Lue keskustelun säännöt.
V.Hovatta Me Naisissa: On absurdia kysyä surevalta, miten voit.
01.09.2016 |
Hovatan puoliso menehtyi alkuvuodesta sairauskohtaukseen. Hän kertoo haastattelussa mm.: "Mutta kysymys, miten voit, on absurdi surevalle ihmiselle. Yhtäkkiä minun pitäisi avata hyvin yksityisiä tunteita vaikkapa tavatessani puolituttuja kadulla, Hovatta sanoo."
Tässä varmaan juuri se syy, miksi sureva kokee joskus jäävänsä yksin ja tuttujen karttelevan. Ihmiset eivät uskalla puhua tuoreelle leskelle mitään, kun tajuavat kyllä, että "Miten voit" tai "Mitä kuuluu" on ihan paskoja kysymyksiä siinä tilanteessa.
Mitä sitten olisi kohteliasta tehdä, kun törmää puolituttuun leskeen kadulla? Halata nopeasti ja häipyä paikalta? Kävellä ohi niin kuin ei huomaisi? Sano vain "Hei" ja kävellä ohi? Olisi mukava osata olla kohtelias vaikeassa tilanteessa.
Kommentit (51)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän kysymys "miten voit" tai "mitä kuuluu" tarkoita sitä, että pitää alkaa omaelämäkertaa kertomaan tai pitämään terapiaistuntoa. Siihen voi vastata niin lyhyesti kuin haluaa tai välttää kysymyksen ja puhua jostain muusta. Nämä kysymyksethän on tarkoitettu vain keskustelun avaajaksi.
Ymmärrän kyllä, että varmasti aika absurdia ja turhauttavaa vastata "kiitos hyvin/hyvää" tuollaisessa tilanteessa.
Kun minun äitini kuoli kun olin nuori aikuinen, niin vaikka en halunnut siitä kaikille puhua ja olin ihan hajalla, niin silti mua lohdutti, että vähän vähemmänkin tutut kyseli. Kyllä niille riitti vastukseksi jotain lyhyesti, että "pakkohan tässä", siitä sai myötätuntoisen katseen tai halauksen vähän sen perusteella millä sävyllä itse oli vastannut ja lupauksen että kuuntelijoita on tarjolla jos siltä tuntuu. Ei tuntunut useinkaan yhtään puhehaluiselta, mut tietoisuus siitä, että välitetään jo ajatuksena auttoi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän kysymys "miten voit" tai "mitä kuuluu" tarkoita sitä, että pitää alkaa omaelämäkertaa kertomaan tai pitämään terapiaistuntoa. Siihen voi vastata niin lyhyesti kuin haluaa tai välttää kysymyksen ja puhua jostain muusta. Nämä kysymyksethän on tarkoitettu vain keskustelun avaajaksi.
Ymmärrän kyllä, että varmasti aika absurdia ja turhauttavaa vastata "kiitos hyvin/hyvää" tuollaisessa tilanteessa.
Miksi ihmeessä niin pitäisi vastata? Itse olen vastannut, että tässähän tämä päivä kerrallaan, tai raskasta on ollut tai sitten avautunut syvällisemmin, jos on tuntunut oikealta. Mutta saahan toki sureva vastata myös kiitos hyvää, jos siltä tuntuu.
Näin juuri. Itse olen jopa vastannut joskus huonolla hetkellä "kiitos hyvää" siihen sävyyn että tulee hyvin selväksi ettei kannata jatkaa aiheesta enempää.
Minulle isoin ongelma oli ne mitäkuuluut, joissa kysyjä ei tiennyt, että olen vaikeassa elämäntilanteessa. Oli vaikea reagoida luontevasti.
Ihmiset ei vaan tiedä mitä sanoa. Ei se sen absurdimpaa ole. Itse vastasin ko. tilanteessa vaihtelevasti menee ja ihmiset aina nyökytteli. Ihan kuin he luulisivat tietävänsä miltä tuntuu vaikka kukaan ei ymmärrä miltä tuntuu menettää puoliso jos sitä ei ole itse kokenut.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ei vaan tiedä mitä sanoa. Ei se sen absurdimpaa ole. Itse vastasin ko. tilanteessa vaihtelevasti menee ja ihmiset aina nyökytteli. Ihan kuin he luulisivat tietävänsä miltä tuntuu vaikka kukaan ei ymmärrä miltä tuntuu menettää puoliso jos sitä ei ole itse kokenut.
Ja koska ei ole kokenut itse samaa, niin ei voi olla empaattinen ja myötätuntoinen? Miten sitten pitäisi olla? Naama peruslukemilla "No itsehän en tiedä miltä tuntuu, enkä lähde edes kuvittelemaan, koita pärjätä.".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päivää ennen kuin äitini kuoli, tuli vanha tuttu vuoden tauon jälkeen tapaamaan ja kysyi tullessaan mitä kuuluu. Äiti vastasi sairaalasängyn pohjalta, että huonoa. Mitäpä sitä muutakaan voi. Mutta vähän kiusallisia tuollaiset joissain tilanteissa "turhat" kysymykset tai tilanteeseen sopimattomat fraasit.
Sen muuten oppi kyllä erottamaan, kysyykö joku aidosti omaa vointia surussa vai sanotaanko osanotto ihan vain mekaanisesti, koska niin kuuluu sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Ok, parempi vaihtaa kadun puolta jos tulee sureva vastaan.
No, samaa olin tulossa postaamaan.
Vaihtoehtoisesti ohikulkien sanaton nyökkäys ja matka jatkuu niin ilmeettömänä kuin pystyy, jos tuttu. Mitenköhän toimisi, jos ei olisi huomaavinaankaan koko ihmistä? Ehkei niin hyvä sekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ohis, mutta enpä ihmettele jos sureva jää yksin. Eihän heitä uskalla kohdata, kun voi tehdä tai sanoa väärin ja siitä kuulee sitten julkisesti lehtiartikkelista.
Ei sano Hovattakaan, miten hänet olisi pitänyt kohdata ja mitä sanoa, jollei kuulu sydänystäväpiiriin.
Hovatta arvelee nyt sitten varmaan olevansa ainoa, joka on menettänyt läheisiä. Kukaan ei voi ymmärtää ja kaikki vain kyselevät tyhmiä. Minusta miten voit -kysymys ei ole ollenkaan tyhmimmästä päästä varsinkin, kun se antaa mahdollisuuden myös todeta jotain ylimalkaista, kuten jotenkinhan tämä menee, kiitos kysymästä.
Omalle kohdalleni sattui pari aika outoa reaktiota. Eräs työkaveri alkoi äitini kuolemasta kuultuaan kertoa todella pitkästi jostain minulle täysin tuntemattoman ihmisen kuolemisesta johonkin mystiseen korvaongelmaan. Tarina vain jatkui ja jatkui eikä liittynyt äitiini mitenkään. Teki mieli nousta ja kävellä ulos. Toinen outo tapaus oli, kun törmäsin entiseen naapuriin, jotka kysyivät, mitä äidilleni kuuluu. Kerroin hänen valitettavasti kuolleen. Reaktio oli täydellinen hiljaisuus. Naapuri kääntyi poispäin omien ostostensa puoleen, eikä sanonun enää mitään. Tämä tuntui todella kiusalliselta.
Kuolemasta ja surusta on hankala puhua. Siksi on vain hyvä, että on niitä kliseitä, mitä voi sanoa. Miten voit ja otan osaa ovat ihan normaaleja reaktioita. Tietysti suruunsa käpertyneellä ihmisellä ei ehkä ole voimia nähdä aitoa välittämistä noiden lauseiden takana, vaikka sitä siellä usein onkin. Osa suremisprosessia taitaa olla se, että ei haluakaan kenenkään ymmärtävän, koska oma suru ja menetys on niin suuri ja ainutlaatuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikkei minulla ole edes mitään akuuttia kriisiä, minusta olisi ihanaa, jos joku ottaisi kontaktia, joku kysyisi, miten voit, mitä kuuluu, ja kuuntelisi rauhassa vastauksen. Samalla lailla yritän itse opetella olemaan myötäelävä ihminen muille. Jotenkin tuntuu, että ihmiset vain käpertyvät itseensä, valitukseensa ja negatiivisuuteensa. Missä on armollisuus, myötätunto, lempeys, ilo ja välittäminen?
Miksi ihmeessä niin pitäisi vastata? Itse olen vastannut, että tässähän tämä päivä kerrallaan, tai raskasta on ollut tai sitten avautunut syvällisemmin, jos on tuntunut oikealta. Mutta saahan toki sureva vastata myös kiitos hyvää, jos siltä tuntuu.