Lue keskustelun säännöt.
Miksi laihduttamisen sanotaan olevan vaikeaa?
08.09.2016 |
Olin kirjoittamassa pitkää tekstiä, mutta tajusin ettei kukaan jaksa lukea sitä. Joten otsikon kysymykseen haen vastausta. Siinähän ei ole mitään vaikeaa. Ainoa mikä siitä tekee vaikeaa on ne järjettömät aikarajat joita laihduttajat asettavat itselleen. Sitten kun tavoitteeseen ei olla päästy (yllättävää kun paino hankittu monessa vuodessa ja se ei lähdekään muutamassa kuukaudessa) tai rupeaa kyllästyttämään täysin järjettömät kitukuurit niin luovutetaan ja valitetaan kuinka vaikeaa on ja mässätään taas lisää. Joten mikä siitä tekee vaikeaa? Mistäänhän ei tarvitse luopua laihduttaakseen, paitsi tietenkin kiloista heh heh.
Nyt en sitten puhu näistä sairauksista/lääkkeistä jotka aiheuttavat lihavuutta ja tekevät laihtumisesta hankalaa, nämä ihmiset eivät kuulu näihin valittajiin joita en ymmärrä. Minulla ei ole kyseisistä sairauksista muuta tietoa kuin se, että todella moni tuntuu vetoavan näihin aina kun puhutaan laihduttamisesta. Ja nykyään monet väittävät kyseisiä tauteja omaavansa vaikka lääkärissä ei ole käytykään.
Kommentit (81)
Kysyt mahdottomia, koska se laihdutus ei itsessään OLE VAIKEAA.
Siinä vain kestää aikansa. Tosin eipä ne laihdutettavat kilotkaan, ole sinne vyötärölle viikossa ilmestyneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liikunta ei ainakaan ole paras laihdutuskeino. Aloitin kesäkuussa aktiiviliikunnan ja altiivisuusrannekkesta seuraan liikuntasuorituksiani. Liikun monta kertaa enemmän kuin aiemmin, mutta paino ei ole tippunut kesän aikana yhtään eikä vyötärö kaventunut. Ruokailu on pysynyt samana, paitsi karkkia syön harvemmin. Kunto on kyllä kasvanut ja väsymys kaikonnut liikunnan myötä, mutta vyötärömakkara on ja pysyy.
Siksi se on vaikeaa, kun sitä ei osata. Kituutetaan vähällä ja vääränlaisella ruualla ja liikutaan hullun lailla.
Ei se ole vaikeaa. Jos lihoo kilon, sitten laihduttaa sen kilon. Siihen menee pari päivää.
Teknisestihän laihduttaminen on yksinkertaista, mutta henkisellä tasolla vaikeaa, sillä ruoka maistuu hyvältä ja siitä saa mielihyvää, etenkin rasvaisesta ja makeasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisin avata tätä vaikeuden käsitettä omakohtaisesti ja rehellisesti: minulle laihdutus oli henkisesti tosi vaikea prosessi. Minulla on pitkä historia ylipainoisena, laihduttavien naisten keskellä ja myös koulukiusattuna osin painoni vuoksi. Näiden asioiden keskellä opin aika paljon tapoja, joilla takuuvarmasti pilaa ruokasuhteensa: hyviä esimerkkejä vaikka se, että laihtuakseen pitää olla syömättä niin pitkään kuin jaksaa ja liikkua niin, että jalat tärisee, tai kannattaa olla koko koulupäivä syömättä, ettei kukaan pilkkaa. Täysi-ikäisenä opin, että jos haluaa juoda, kannattaa olla koko viikonloppu syömättä. Painonvartijoista opin, että appelsiinissa on 0 pistettä, joten niitä saa syödä kymmenen päivässä muun ruoan sijasta. Opin, että nukkumaan meneminen sudennälkäisenä on hyvä juttu.
Kun päästin noista laihdutussäännöistäni irti, minulla ei oikeasti ollut mitään muuta ottaa tilalle. Olisi ihme, jos en olisi lihonut (onneksi näin päin, itse asiassa - näin jälkikäteen luettuna noilla "säännöillä" olisi voinut olla myös ihan toinen suunta). Ja kun sitten tuli eteen tilanne, että kelkka on pakko kääntää nyt, minulle oli henkisesti työläs prosessi luottaa siihen, että voin laihtua ihan... no, normaalisti. Että voin syödä normaaleja aterioita, ja voin syödä, kun on nälkä. Voin syödä banaanin, vaikka siinä olisi enemmän kilokaloreja kuin porkkanassa. Että parisataa grammaa viikkopudotusta on tosi hyvä suoritus, ja että puntari vain näyttää, onko ruokailussa jotakin fiilattavaa, eikä sitä, että olen taas epäonnistunut ihmisenä.
Nyt, kun tuon prosessin on käynyt läpi, tämä itse asiassa on tosi helppoa. Nykyään minulla on hyvin yksinkertaiset säännöt: silloin kun on nälkä, silloin syödään. Herkutella saa, mutta kohtuudella. Liikkua kannattaa, muttei ole pakko. Aterioita ei skipata siksi, että voisi ostaa sillä hyvän omatunnon. Ymmärrän, jos jonkun korvaan nämä säännöt kuulostavat lapsellisen yksinkertaisilta, mutta... se ei ole ollut sitä aina. Toivottavasti tämä yhden laihduttajan tarina vähän avaisi, millainen historia voi yhden laihduttajan takana olla. :)
Mulle ainakin on todella vaikeaa se jatkuvan nälän sietäminen. Syön kyllä tarpeeksi proteiinia, kuituja ja rasvaa, mutta se kalorivaje vaan tekee nälän. Noin -500 kcal laskennallisella vrk vajeella laihdun vain alle kilon kuukaudessa. Ja koko ajan on nälkä. Nyt on lähtenyt vuodessa noin 9 kiloa kun en yksinkertaisesti pysty tätä alituista nälkää sietämään koko ajan. Liikuntaa harrastan keskimäärin 5-6h viikossa, että sitäkään ei hirveästi voi enää lisätä...
Että tässä se vaikeus on - taistella tauotta elimistön nälkäsignaalia vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huomasin itsekin, ettei laihduttaminen/laihtuminen ole mitenkään vaikeaa, kun aloin kiinnittää huomiota syömisiini. Laihdun monien mielestä varmaan hitaammin kuin laki sallii, mutta mitä väliä sillä on, kun kuitenkin aina vaan laihdun? Joka ämmä ei voikaan sanoa samaa. Ja laihtuminen tai lihominen on kuitenkin pohjimmiltaan vain matematiikkaa, ei noitatiedettä.
Jep, ihan totta. Itse en asettanut itselleni mitään aikarajoja, muutin vaan pari pikku juttua elämässäni (lopetin hissien käytön, kävelin pikkumatkat, pizzaa ei saa tilata vaan se piti itse hakea, jne.) Nyt 2 vuoden jälkeen olen laihtunut tasaisesti yhteensä 20kg, lähtöpaino oli 75kg. Jos aiemmin olisin tiennyt kuinka helppoa se on...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu kuinka tasapainoinen on henkisesti.
Vierailija kirjoitti:
Ei se ole vaikeaa. Jos lihoo kilon, sitten laihduttaa sen kilon. Siihen menee pari päivää.
Miksi alapeukkuja? Minä olen laihduttanut tuolla lailla kymmeniä kiloja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On se vaan jännä juttu kun se laihduttaminen muka on nin vaikeaa. Kelan pääjohtaja Liisa Hyssälä laihdutti valtavasti ja satuin lukemaan siitä netissä, Hän sanoi mm. että juo aina aamukahvin mutta jätti pullan pois. JUMALAUTA onko ihme että lihoo kun syö pullan joka päivä.
Laihduttaminen on helppoa mutta sen ihannepainon ylläpitäminen osoittautuu monille ylitsepääsemättömän vaikeaksi, koska monet lihavista ihmisistä ovat tunnesyöppöjä. Ilot, surut ja kaikki muutkin tunteet vaikuttavat heidän syömistottumuksiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin avata tätä vaikeuden käsitettä omakohtaisesti ja rehellisesti: minulle laihdutus oli henkisesti tosi vaikea prosessi. Minulla on pitkä historia ylipainoisena, laihduttavien naisten keskellä ja myös koulukiusattuna osin painoni vuoksi. Näiden asioiden keskellä opin aika paljon tapoja, joilla takuuvarmasti pilaa ruokasuhteensa: hyviä esimerkkejä vaikka se, että laihtuakseen pitää olla syömättä niin pitkään kuin jaksaa ja liikkua niin, että jalat tärisee, tai kannattaa olla koko koulupäivä syömättä, ettei kukaan pilkkaa. Täysi-ikäisenä opin, että jos haluaa juoda, kannattaa olla koko viikonloppu syömättä. Painonvartijoista opin, että appelsiinissa on 0 pistettä, joten niitä saa syödä kymmenen päivässä muun ruoan sijasta. Opin, että nukkumaan meneminen sudennälkäisenä on hyvä juttu.
Kun päästin noista laihdutussäännöistäni irti, minulla ei oikeasti ollut mitään muuta ottaa tilalle. Olisi ihme, jos en olisi lihonut (onneksi näin päin, itse asiassa - näin jälkikäteen luettuna noilla "säännöillä" olisi voinut olla myös ihan toinen suunta). Ja kun sitten tuli eteen tilanne, että kelkka on pakko kääntää nyt, minulle oli henkisesti työläs prosessi luottaa siihen, että voin laihtua ihan... no, normaalisti. Että voin syödä normaaleja aterioita, ja voin syödä, kun on nälkä. Voin syödä banaanin, vaikka siinä olisi enemmän kilokaloreja kuin porkkanassa. Että parisataa grammaa viikkopudotusta on tosi hyvä suoritus, ja että puntari vain näyttää, onko ruokailussa jotakin fiilattavaa, eikä sitä, että olen taas epäonnistunut ihmisenä.
Nyt, kun tuon prosessin on käynyt läpi, tämä itse asiassa on tosi helppoa. Nykyään minulla on hyvin yksinkertaiset säännöt: silloin kun on nälkä, silloin syödään. Herkutella saa, mutta kohtuudella. Liikkua kannattaa, muttei ole pakko. Aterioita ei skipata siksi, että voisi ostaa sillä hyvän omatunnon. Ymmärrän, jos jonkun korvaan nämä säännöt kuulostavat lapsellisen yksinkertaisilta, mutta... se ei ole ollut sitä aina. Toivottavasti tämä yhden laihduttajan tarina vähän avaisi, millainen historia voi yhden laihduttajan takana olla. :)
Tsemppiä sulle, olet kulkenut pitkän tien! En vain ymmärrä miksi ihmiset alapeukuttivat tätä?
Itselleni vaikeaa on, että rakastan esim juustoja, kermaa, voita, pastaa ja kaikkea muuta vastaavaa. Karkit jne ei ongelmaa, mutta rasvaisen ruuan määrän pitäminen kohtuullisena onkin toinen juttu. Kun ruoka on hyvää, sitä oikeasti haluaa syödä paljon, ei säälittävää pikkuannosta. Kyse ei ole nälästä, vaan mielihyvästä.
Olen jo monta vuotta syönyt terveellisesti ja kohtuudella. Kasvispainotteisesti. Paino on pudonnut vaikeasta ylipainosta normaaliin. Olo on hyvä, terveys parempi. Silti joka päivä kaipaan mässyttelyä, joudun hillitsemään mielipahaa, kun en voi ottaa toista annosta, en voi edes yhtä ylimääräistä leipäää ottaa, etten repsahda herkuttelemaan.
Tuntuu ankealta, että tätä elämä nyt sitten on...
Vierailija kirjoitti:
Mulle ainakin on todella vaikeaa se jatkuvan nälän sietäminen. Syön kyllä tarpeeksi proteiinia, kuituja ja rasvaa, mutta se kalorivaje vaan tekee nälän. Noin -500 kcal laskennallisella vrk vajeella laihdun vain alle kilon kuukaudessa. Ja koko ajan on nälkä. Nyt on lähtenyt vuodessa noin 9 kiloa kun en yksinkertaisesti pysty tätä alituista nälkää sietämään koko ajan. Liikuntaa harrastan keskimäärin 5-6h viikossa, että sitäkään ei hirveästi voi enää lisätä...
Että tässä se vaikeus on - taistella tauotta elimistön nälkäsignaalia vastaan.
Nälkä on laihduttajan vihollinen, jos se nälkä on koko ajan seurana. Normaali nälkä on eri juttu. Syö niin, että et ole nälkäinen kaiken aikaa. Se kyllä onnistuu oikealla ravinnolla, ei keinotekoisella ruualla.
Mulle laihduttaminen on helppoa. Joskus laihdun vahingossa liikaakin, kun en ehdi tai muista syödä kunnolla. Olen siis laiha läski. Lihaksia en pysty hankkimaan tai kiinteytymään, koska en ehdi koskaan salille tai kuntoilemaan. Elämäni keskittyy työssäkäymiseen ja lapsiperheen arjen pyörittämiseen. Saa nähdä kuinka käy sitten kun ruuhkavuodet ovat ohi. Pelkään että sitä ennen rupsahdan niin pahasti, ettei mitään ole enää tehtävissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin avata tätä vaikeuden käsitettä omakohtaisesti ja rehellisesti: minulle laihdutus oli henkisesti tosi vaikea prosessi. Minulla on pitkä historia ylipainoisena, laihduttavien naisten keskellä ja myös koulukiusattuna osin painoni vuoksi. Näiden asioiden keskellä opin aika paljon tapoja, joilla takuuvarmasti pilaa ruokasuhteensa: hyviä esimerkkejä vaikka se, että laihtuakseen pitää olla syömättä niin pitkään kuin jaksaa ja liikkua niin, että jalat tärisee, tai kannattaa olla koko koulupäivä syömättä, ettei kukaan pilkkaa. Täysi-ikäisenä opin, että jos haluaa juoda, kannattaa olla koko viikonloppu syömättä. Painonvartijoista opin, että appelsiinissa on 0 pistettä, joten niitä saa syödä kymmenen päivässä muun ruoan sijasta. Opin, että nukkumaan meneminen sudennälkäisenä on hyvä juttu.
Kun päästin noista laihdutussäännöistäni irti, minulla ei oikeasti ollut mitään muuta ottaa tilalle. Olisi ihme, jos en olisi lihonut (onneksi näin päin, itse asiassa - näin jälkikäteen luettuna noilla "säännöillä" olisi voinut olla myös ihan toinen suunta). Ja kun sitten tuli eteen tilanne, että kelkka on pakko kääntää nyt, minulle oli henkisesti työläs prosessi luottaa siihen, että voin laihtua ihan... no, normaalisti. Että voin syödä normaaleja aterioita, ja voin syödä, kun on nälkä. Voin syödä banaanin, vaikka siinä olisi enemmän kilokaloreja kuin porkkanassa. Että parisataa grammaa viikkopudotusta on tosi hyvä suoritus, ja että puntari vain näyttää, onko ruokailussa jotakin fiilattavaa, eikä sitä, että olen taas epäonnistunut ihmisenä.
Nyt, kun tuon prosessin on käynyt läpi, tämä itse asiassa on tosi helppoa. Nykyään minulla on hyvin yksinkertaiset säännöt: silloin kun on nälkä, silloin syödään. Herkutella saa, mutta kohtuudella. Liikkua kannattaa, muttei ole pakko. Aterioita ei skipata siksi, että voisi ostaa sillä hyvän omatunnon. Ymmärrän, jos jonkun korvaan nämä säännöt kuulostavat lapsellisen yksinkertaisilta, mutta... se ei ole ollut sitä aina. Toivottavasti tämä yhden laihduttajan tarina vähän avaisi, millainen historia voi yhden laihduttajan takana olla. :)
Tsemppiä sulle, olet kulkenut pitkän tien! En vain ymmärrä miksi ihmiset alapeukuttivat tätä?
Kiitos. :) On tämä nyt hyvä tunne, kun on viimeinkin päässyt tasapainoon tämän asian kanssa. Toivotan muillekin painonsa kanssa kamppaileville jaksamista!
Vierailija kirjoitti:
Itselleni vaikeaa on, että rakastan esim juustoja, kermaa, voita, pastaa ja kaikkea muuta vastaavaa. Karkit jne ei ongelmaa, mutta rasvaisen ruuan määrän pitäminen kohtuullisena onkin toinen juttu. Kun ruoka on hyvää, sitä oikeasti haluaa syödä paljon, ei säälittävää pikkuannosta. Kyse ei ole nälästä, vaan mielihyvästä.
Olen jo monta vuotta syönyt terveellisesti ja kohtuudella. Kasvispainotteisesti. Paino on pudonnut vaikeasta ylipainosta normaaliin. Olo on hyvä, terveys parempi. Silti joka päivä kaipaan mässyttelyä, joudun hillitsemään mielipahaa, kun en voi ottaa toista annosta, en voi edes yhtä ylimääräistä leipäää ottaa, etten repsahda herkuttelemaan.
Tuntuu ankealta, että tätä elämä nyt sitten on...
Muuta ruuan koostumusta. Mieliteot johtuu vääränlaisesta ruuasta. Kokeilemalla selviää, minkälainen ruoka sopii juuri sinulle.
Jos se olisi helppoa, niin aika vähän olisi ylipainoisia. Jos nyt vaikka tutustut laihduttamista käsitteleviin tilastoihin, niin jo ne kertovat jotain - esim. sen, että laihduttanut lihoo helposti takaisin. Mistä sinä olet keksinyt, että laihduttaminen on helppoa?