V.Hovatta Me Naisissa: On absurdia kysyä surevalta, miten voit.

Kun joku kysyy "Miten voit", ei ole ikinä tullut edes mieleen että pitäisi avata yksityisiä tuntemuksiani. Siihen vastataan "Kiitos hyvin, entäpä itse?"

Vierailija kirjoitti:

Ja itseäni vähän ärsyttää tuollainen tietty ylimielinen asenne, kun oletetaan ettei se kysyjä tiedä mitään kuolemasta tai menetyksestä, ja on siksi naiivi kysellessään kuulumisia.

Joskus näistä lehdissä valittavista tulee kieltämättä vähän sellainen mielikuva, että he ovat ensimmäisiä tai ainoita ihmisiä, jotka ovat kohdanneet surua tai että heidän surunsa on jotenkin suurempaa ja erityisempää kuin kenenkään muun.

Minusta osan otto vai onko se osanotto on aika typerä sanonta. Millä tavalla sitä muka ottaa osan toisen elämän mullistuksesta kannettavakseen?

Aika usein joudun työn puolesta ottamaan osaa, kertomaan käytännön asioita ja lopuksi toivotan voimia surussa ja kerron että voi aina ottaa yhteyttä jos siltä tuntuu. Enpä tiedä onko lätinöistäni ollut kenellekään mitään apua.

Pelottaa kyllä sanoa yhtään mitään. Kyllä ne mitä kuuluu ihmiset ovat varmasti myös kokeneet surua elämässään vaikka eivät juuri sillä hetkellä olisikaan surullisia. Toisen surua ei voi verrata oman kanssa. Surullista on myös jos ihmiset alkavat välttelemään surevaa koska eivät tiedä mitä uskaltavat sanoa.

Eräs tuttu ihminen sairastui vakavasti vuosia sitten, omat murheet ja ongelmat eivät olleet enää mitään ja "eihän sulla ole mitään mistä olla masentunut" ja jakaa näitä iskulauseita facebookkiin mitä ei sanoa sairastuneelle. Niin, mitäpä siinä uskaltaisi sanoa. Sitten miettii surevat ja sairastuneet kun kaikki "hylkäsi", omaa käyttäytymistä ei osata tarkastella.

Minusta on absurdia, ettei ymmärrä että kysymystä ei illut tarkoitettu tulkittavaksi sanatarkasti

Vierailija kirjoitti:

Kun joku kysyy "Miten voit", ei ole ikinä tullut edes mieleen että pitäisi avata yksityisiä tuntemuksiani. Siihen vastataan "Kiitos hyvin, entäpä itse?"

Minua ei loukannut, kun joku kysyi, mitä kuuluu. Etenkään, kun kaikki eivät tienneet tilanteestani. Mutta ei vaan kieli taipunut sanomaan kiitos hyvää -mantraa. Sitten sitä änkytteli jotain. Onneksi elämä on jo parempi ja nyt taas sujuu small talkin avaus.

Jos kyseessä small talk, ehkä nyt surijana sanoisin vaan, että hypätään tuon kysymyksen yli ja mitäpä sinulle kuuluu. Sen sijaan niitä aidosti empaattisia kysymyksiä voinnista tulee tosi harvoin, mutta ne tuntuvat hyvältä ja niihin vastaa sitten sillä syvyydellä, mitä tuttavuuden tai ystävyyden taso on.

Hovatan avautuminen aiheesta on hyvin ymmärrettävää kun katsoo kuinka tyhmiä ihmisiä täällä on.

Minusta oli hyvä kun ihmiset kysyivät miten voit kun olin menettänyt läheisen. En ymmärrä Hovattaa tässä.

Ihan samaa mietin, kun eilen luekselin yhtä kohtukuolema blogia ja siinä päivityeltiin juurikin sama asiaa...

Itse työssäni joudun kohtaamaan lapsensa menettäneitä perheitä (usein juurikin kohtukuolema), toki heti menetyksen jälkeen. Ja mielestäni on oikein kysyä miten perhe jaksaa, tiedän, että huonosti, mutta kysymykseni on konkreettinen, onko saanut nukuttua, syötyä, jaksanut käydä pesulla tms. Toki kun tapaan perheen ensimmäistä kertaa, otan osaa suruun, yleensä kyllä myös onnittelen vauvan syntymästä, naisesta ja miehestä on kuitenkin tullut äiti ja isä, vaikka ovat lapsen menettäneetkin. Kun perhe kotiutuu toivotan paljon voimia ja kehotan tarvittaessa ottamaan yhteyttä

Kerran yksi lapsen kohtukuolemalöle menetätneen perheen isä sanoi, että parhaan tuen antoi vanha pappi, joa vain istui hiljaa perheen kanssa. Ei kysellyt turhia, eikä yrittä nyt keksiä jotain "lohduttavaa" sanottavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän kysymys "miten voit" tai "mitä kuuluu" tarkoita sitä, että pitää alkaa omaelämäkertaa kertomaan tai pitämään terapiaistuntoa. Siihen voi vastata niin lyhyesti kuin haluaa tai välttää kysymyksen ja puhua jostain muusta. Nämä kysymyksethän on tarkoitettu vain keskustelun avaajaksi.

Ymmärrän kyllä, että varmasti aika absurdia ja turhauttavaa vastata "kiitos hyvin/hyvää" tuollaisessa tilanteessa.

Miksi siihen pitäisi vastata että kiitos hyvää? Kun isäni kuoli, monet esittivät juuri tämän kysymyksen. Itse vastasin joko ympäripyöreästi, että olosuhteisiin nähden ihan ok tai että kyllä tämä tästä pikkuhiljaa tai saatoin jopa sanoa, että suru on kyllä yhä päällimmäisenä mielessä. Mun mielestä tämä oli kohtelias ja välittävä kysymys. Kysyjä otti huomioon, että kohde ei ehkä voi ihan kauhean hienosti. Minusta tämä jättää sille surevalle auki sen mahdollisuuden, että kertoo fiiliksistään enemmänkin jos kokee sen tarpeelliseksi.

Otan osaa toimii ihan hyvin, kun kuolema on juuri tapahtunut ja tavataan ensimmäisen kerran. Hovatan puoliso menehtyi alkuvuodesta, oletan että puolitututkin ovat nyt syyskuussa jo hänet tavanneet ehkä useammankin kerran. Ainako vaan pitäisi hokea osanottoa? Mitä surevalle saa sanoa, jos ei voi kysyä vointia tai kulumisia.

"Olkoon sitten yksin." Pitääkö oikeasti lähteä rankaisemaan ja kostamaan ihmiselle, joka on kokenut menetyksen? Siis vaikka muutkin ihmiset kokevat menetyksiä? Pitääkö jokaisessa elämäntilanteessa aina muistaa, että eihän tämä minun kokemus mitään ole, anteeksi kun suren. Anteeksi että aiheutan nyt harmia muille, kun en osaa kertoa että millä taikasanoilla saatte minut hymyilemään onnellisena, kun onhan se suru nyt ahdistavaa katsella vierestä.

Se nyt on ihan se ja sama mitä sanot. Viestin vastaanottaja tulkitsee sen miten tulkitsee. Jos haluat auttaa, mene siivoamaan ja ruokaa tekemään, vie leikki-ikäiset puistoon juoksemaan että väsyvät.

Minä taas olen kokenut tuollaiset kysymykset mieltä lämmittävinä, siis että pelkän hein sijaan kysyjä muistaa/huomioi suruni. Olen näissä tilanteissa vastannut esim. "Tässähän tämä, päivä kerrallaan" tai "Pikkuhiljaa mennään eteenpäin". Siitä on sitten puolituttujen kanssa siirrytty luontevasti arkisempiin ja iloisempiin aiheisiin, ystävien kanssa olen toki joskus puhunut surustani enemmän.

Itseltäni on kuollut kaksi läheistä, enkä ole kokenut, että tuollaista ei voisi kysyä. Jos ei halua enempää avautua, voi sanoa, että päivä kerrallaan tms. Minua ainakin ilahdutti, että ihmiset uskalsivat lähestyä. Sanon vastaavassa tilanteessa yleensä muille, että tiedän, etten voi sanoa mitään, mikä helpottaisi, mutta olen käytettävissä, jos tarvitsee kuuntelijaa. Jos joku siitä loukkaantuu, niin loukkaantukoon.

Toisaalta olen huomannut, että sairauksia ja menetyksiä kokeneet mielellään lähestyvät minua, jopa puolitutut. Joskus sitä ihmettelin. Olenkin miettinyt, että onkohan osa ihmisistä karttanut, kun eivät ole tienneet, miten suhtautua. Että ajatellaan minun saman kokeneena osaavan käsitellä vaikeitakin asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun joku kysyy "Miten voit", ei ole ikinä tullut edes mieleen että pitäisi avata yksityisiä tuntemuksiani. Siihen vastataan "Kiitos hyvin, entäpä itse?"

Minua ei loukannut, kun joku kysyi, mitä kuuluu. Etenkään, kun kaikki eivät tienneet tilanteestani. Mutta ei vaan kieli taipunut sanomaan kiitos hyvää -mantraa. Sitten sitä änkytteli jotain. Onneksi elämä on jo parempi ja nyt taas sujuu small talkin avaus.

Jos kyseessä small talk, ehkä nyt surijana sanoisin vaan, että hypätään tuon kysymyksen yli ja mitäpä sinulle kuuluu. Sen sijaan niitä aidosti empaattisia kysymyksiä voinnista tulee tosi harvoin, mutta ne tuntuvat hyvältä ja niihin vastaa sitten sillä syvyydellä, mitä tuttavuuden tai ystävyyden taso on.

Minä ainakin vastasin että "päivä kerrallaan", ei tuohon kysymykseen ainoat vastaukset ole "kiitos hyvää" tai suruprosessin selvittäminen. Lähtökohtaisesti suhtauduin kaikkiin kyselyihin ja kommentteihin niin, että ko. henkilö tarkoitti vain hyvää. Kyllä nyt useimmat tervejärkiset ihmiset ymmärtävät, että "!miten voit" -kysymymisestä huolimatta kysyjä tietää, että sureva on ihan rikki ja murheenmurtama yms, mutta kyseessä on ihan luonteva tapa toimia vaikeassa tilanteessa.

Suuri suru on pohjimmiltaan yksinäistä ja itsekästäkin, surun keskellä on usein MINÄ MINÄ MINÄ. Tällöin myös viattomat lähestymiset otetaan juurikin hovattamaisesti, "ettekö te nyt ymmärrä miten MINUA tulee kohdella".

Onko Hovatta jotenkin asperger tms?

Vierailija kirjoitti:

Minusta osan otto vai onko se osanotto on aika typerä sanonta. Millä tavalla sitä muka ottaa osan toisen elämän mullistuksesta kannettavakseen?

Aika usein joudun työn puolesta ottamaan osaa, kertomaan käytännön asioita ja lopuksi toivotan voimia surussa ja kerron että voi aina ottaa yhteyttä jos siltä tuntuu. Enpä tiedä onko lätinöistäni ollut kenellekään mitään apua.

Mun yksi ystävä totesi, että "otan osaa" on hyvin lohduttava kuulla. Hänen läheisensä kuoleman jälkeen hän sai sen kuulla monta kertaa, ja koki saaneensa siitä apua.

Vierailija kirjoitti:

"Olkoon sitten yksin." Pitääkö oikeasti lähteä rankaisemaan ja kostamaan ihmiselle, joka on kokenut menetyksen? Siis vaikka muutkin ihmiset kokevat menetyksiä? Pitääkö jokaisessa elämäntilanteessa aina muistaa, että eihän tämä minun kokemus mitään ole, anteeksi kun suren. Anteeksi että aiheutan nyt harmia muille, kun en osaa kertoa että millä taikasanoilla saatte minut hymyilemään onnellisena, kun onhan se suru nyt ahdistavaa katsella vierestä.

Se nyt on ihan se ja sama mitä sanot. Viestin vastaanottaja tulkitsee sen miten tulkitsee. Jos haluat auttaa, mene siivoamaan ja ruokaa tekemään, vie leikki-ikäiset puistoon juoksemaan että väsyvät.

Eihän tässä siitä ollut kyse. Vaan siitä että sureva on joskus niin tuomitseva että häntä on liki mahdoton lähestyä. Ihmisyhteisössä kyllä surevaakin kohtaan saa olla jotain odotuksia- ei samoja kuin ei-surevaa kohtaan, mutta jotain kuitenkin.

On medialta absurdia kirjoittaa jonkun ylipainoisen huonoista elintavoistaan tunnetun työnarkomaanin menehtyneen "yllättäen". Kyllä kaikille Poussan läheisille olisi pitänyt olla selvää miten hommassa käy.

Ymmärrän et toi kommentti on Vuokolta surun keskellä, ja sallittu, mutta yleisemmällä tasolla: miksi me täällä Suomessa ajatellaan kaikki kokoajan negatiivisen kautta, takerrutaan virheisiin ja tyrmätään toistemme yritykset toimia, oli asia mikä hyvänsä?