ÄLÄ KYSY surevalta "miten voit"!

Surevat voisivat tähän kertoa, mitä heille saa sanoa.

Kun menetin teini-iässä isäni, kysyi ystäväni "miltä susta tuntuu"? Sillä hetkellä se suututti, että sellaista voi edes kysyä. Näin jälkikäteen tajuan, ettei hän sillä tarkoittanut loukata.

Vierailija kirjoitti:

Kun menetin teini-iässä isäni, kysyi ystäväni "miltä susta tuntuu"? Sillä hetkellä se suututti, että sellaista voi edes kysyä. Näin jälkikäteen tajuan, ettei hän sillä tarkoittanut loukata.

Mikä olisi ollut paremmin sanottu?

Mitä surevalta voi sitten kysyä? Mä olen tyhmänä ajatellut, että on parempi jotain sanoa ja kysyä, kuin jättää kysymättä. Olen kysynyt, että miten jakselet, miten voit, voit jutella jos haluat... Pieleen mennyt?

Juuri tämän takia minä möllötänkin aina vain tuppisuuna, kun en tiedä, mitä pitäisi sanoa. Kuitenkin samassa tilanteessa itsestä se tuntuu vain kivalta, kun joku huomioi.

Sama juttu täällä, en sano mitään, vaihdan kadun puoltakin, etten vain nyt pahoittaisi jonkun mieltä olemalla myötätuntoinen, mitäpä vttua se mulle kuuluu, mitä oikein kuvittelen olevani, kun luulen voivani 'ottaa osaa', sinä vtun luuseri et ota osaa yhtään mihinkään, hvtin moukka...

juu, mä vaihdan ihan suosiolla kadun puolta, saa surijat surra ihan rauhassa, en häiritse mitenkään enää koskaan.

Se varmaan riippuu aika paljon surijan perusluonteesta ja ystävyyksien laadusta.

Kun menetin veljeni, meillä ramppasi monta päivää peräkkäin ihmisiä, joita ei noin niin kuin yleensä koskaan missään näe. Jokainen lohduttamassa ja tukemassa. Mun mielestä se oli tosi ärsyttävää, kun olisin vaan halunnut olla ja surra, niin nyt jouduin skarppaamaan ja reipastelemaan näiden vieraiden edessä. Juorun juurta ne oli kaikki hakemassa, ei mitään muuta, sillä veljeni kuolema oli saanut ihan lehdissäkin näkyvyyttä. Olin oikeasti vähän hämmästynyt, sillä yleensähän käy juuri toisinpäin, eli kun joku menettää jonkun ja suree, niin puolitutut kaikkoaa ja "antaa tilaa surra" ja vain ystävät jäävät. Ja koska minulla ei juuri ystäviä ole, niin olin ajatellut, että saan nyt olla kaikessa rauhassa ja jos rupeaa ahdistamaan, haen sitten ammattiapua.

Niin joo, tuon "miten voit", kuulin aika monta kertaa. Olis vaan pitänyt huutaa päin naamaa, että mitäs vittu luulet?!

Mun mielestä parempi olisi ensin esittää surunvalittelut ja sitten kysyä vaikka, että voisinko auttaa jotenkin. Jotenkin tyhmää kysyä surevalta, että miten voit. Eiköhän se ole aika selvää, että ei siinä kauhean hyvin voida. Mitä sitten jos sureva sanoisi, että en ole koskaan voinut paremmin? Miten siitä juttu jatkuisi?

Onko kellään käynyt mielessä että puolison kuoleman jälkeen sitä voi surun keskellä sanoa kaikenlaista niin että antaa asiasta erilaisen kuvan kuin on tarkoittanut?

Aito myötätunto tuntuu puuttuvan täällä aika monelta.

Mulle tuli ihan sama mieleen siitä otsikosta. Mä kyllä aion kysyä vastakin. Jotainhan mun on sanottava. Voi vaan tuppisuuna olla kun toinen on maassa surustaan. Siihen voi sitten vastata miten itse lystää, vaikka sitten haukkua mut tyhmine kysymyksineni. Olen ainakin yrittänyt ilmaista ympärillä olevan välittäviä ihmisiä.

Inhoan sanallistajia, jotka eivät osaa ilmaista itseään elein ja kosketuksin.

Heitetään vaan kysymyksiä, joilla vedetään ns. hyvän ihmisen roolia.

Mun läheinen kuoli 2kk sitten. Mä olen ainakin ollut ihan otettu jos joku on kysynyt, että miten mä voin :D? Tartteeko siitä nokkiinsa ottaa, ei ihmiset mitään pahaa yleensä tarkoita. Osa on sitten suoraan sanoneet, että eivät osaa sanoa mitään järkevää. Olen siihen sitten sanonut, että se on ihan okei ja en mäkään osaisi välttämättä sanoa mitään.. Kaikkein ikävimmältä tuntuu se, että ihmiset eivät edes sano tuota "en osaa sanoa mitään", vaan välttelevät kuin ruttoa. En mä voi sille mitään, että mun läheinen kuoli ja koitan kaiken tän surun ja asioiden hoidon keskellä kuitenkin jatkaa elämää. 

Kyllä multa sai kysyä, miten olet voinut. Kurjempaa olisi ollut, jos olisi vältelty. Vieraammille vastasin jotain ympäripyöreää, tutummille avauduin enemmän.

Kysymys "miten voit?" on ylipäätään mielestäni todella ärsyttävä. Ymmärrän jos on kipeä, silloin voi kysyä miten voit. Mutta noin muuten kysymys Miten voit on vähän toista säälivä mielestäni. Ikäänkuin oletetaan voivan huonosti ja oikein halutaan surkutella. 

Vierailija kirjoitti:

Surevat voisivat tähän kertoa, mitä heille saa sanoa.

Kun menetin läheiseni, arvostin jokaista joka sanoi "otan osaa" tai "osanottoni". Se riitti useimmilta, parille läheisimmälle ihmiselle pystyin purkamaan sydäntäni ja ottamaan lohtua vastaan. 

Jos mietit pitäisikö olla hiljaa vai ottaa kliseisesti osaa, kannattaa valita se osanotto. Se lämmittää.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä parempi olisi ensin esittää surunvalittelut ja sitten kysyä vaikka, että voisinko auttaa jotenkin. Jotenkin tyhmää kysyä surevalta, että miten voit. Eiköhän se ole aika selvää, että ei siinä kauhean hyvin voida. Mitä sitten jos sureva sanoisi, että en ole koskaan voinut paremmin? Miten siitä juttu jatkuisi?

No miten ne surunvalittelut esitetään? Jos ottaa osaa, suututaan, kun eihän sitä edes tunne koko ihmistä. Jos sanoo olevansa pahoillaan, se kuulostaa lattealta jne. Ei vointia kysytä siksi, ettei tiedettäisi, että henkilö on palasina! Se on keskustelunavaus, jolla kysyjä osoittaa olevansa kiinnostunut toisen voinnista ja tarjoutuu kuuntelemaa.

Paras tähän asti on ollut jonkun läheisen menettäneen haastattelu, missä sureva kertoi kirjoittaneensa vihkoon muistiin kaikki hänen mielestään typerät ja loukkaavat asiat mitä hänelle oli asian tiimoilta sanottu. Totta kai tajuan että menetys aiheuttaa myös vihaa ja mikä olisikaan parempi kohde purkaa se kuin myötätuntoa tarjoava ihminen. Eihän hän voi edes suuttua takaisin, kun surevalla on niin rankkaa. Mutta voisi surevakin muistaa että maailmassa on muitakin ihmisiä. Sille surevalle menetys pysäyttää maailman, mutta muille ei.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä parempi olisi ensin esittää surunvalittelut ja sitten kysyä vaikka, että voisinko auttaa jotenkin. Jotenkin tyhmää kysyä surevalta, että miten voit. Eiköhän se ole aika selvää, että ei siinä kauhean hyvin voida. Mitä sitten jos sureva sanoisi, että en ole koskaan voinut paremmin? Miten siitä juttu jatkuisi?

Pitääkö sanoja nyt alkaa väännellä? Minä ymmärrän tuon kysymyksen rohkaisuna: "Nyt anna tulla jos siltä tuntuu!" Sitten sureva puhuu ja itkee jos haluaa, tai sanoo vain "Päivä kerrallaan mennään. Otatko kahvia?"

Vierailija kirjoitti:

Kysymys "miten voit?" on ylipäätään mielestäni todella ärsyttävä. Ymmärrän jos on kipeä, silloin voi kysyä miten voit. Mutta noin muuten kysymys Miten voit on vähän toista säälivä mielestäni. Ikäänkuin oletetaan voivan huonosti ja oikein halutaan surkutella. [/quote

"voi sä oot menettäny lapses, mutta en nyt kysy miten voit ettet luule mun säälivän sua" "ois varmasti ollu ihan saatanan ruma ja typerä kakara ni hyvä näin, otan osaa"

Wow kylläpä heti toimi paremmin.

Mahtava kirjoitus ap!

Olen niin täynnä näitä sääntöjä mitä keksitään milloin mistäkin aiheesta..

'älä tee sitä, älä sano sitä, yritä lohduttaa, välilä on parempi kun et yritä lohduttaa'  jne ..jne..

Eikö sitä vaan jokainen saisi oman parhaansa mukaan olla surevan tukena, vaikka tulisikin surevan mielestä väärä kysymys.. Millainen semmoinen ihminen ylipäätään mahtaa olla se joka mielessään ihmettelee toisen kysymyksiä jos ne ei miellytä?

Minä menetin kuukausi sitten erittäin rakkaan ihmisen ja minä en siunaile kenenkään kysymyksiä joilla tarkoitetaan kuitenkin hyvää ja hengessä elämistä.