitten selviämistä? Sillä tavalla yli etten joka päivä surisi en usko että pääsisin. Toivottavasti ei tarvitse koskaan kokeilla.

Uskoisin että kyllä, koska en koe itseäni henkilöksi joka oikeastaan paljoakaan välittäisi omista lapsistaa, jos niitä joskus syntyisikin. En vain tunne itseäni kovin hyväksi vanhemmaksi ja jo pelkästään niiden lasten kasvattamisessa varmaan palais loppuun kun omissakin asioisssa ja ajatuksissa on työtä. Enpä usko että haluan lapsia tällaiseen maailmaan. Mehän kuollaan kaikki kuitenkin so whats the fucking point?

En usko. Osa kuolisi lapsen mukana, mutta muiden lasten takia jatkaisin elämääni, mutta kärsimys ja tuska olisi jokapäiväinen kumppani.

Vierailija kirjoitti:

Jeesus sentään. Miten te voitte olla tosissanne näitten koirien kanssa? En voi millään ymmärtää. Kyllä pitää ihmisen elämän olla tyhjää, kun eläimille antaa tällaisessa mittasuhteessa merkityksiä.

Koska koira on  hyväntahtoinen olento ja hyvin kasvatettuna ja pidettynä se on oikeasti paljon parempi ja rakkaampi kuin ihminen. Voit kasvattaa lastasi vaikka kuinka hyvin ja siitä saattaa silti tulla vaikka minkälainen psykopaatti ja pahantekijä. Hyvin vaikea sellaista hirviötä on rakastaa, vaikka se olisikin oma luomus. Koirat taas heiluttaa rakastavasti häntää kuolemaan asti ja ovat aina ihania ja kultaisia kavereita. Ihminen ei sellaiseen rakkauteen ja uskollisuuteen pysty kuin hyvin harvinaisissa tapauksissa.

Riippuisi syystä varmaan aika paljon, mutta luulisin, että voisin selviytyä. Tavallaan kamala sanoa, mutta siis... Elämässäni tapahtunut kamalin asia on se, etten ole itse onnellinen. En edes oikeastaan lapsistani. Silti toivon heille hyvää elämää. Jos se olisi hyvää voisin ehkä itsekin hetkittäin iloita.

Kun on vanha on selvinnyt jo monista kuolemista, monista lemmikeistä, sukulaisista, ex appiukosta ja anopista. ISÄSTÄ. Työkavereitakin on mennyt monta. Oma poika voisi olla kyllä aika rankka.

T:isä