Sinä pitkässä suhteessasi tyytymätön nainen, osuuko näistä väittämistä joku sinuun?

Vierailija kirjoitti:

1. Alkuhuumassa ajattelit, että mies on iiiihana, mutta joku "korjattava" asia miehessä kuitenkin on ja rakkautesi "korjaa" sen. Kyseessä voi olla ulkonäköön, käytökseen, harrastuksiin, ajankäyttöön tai ihan mihin vaan liittyvä asia tai piirre. "Korjautuiko" asia?

Myös mies oli alkuhuumassa ja seksiä oli paljon. Korjattavia asioita oli siisteys ja autoin häntä siivoamaan poikamiesboksinsa homeisen jääkaapin ja heittämään pois kassikaupalla paperiroskaa jne. Oletin sotkun johtuvan siitä, että hän oli kaikki ajat luonani jolloin hän luonnollisesti myös söi minun laittamaani ruokaa, sillä en syö eineksiä. Mies myös vei minut syömään usein. En tiennyt,että mies ei osaa itse laittaa ruokaa mutta se ei ollut ongelma myöhemmin vaan se, että häntä ei edes kiinnostanut opetella, vaikka minulle yrittää jatkuvasti siirtää omia taitojaan. Karkeasti ilmaistuna: 8v yhteiselon jälkeen minun pitäisi itsenäisesti tehdä nk.miesten työt mutta hänen ei tarvitse edelleenkään laittaa ruokaa tai siivota.

2. Alkuhuumassa ja vielä pitkälle sen jälkeen uhrauduit ihan omasta tahdostasi jossakin tai useassakin asiassa (kotityöt, työ/ura, jäit lasten kanssa kotiin, yhteisten asioiden päättäminen) yhteisen hyvän vuoksi. Hiljaa katkeroituen odotit ja odotat mahdollisesti vieläkin, että sinunkin aikasi tulisi.

En kokenut uhrautuvani alkuhuumassa koska kaikki kotityöt tein ennen miestäkin, siivoaminen ei ole uhraus. Mieheni on mielikuvitukseton ja käytännöllinen joten yllätysten tekeminen jäi minulle. Yllätyssynttäreitä miehelle ja jatkuva toivominen, että itsekin saisin joskus yllätyssynttärit. Kerroin konkreettisesti mitä halusin saamatta koskaan mitään, joten hiljaa en katkeroitunut vaan ihan äänen kanssa. Ajan saatossa mies lakkasi tekemästä myös niitä asioita, joilla hän alunperin on vakuutellut osoittavansa rakkauden. Karrikoidusti: Kun minä etsin netissä meille romanttista lomaa kahdelle ei miestä kiinnosta edes sen vertaa, että tulisi kurkkaamaan miltä hotelli näyttää. Järjestämälläni "seksilomalla" mies kävi nukkumaan sillä välin, kun pukeuduin kylppärissä hepeniin. Olen odottanut oman aikani tulemista 8 vuotta ja olemme käyneet terapiassakin, mies ei halua muuttua eikä näe ongelmalliseksi "avioliittoamme 50-luvulta."

3. Alkuhuumassa ajattelit, että eri elämän vaiheissa oleminen ei haittaa, koska rakkaus voittaa kaiken... kunnes elämä osoitti toisin.

Alkuhuumassa oletin, että kasvamme yhteen ja aikuisiksi. Että kun minulla menee huonosti mies tukee ja kun menee hyvin, voin nauttia siitä hänen kanssaan. Mies ei osaa lohduttaa, se tuli ilmi vasta kun tuli ensimmäinen kriisi joka aiheutui hänen pettämisestään. Hän ei kestänyt vihaani vaan joutui ahdistuksen takia sairaslomalle. Miehen oman pettämisensä aiheuttamaa shokkia hoidettiin vuosi ja kun olisi tullut minun vuoroni surra, olinkin vaan se joka kaivelee vanhoja. Kun mies on kipeä hoivaan häntä, odotin vastavuoroisuutta kuten kuka tahansa normaali ihminen eli sitä, että mies hoitaa sairauteni aikana kotityöt jne. Todellisuudessa teen kaiken, olen sairas tai en.

Nämä kolme asiaa ovat mielestäni karkeasti sanottuna naisten helmasynnit, joita naiset tekevät tavoitellessaan parisuhdetta. En ymmärrä miksi niin monet naiset tekevät yhä uudelleen ja uudelleen samat virheet ja sitten vuosien päästä, kun ne lapsetkin ovat tehty, niin erotaan, kun omat toiveet ja pilvilinnarakennelmat eivät toteutuneetkaan.

Ja vielä tähän loppuun, luettelemasi asiat eivät ole pilvilinnoja. Pilvilinnoja on kuvitella, että jostain tarjoutuu Tuhkimon kenkä tai että mies vuokraa yksityiskoneen ja vie Pariisiin oopperaan. On täysin normaalia toivoa ja olettaa, että kun itse annat niin saat takaisin, se on elämän kultainen ohje.

Sitä sen sijaan en käsitä,millä perusteella lasket naisen vastuulle suhteiden epäonnistumisen, että ikään kuin toivomalla itselleen sitä mitä itsekin antaa, olisi jotenkin hölmö tai harhainen..?

En itse ole valmis syyttämään miehiä avioerotilastoista vaikka oma avioliittoni päättyy miehen passiivisuuteen ja siihen, että hän ei tarvitse kumppania vaan äidin tai pikemminkin kodinhoitajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1. Alkuhuumassa ajattelit, että mies on iiiihana, mutta joku "korjattava" asia miehessä kuitenkin on ja rakkautesi "korjaa" sen. Kyseessä voi olla ulkonäköön, käytökseen, harrastuksiin, ajankäyttöön tai ihan mihin vaan liittyvä asia tai piirre. "Korjautuiko" asia?

Myös mies oli alkuhuumassa ja seksiä oli paljon. Korjattavia asioita oli siisteys ja autoin häntä siivoamaan poikamiesboksinsa homeisen jääkaapin ja heittämään pois kassikaupalla paperiroskaa jne. Oletin sotkun johtuvan siitä, että hän oli kaikki ajat luonani jolloin hän luonnollisesti myös söi minun laittamaani ruokaa, sillä en syö eineksiä. Mies myös vei minut syömään usein. En tiennyt,että mies ei osaa itse laittaa ruokaa mutta se ei ollut ongelma myöhemmin vaan se, että häntä ei edes kiinnostanut opetella, vaikka minulle yrittää jatkuvasti siirtää omia taitojaan. Karkeasti ilmaistuna: 8v yhteiselon jälkeen minun pitäisi itsenäisesti tehdä nk.miesten työt mutta hänen ei tarvitse edelleenkään laittaa ruokaa tai siivota.

2. Alkuhuumassa ja vielä pitkälle sen jälkeen uhrauduit ihan omasta tahdostasi jossakin tai useassakin asiassa (kotityöt, työ/ura, jäit lasten kanssa kotiin, yhteisten asioiden päättäminen) yhteisen hyvän vuoksi. Hiljaa katkeroituen odotit ja odotat mahdollisesti vieläkin, että sinunkin aikasi tulisi.

En kokenut uhrautuvani alkuhuumassa koska kaikki kotityöt tein ennen miestäkin, siivoaminen ei ole uhraus. Mieheni on mielikuvitukseton ja käytännöllinen joten yllätysten tekeminen jäi minulle. Yllätyssynttäreitä miehelle ja jatkuva toivominen, että itsekin saisin joskus yllätyssynttärit. Kerroin konkreettisesti mitä halusin saamatta koskaan mitään, joten hiljaa en katkeroitunut vaan ihan äänen kanssa. Ajan saatossa mies lakkasi tekemästä myös niitä asioita, joilla hän alunperin on vakuutellut osoittavansa rakkauden. Karrikoidusti: Kun minä etsin netissä meille romanttista lomaa kahdelle ei miestä kiinnosta edes sen vertaa, että tulisi kurkkaamaan miltä hotelli näyttää. Järjestämälläni "seksilomalla" mies kävi nukkumaan sillä välin, kun pukeuduin kylppärissä hepeniin. Olen odottanut oman aikani tulemista 8 vuotta ja olemme käyneet terapiassakin, mies ei halua muuttua eikä näe ongelmalliseksi "avioliittoamme 50-luvulta."

3. Alkuhuumassa ajattelit, että eri elämän vaiheissa oleminen ei haittaa, koska rakkaus voittaa kaiken... kunnes elämä osoitti toisin.

Alkuhuumassa oletin, että kasvamme yhteen ja aikuisiksi. Että kun minulla menee huonosti mies tukee ja kun menee hyvin, voin nauttia siitä hänen kanssaan. Mies ei osaa lohduttaa, se tuli ilmi vasta kun tuli ensimmäinen kriisi joka aiheutui hänen pettämisestään. Hän ei kestänyt vihaani vaan joutui ahdistuksen takia sairaslomalle. Miehen oman pettämisensä aiheuttamaa shokkia hoidettiin vuosi ja kun olisi tullut minun vuoroni surra, olinkin vaan se joka kaivelee vanhoja. Kun mies on kipeä hoivaan häntä, odotin vastavuoroisuutta kuten kuka tahansa normaali ihminen eli sitä, että mies hoitaa sairauteni aikana kotityöt jne. Todellisuudessa teen kaiken, olen sairas tai en.

Nämä kolme asiaa ovat mielestäni karkeasti sanottuna naisten helmasynnit, joita naiset tekevät tavoitellessaan parisuhdetta. En ymmärrä miksi niin monet naiset tekevät yhä uudelleen ja uudelleen samat virheet ja sitten vuosien päästä, kun ne lapsetkin ovat tehty, niin erotaan, kun omat toiveet ja pilvilinnarakennelmat eivät toteutuneetkaan.

Ja vielä tähän loppuun, luettelemasi asiat eivät ole pilvilinnoja. Pilvilinnoja on kuvitella, että jostain tarjoutuu Tuhkimon kenkä tai että mies vuokraa yksityiskoneen ja vie Pariisiin oopperaan. On täysin normaalia toivoa ja olettaa, että kun itse annat niin saat takaisin, se on elämän kultainen ohje.

Sitä sen sijaan en käsitä,millä perusteella lasket naisen vastuulle suhteiden epäonnistumisen, että ikään kuin toivomalla itselleen sitä mitä itsekin antaa, olisi jotenkin hölmö tai harhainen..?

En itse ole valmis syyttämään miehiä avioerotilastoista vaikka oma avioliittoni päättyy miehen passiivisuuteen ja siihen, että hän ei tarvitse kumppania vaan äidin tai pikemminkin kodinhoitajan.

Pilvilinnojen rakentelua on juuri se, että olettaa asioiden muuttuvan. Jos mies on vaikka sottainen, niin turha hänen on odottaa muuttuvan. Jos miehelle vaikka kaverit, harrastukset, työ tai ihan mikä tahansa on liian tärkeää, siis naisen mielestä liian tärkeää, niin ei se mies muutu, vaikka pappi sanoisi amen. Miehen perusolemuksen ei tarvitse muuttua, silloin on vaan tehty väärä valinta, jos homma ei toimi. Kummankaan ei tarvitse hyvässä suhteessa muuttua, koska he ovat jo lähtökohtaisesti oikeat toisilleen.

En laske suhteen epäonnistumista pelkästään naisen vastuuksi. Se nyt vaan on fakta, että naiset hakevat useammin avioeroa, koska ovat tyytymättömiä. Naisten tulisi opetella, eli heidät pitäisi kasvattaa, ottamaan vastuu omasta onnestaan. Itse kirjoitin viestissä nro 32, etten tehnyt kompromisseja, kun "valitsin" mieheni. Olen vuosikaudet kuunnellut naisten valitusta miehistänsä ja aina ihmetellyt, että eikö useammat ongelmat ole jo nähtävissä suhteen alkuaikoina ja siltikin sitä suhdetta on pitänyt jatkaa ja lapsia tehdä. Miehet ehkä tyytyvät vähempään ja eivät oleta asioita niin paljoa kuin naiset. Minulla ja miehelläni niin kiinnostuksen kohteet kuin arvomaailma menee yksiin. Tästä otimme ihan yhdessä selvää ennen lapsien hankintaa. Ei ole ollut kummallakaan valittamista.

Vierailija kirjoitti:

Ei osunut. Mulla ei tämän miehen kanssa mitään alkuhuumaa ole koskaan ollutkaan. Eikä mitään muutakaan huumaa. Vasta näiden parinkymmenen vuoden kuluttua olen alkanut ajatella, että se huuma olisi saattanut olla ihan hyvä juttukin, olisipa edes mitä muistella. Mutta ei se huuman puute ole pahinta, vaan yhä rasittavammaksi käyvä luonteiden eroavuus ja kommunikoinnin uskomaton vaikeus. Olisi vain niin helppoa, kun saisi olla aivan omissa oloissaan eikä tarvitsisi koko ajan säätää jonkun kanssa.

Alunperikin jo väärin valittu kumppani. Miksi?

On jotenkin surullista lukea näitä vastauksia, joissa kerrotaan, että mitään huumaa, intohimoa tai sielujen sympatiaa ei ollut edes suhteen alussa. Onko pariutuminen joku itseisarvo, että se kakkosvaihtoehtokin  kelpaa, ettei vaan jää yksin? Ihmisellä on yksi elämä ja siltikin monet viettävät parhaimmat vuotensa huonossa suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

1. Alkuhuumassa ajattelit, että mies on iiiihana, mutta joku "korjattava" asia miehessä kuitenkin on ja rakkautesi "korjaa" sen. Kyseessä voi olla ulkonäköön, käytökseen, harrastuksiin, ajankäyttöön tai ihan mihin vaan liittyvä asia tai piirre. "Korjautuiko" asia?

2. Alkuhuumassa ja vielä pitkälle sen jälkeen uhrauduit ihan omasta tahdostasi jossakin tai useassakin asiassa (kotityöt, työ/ura, jäit lasten kanssa kotiin, yhteisten asioiden päättäminen) yhteisen hyvän vuoksi. Hiljaa katkeroituen odotit ja odotat mahdollisesti vieläkin, että sinunkin aikasi tulisi.

3. Alkuhuumassa ajattelit, että eri elämän vaiheissa oleminen ei haittaa, koska rakkaus voittaa kaiken... kunnes elämä osoitti toisin.

Nämä kolme asiaa ovat mielestäni karkeasti sanottuna naisten helmasynnit, joita naiset tekevät tavoitellessaan parisuhdetta. En ymmärrä miksi niin monet naiset tekevät yhä uudelleen ja uudelleen samat virheet ja sitten vuosien päästä, kun ne lapsetkin ovat tehty, niin erotaan, kun omat toiveet ja pilvilinnarakennelmat eivät toteutuneetkaan.

Se on luonnon juoni, muuten nainen ei voisi hyväksyä miestä lähelleen. Kun nainen hoksaa juonen, lapset on jo tehty ja mitään ei ole tehtävissä.

Mieskin on tässä väline luonnon toimia.

Vierailija kirjoitti:

On jotenkin surullista lukea näitä vastauksia, joissa kerrotaan, että mitään huumaa, intohimoa tai sielujen sympatiaa ei ollut edes suhteen alussa. Onko pariutuminen joku itseisarvo, että se kakkosvaihtoehtokin  kelpaa, ettei vaan jää yksin? Ihmisellä on yksi elämä ja siltikin monet viettävät parhaimmat vuotensa huonossa suhteessa.

Harva varmaan alkaa parisuhteeseen, jos uskoo  sen olevan huonompi vaihtoehto kuin yksin eläminen. Joten eiköhäön siinä yleensä ole ollut jonkin sy, miksi parisuhteeseen on ylipäätänsä alettu. Itse kirjoitin aiemmin tuosta intohimon puuttumisesta, ja lyhyessä tekstissä en tietenkään saanut kaikkia asioita julki. Minun tapauksessani - kuten olen lisäyksissäni yrittänyt korostaa - kyse oli sitä, että suuri intohimo puuttui, mutta meillä oli kuitenkin sielujen sympatiaa. Minä en edes etsinyt tuolloin mitään parisuhdetta, mutta pidin miehestä ja hänen seurastaan. Lopulta se taisi mennä niin, että mies halusi seurustella ja minä olisin  halunnut pitää suhteen vapaana ja vielä katsella muitakin markkinoita, mutta koska mies oli mulle niin tärkeä, etten halunnut hänestä luopuakaan, lähdin sitten seurusteluhommaan mukaan. Missään nimessä en sitä kadu ja kuten sanottu, rakastan miestäni  aivan hirveästi, mutta kyllä minä haaveilen (nytkin) intohimoisesta rakastajasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikään noista ei päde. Mulla ei ollut käsitystä omista oikeuksistani nuorena ja luulin että minun kuuluu olla altavastaajana. En ole koskaan kuvitellut että muuttaisin miestäni, meillä oli parisuhteessa se yhteinen visio että kaikki vika oli minussa ja parisuhteeni muuttuisi paremmaksi jos minä muttuisin. Noh, muutuin sillä lailla että rupesin ymmärtämään että minullakin on oikeuksia. Tekisin nyt elämässä lähes kaiken toisella tavalla jos voisin aloittaa alusta tällä tiedolla. Tämä ajatusleikki on tietty aina siitä hankala että lapsiaan tuskin kukaan suostuisi antamaan pois.

Mitä sinulle on tehty lapsena tai lapsuuden perheesi toimesta, että hyväksyit tuon? Minkä ikäinen olet? Toivottavasti nykyään (tyttö)lapsia kasvatetaan uskomaan itseensä ja omiin kykyihinsä. Vahva itsetunto on paras aineeton omaisuus, jonka vanhemmat voivat lapsilleen antaa.

Ap

Koko lapsuus niin että yrittäjävanhemmat elivät burnoutin partaalla 24/7 elämän raskautta ja kamaluutta valittaen, masentuneina ja toivottomina, toisiaan inhoten. Siinä kuviossa ei ollut lapsen tunteille mitään paikkaa. Kaikki kasvuenergia meni vanhempien tarkkailuun ja siihen ettei omilla murheilla kuormittaisi lisää katkeamispisteessä olevia aikuisia. Lopputulos, ei mitään käsitystä omista tunteista, toiveista. Päähän ei myöskään edes muodostunut lapsuudessa käsitettä avun pyytäminen, koska sellainen ei ollut vaihtoehto. Jos tulin vaikka sairaaksi, yritin salaa lääkitä itseäni ja itse ratkaista terveysongelmani.

Minulla on ollut samanlainen ongelma, vaikkakin ihan eri syistä. Minun lapsuudenperhe oli pienviljeliöitä ja äiti antoi aina ymmärtää, että on erikseen köyhän kakarat ja rikkaitten pennut. Vaikka meitä muuten pidettiin hyvin, iskostui mieleen,että on arvoton muihin ihmisiin nähden. Sen takia mieskin sai kohdella kuin kynnysmattoa eikä ymmärtänyt parempaa vaatia. Vaikka nyt jo ymmärrän, että olen ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa, siltikin minua saa kohdella huonosti tai välinpitämättömästi, koska kuitenkia aina tuntuu, että ehkä sillä ei sitten ole väliä. Omat lapset olen kasvattanut niin, että he ovat yhtä arvokkaita kuin kuka muu tahansa.

Ekat 1,5 vuotta mies teeskenteli olevansa ihan eri luonteinen kuin millainen oikeasti on. :(

Ei muka haitanneet minun viat, joita en pyrkiny mitenkään peittelemään, mutta nyt ovat kuulemma ihan kamalia ja käyttäytyy minua kohtaan välillä aika ilkeesti. Ero käynyt mielessä, mutta sinkkuna saa melko paskaa seksiä.

Vierailija kirjoitti:

1. Alkuhuumassa ajattelit, että mies on iiiihana, mutta joku "korjattava" asia miehessä kuitenkin on ja rakkautesi "korjaa" sen. Kyseessä voi olla ulkonäköön, käytökseen, harrastuksiin, ajankäyttöön tai ihan mihin vaan liittyvä asia tai piirre. "Korjautuiko" asia?

2. Alkuhuumassa ja vielä pitkälle sen jälkeen uhrauduit ihan omasta tahdostasi jossakin tai useassakin asiassa (kotityöt, työ/ura, jäit lasten kanssa kotiin, yhteisten asioiden päättäminen) yhteisen hyvän vuoksi. Hiljaa katkeroituen odotit ja odotat mahdollisesti vieläkin, että sinunkin aikasi tulisi.

3. Alkuhuumassa ajattelit, että eri elämän vaiheissa oleminen ei haittaa, koska rakkaus voittaa kaiken... kunnes elämä osoitti toisin.

Nämä kolme asiaa ovat mielestäni karkeasti sanottuna naisten helmasynnit, joita naiset tekevät tavoitellessaan parisuhdetta. En ymmärrä miksi niin monet naiset tekevät yhä uudelleen ja uudelleen samat virheet ja sitten vuosien päästä, kun ne lapsetkin ovat tehty, niin erotaan, kun omat toiveet ja pilvilinnarakennelmat eivät toteutuneetkaan.

Sanoisin,että nro 1 sillä erotuksella,etten harhaisesti kuvitellut rakkauteni korjaavan vikaa.Olin toki tukena,kun mies itse on työstänyt ongelmaa,ja vaikka hän on sitä mieltä,että olen suunnilleen pelastava enkeli,itse mies on suurimman työn tehnyt.

Tällä hetkellä olen lähinnä tyytymätön suhteen arkisuuteen,kaipaisin mieheltä enemmän huomiota ja jotain mikä toisi suhteeseen taas kipinää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei osu. En rakkauden ensihuumassa etsinyt miehestä korjattavaa ja kotityötkin hän jätti minulle vasta lasten synnyttyä. Tilanne ei korjautunut miehen ollessa hoitovapaalla yli vuoden vaan kaikki kotityöt ja yöheräilyt sekä lastenhoito työaikojeni ulkopuolella jäi minulle.

Olen jo kylläkin eronnut.

En ymmärrä miten miehet aina pääsevät tästä pälkähästä "jätti kotityöt". Kai teillä naisillakin on siihen jotain sanottavaa?

Sanoin asiasta paljonkin, hyvällä ja pahalla. Sovimme uudestaan ja uudestaan kotitöiden jaosta, sopimukset eivät toteutuneet. Aikuista miestä ei vaan fyysisesti voi pakottaa tekemään kotitöitä. Kävimme pari kertaa parisuhdeterapiassa, jossa mies väitti, ettei ole itse huomannut, ettei tee kotitöitä (vaikka asiasta oli väännetty vuosia). Kerroin, että eroan, jos asiat eivät muutu, mies syytti uhkailusta. Yritin vielä kerran, muutosta ei tullut, joten ilmoitin miehelle erosta. Ero tuli miehelle kuulemma täysin yllätyksenä.

Oletko vielä väleissä eksäsi kanssa? Tiedätkö kuinka hänellä on sujunut lasten ja kodinhoito eronne jälkeen? Oletan siis, että sinusta tuli lähivanhempi ja hänestä etävanhempi.

Väleissä on pakko olla, lasten osoite on luonani, mutta lapset ovat viikko-viikko-systeemillä mun ja exän luona. Erosta on pari vuotta eikä mies ole eron jälkeen käynyt töissä, mutta vie lapset kokopäiväisesti päiväkotiin jaksaakseen "raskasta sankari-isän arkeansa", jota muistaa somessa mainostaa. Mulle valittaa aina, kuinka rankkaa hänellä on. Itselläni on vaativa päällikkötason työ, joten hieman naurattaa hänen työntäyteinen elämänsä (jossa siis joka toinen viikko pelkkää oleilua). Mutta onneksi jaksaa olla isä lapsilleen ja on lähentynyt lapsiinsa selvästi.

Joidenkin voimavarat ovat siis vain hieman rajallisemmat kuin toisilla. Sen olen oppinut. Heikko ihminen on huono kumppani, sillä heikkous saa sälyttämään kaiken raskaan ja epämiellyttävän puolison niskaan ilman kiitosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei osu. En rakkauden ensihuumassa etsinyt miehestä korjattavaa ja kotityötkin hän jätti minulle vasta lasten synnyttyä. Tilanne ei korjautunut miehen ollessa hoitovapaalla yli vuoden vaan kaikki kotityöt ja yöheräilyt sekä lastenhoito työaikojeni ulkopuolella jäi minulle.

Olen jo kylläkin eronnut.

En ymmärrä miten miehet aina pääsevät tästä pälkähästä "jätti kotityöt". Kai teillä naisillakin on siihen jotain sanottavaa?

Sanoin asiasta paljonkin, hyvällä ja pahalla. Sovimme uudestaan ja uudestaan kotitöiden jaosta, sopimukset eivät toteutuneet. Aikuista miestä ei vaan fyysisesti voi pakottaa tekemään kotitöitä. Kävimme pari kertaa parisuhdeterapiassa, jossa mies väitti, ettei ole itse huomannut, ettei tee kotitöitä (vaikka asiasta oli väännetty vuosia). Kerroin, että eroan, jos asiat eivät muutu, mies syytti uhkailusta. Yritin vielä kerran, muutosta ei tullut, joten ilmoitin miehelle erosta. Ero tuli miehelle kuulemma täysin yllätyksenä.

Oletko vielä väleissä eksäsi kanssa? Tiedätkö kuinka hänellä on sujunut lasten ja kodinhoito eronne jälkeen? Oletan siis, että sinusta tuli lähivanhempi ja hänestä etävanhempi.

Väleissä on pakko olla, lasten osoite on luonani, mutta lapset ovat viikko-viikko-systeemillä mun ja exän luona. Erosta on pari vuotta eikä mies ole eron jälkeen käynyt töissä, mutta vie lapset kokopäiväisesti päiväkotiin jaksaakseen "raskasta sankari-isän arkeansa", jota muistaa somessa mainostaa. Mulle valittaa aina, kuinka rankkaa hänellä on. Itselläni on vaativa päällikkötason työ, joten hieman naurattaa hänen työntäyteinen elämänsä (jossa siis joka toinen viikko pelkkää oleilua). Mutta onneksi jaksaa olla isä lapsilleen ja on lähentynyt lapsiinsa selvästi.

Joidenkin voimavarat ovat siis vain hieman rajallisemmat kuin toisilla. Sen olen oppinut. Heikko ihminen on huono kumppani, sillä heikkous saa sälyttämään kaiken raskaan ja epämiellyttävän puolison niskaan ilman kiitosta.

Eikö mies koskaan ihmettele sun jaksamista, jos hän itse on väsynyt työttömänä viikko-viikko-systeemistä, vaikka vie lapsensa hoitoon? Onko mies muuten milloinkaan sanonut ymmärtävänsä mitä paljon teit perheen eteen yksin silloin, kun olitte vielä yhdessä? Joskus ikävä kyllä ne mahdolliset heräämiset tulee  miehille liian myöhään, jos suhteen aikana on ollut vapaamatkustaja mitä tulee velvollisuuksiin. Se on niin sääli, etenkin kun itse kirjoitit, että työnjaosta puhuttiin, mutta miehen osalta se jäi vain puheeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei osu. En rakkauden ensihuumassa etsinyt miehestä korjattavaa ja kotityötkin hän jätti minulle vasta lasten synnyttyä. Tilanne ei korjautunut miehen ollessa hoitovapaalla yli vuoden vaan kaikki kotityöt ja yöheräilyt sekä lastenhoito työaikojeni ulkopuolella jäi minulle.

Olen jo kylläkin eronnut.

En ymmärrä miten miehet aina pääsevät tästä pälkähästä "jätti kotityöt". Kai teillä naisillakin on siihen jotain sanottavaa?

Sanoin asiasta paljonkin, hyvällä ja pahalla. Sovimme uudestaan ja uudestaan kotitöiden jaosta, sopimukset eivät toteutuneet. Aikuista miestä ei vaan fyysisesti voi pakottaa tekemään kotitöitä. Kävimme pari kertaa parisuhdeterapiassa, jossa mies väitti, ettei ole itse huomannut, ettei tee kotitöitä (vaikka asiasta oli väännetty vuosia). Kerroin, että eroan, jos asiat eivät muutu, mies syytti uhkailusta. Yritin vielä kerran, muutosta ei tullut, joten ilmoitin miehelle erosta. Ero tuli miehelle kuulemma täysin yllätyksenä.

Oletko vielä väleissä eksäsi kanssa? Tiedätkö kuinka hänellä on sujunut lasten ja kodinhoito eronne jälkeen? Oletan siis, että sinusta tuli lähivanhempi ja hänestä etävanhempi.

Väleissä on pakko olla, lasten osoite on luonani, mutta lapset ovat viikko-viikko-systeemillä mun ja exän luona. Erosta on pari vuotta eikä mies ole eron jälkeen käynyt töissä, mutta vie lapset kokopäiväisesti päiväkotiin jaksaakseen "raskasta sankari-isän arkeansa", jota muistaa somessa mainostaa. Mulle valittaa aina, kuinka rankkaa hänellä on. Itselläni on vaativa päällikkötason työ, joten hieman naurattaa hänen työntäyteinen elämänsä (jossa siis joka toinen viikko pelkkää oleilua). Mutta onneksi jaksaa olla isä lapsilleen ja on lähentynyt lapsiinsa selvästi.

Joidenkin voimavarat ovat siis vain hieman rajallisemmat kuin toisilla. Sen olen oppinut. Heikko ihminen on huono kumppani, sillä heikkous saa sälyttämään kaiken raskaan ja epämiellyttävän puolison niskaan ilman kiitosta.

Eikö mies koskaan ihmettele sun jaksamista, jos hän itse on väsynyt työttömänä viikko-viikko-systeemistä, vaikka vie lapsensa hoitoon? Onko mies muuten milloinkaan sanonut ymmärtävänsä mitä paljon teit perheen eteen yksin silloin, kun olitte vielä yhdessä? Joskus ikävä kyllä ne mahdolliset heräämiset tulee  miehille liian myöhään, jos suhteen aikana on ollut vapaamatkustaja mitä tulee velvollisuuksiin. Se on niin sääli, etenkin kun itse kirjoitit, että työnjaosta puhuttiin, mutta miehen osalta se jäi vain puheeksi.

Mun mielestä pääasia on miehen isyydessä tapahtunut positiivinen muutos. Onneksi ei tarvitse jakaa arkea enää hänen kanssaan. Miehen voimavarat eivät vain riitä kuten normaaleilla ihmisillä. Se ilmenee usein katkeruutena minua kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei osunut. Mulla ei tämän miehen kanssa mitään alkuhuumaa ole koskaan ollutkaan. Eikä mitään muutakaan huumaa. Vasta näiden parinkymmenen vuoden kuluttua olen alkanut ajatella, että se huuma olisi saattanut olla ihan hyvä juttukin, olisipa edes mitä muistella. Mutta ei se huuman puute ole pahinta, vaan yhä rasittavammaksi käyvä luonteiden eroavuus ja kommunikoinnin uskomaton vaikeus. Olisi vain niin helppoa, kun saisi olla aivan omissa oloissaan eikä tarvitsisi koko ajan säätää jonkun kanssa.

Alunperikin jo väärin valittu kumppani. Miksi?

Mies oli kaverini ja viihdyttiin hyvin yhdessä, oli yhteisiä kavereita ja yhteisiä kokemuksia. Olin hieman alle kolmikymppisenä kokenut jo neljä tulista rakkautta, joiden jälkeen en enää jaksanut rakastua uudelleen ja särkeä sydäntäni taas kerran. Siksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1. Alkuhuumassa ajattelit, että mies on iiiihana, mutta joku "korjattava" asia miehessä kuitenkin on ja rakkautesi "korjaa" sen. Kyseessä voi olla ulkonäköön, käytökseen, harrastuksiin, ajankäyttöön tai ihan mihin vaan liittyvä asia tai piirre. "Korjautuiko" asia?

Myös mies oli alkuhuumassa ja seksiä oli paljon. Korjattavia asioita oli siisteys ja autoin häntä siivoamaan poikamiesboksinsa homeisen jääkaapin ja heittämään pois kassikaupalla paperiroskaa jne. Oletin sotkun johtuvan siitä, että hän oli kaikki ajat luonani jolloin hän luonnollisesti myös söi minun laittamaani ruokaa, sillä en syö eineksiä. Mies myös vei minut syömään usein. En tiennyt,että mies ei osaa itse laittaa ruokaa mutta se ei ollut ongelma myöhemmin vaan se, että häntä ei edes kiinnostanut opetella, vaikka minulle yrittää jatkuvasti siirtää omia taitojaan. Karkeasti ilmaistuna: 8v yhteiselon jälkeen minun pitäisi itsenäisesti tehdä nk.miesten työt mutta hänen ei tarvitse edelleenkään laittaa ruokaa tai siivota.

2. Alkuhuumassa ja vielä pitkälle sen jälkeen uhrauduit ihan omasta tahdostasi jossakin tai useassakin asiassa (kotityöt, työ/ura, jäit lasten kanssa kotiin, yhteisten asioiden päättäminen) yhteisen hyvän vuoksi. Hiljaa katkeroituen odotit ja odotat mahdollisesti vieläkin, että sinunkin aikasi tulisi.

En kokenut uhrautuvani alkuhuumassa koska kaikki kotityöt tein ennen miestäkin, siivoaminen ei ole uhraus. Mieheni on mielikuvitukseton ja käytännöllinen joten yllätysten tekeminen jäi minulle. Yllätyssynttäreitä miehelle ja jatkuva toivominen, että itsekin saisin joskus yllätyssynttärit. Kerroin konkreettisesti mitä halusin saamatta koskaan mitään, joten hiljaa en katkeroitunut vaan ihan äänen kanssa. Ajan saatossa mies lakkasi tekemästä myös niitä asioita, joilla hän alunperin on vakuutellut osoittavansa rakkauden. Karrikoidusti: Kun minä etsin netissä meille romanttista lomaa kahdelle ei miestä kiinnosta edes sen vertaa, että tulisi kurkkaamaan miltä hotelli näyttää. Järjestämälläni "seksilomalla" mies kävi nukkumaan sillä välin, kun pukeuduin kylppärissä hepeniin. Olen odottanut oman aikani tulemista 8 vuotta ja olemme käyneet terapiassakin, mies ei halua muuttua eikä näe ongelmalliseksi "avioliittoamme 50-luvulta."

3. Alkuhuumassa ajattelit, että eri elämän vaiheissa oleminen ei haittaa, koska rakkaus voittaa kaiken... kunnes elämä osoitti toisin.

Alkuhuumassa oletin, että kasvamme yhteen ja aikuisiksi. Että kun minulla menee huonosti mies tukee ja kun menee hyvin, voin nauttia siitä hänen kanssaan. Mies ei osaa lohduttaa, se tuli ilmi vasta kun tuli ensimmäinen kriisi joka aiheutui hänen pettämisestään. Hän ei kestänyt vihaani vaan joutui ahdistuksen takia sairaslomalle. Miehen oman pettämisensä aiheuttamaa shokkia hoidettiin vuosi ja kun olisi tullut minun vuoroni surra, olinkin vaan se joka kaivelee vanhoja. Kun mies on kipeä hoivaan häntä, odotin vastavuoroisuutta kuten kuka tahansa normaali ihminen eli sitä, että mies hoitaa sairauteni aikana kotityöt jne. Todellisuudessa teen kaiken, olen sairas tai en.

Nämä kolme asiaa ovat mielestäni karkeasti sanottuna naisten helmasynnit, joita naiset tekevät tavoitellessaan parisuhdetta. En ymmärrä miksi niin monet naiset tekevät yhä uudelleen ja uudelleen samat virheet ja sitten vuosien päästä, kun ne lapsetkin ovat tehty, niin erotaan, kun omat toiveet ja pilvilinnarakennelmat eivät toteutuneetkaan.

Ja vielä tähän loppuun, luettelemasi asiat eivät ole pilvilinnoja. Pilvilinnoja on kuvitella, että jostain tarjoutuu Tuhkimon kenkä tai että mies vuokraa yksityiskoneen ja vie Pariisiin oopperaan. On täysin normaalia toivoa ja olettaa, että kun itse annat niin saat takaisin, se on elämän kultainen ohje.

Sitä sen sijaan en käsitä,millä perusteella lasket naisen vastuulle suhteiden epäonnistumisen, että ikään kuin toivomalla itselleen sitä mitä itsekin antaa, olisi jotenkin hölmö tai harhainen..?

En itse ole valmis syyttämään miehiä avioerotilastoista vaikka oma avioliittoni päättyy miehen passiivisuuteen ja siihen, että hän ei tarvitse kumppania vaan äidin tai pikemminkin kodinhoitajan.

Pilvilinnojen rakentelua on juuri se, että olettaa asioiden muuttuvan. Jos mies on vaikka sottainen, niin turha hänen on odottaa muuttuvan. Jos miehelle vaikka kaverit, harrastukset, työ tai ihan mikä tahansa on liian tärkeää, siis naisen mielestä liian tärkeää, niin ei se mies muutu, vaikka pappi sanoisi amen. Miehen perusolemuksen ei tarvitse muuttua, silloin on vaan tehty väärä valinta, jos homma ei toimi. Kummankaan ei tarvitse hyvässä suhteessa muuttua, koska he ovat jo lähtökohtaisesti oikeat toisilleen.

En laske suhteen epäonnistumista pelkästään naisen vastuuksi. Se nyt vaan on fakta, että naiset hakevat useammin avioeroa, koska ovat tyytymättömiä.

Tämä on fakta mutta ongelma on miesten, jotka eivät halua erota mutta eivät ole valmiita itse muuttumaan. Muuttuminen on aikuiseksi kasvamisen edellytys, me muokkaamme itseämme jatkuvasti ja henkisen kehityksen kasvu jatkuu tutkimusten mukaan yli 40 vuotiaaksi. Ei ole sattumaa, että juuri sen iän jälkeen naiset joukkoirtisanoutuvat liitoistaan,kun huomaavat että se oli sitten tässä. Tragedia on miesten, ei naisten.

Naisten tulisi opetella, eli heidät pitäisi kasvattaa, ottamaan vastuu omasta onnestaan.

Niinhän naiset ovat oppineetkin, tilastot puhuvat puolestaan. :)

Itse kirjoitin viestissä nro 32, etten tehnyt kompromisseja, kun "valitsin" mieheni. Olen vuosikaudet kuunnellut naisten valitusta miehistänsä ja aina ihmetellyt, että eikö useammat ongelmat ole jo nähtävissä suhteen alkuaikoina ja siltikin sitä suhdetta on pitänyt jatkaa ja lapsia tehdä.

Alkusuhteessa ei asuta yhdessä eikä samassa taloudessa, joten mistään kristallipallosta ei voi nähdä millainen mies on arjessa. Meidän tapauksessamme, kuten selitin, miehen asunnon epäsiisteys johtui oman käsitykseni mukaan siitä, että hän vietti kaiken aikansa asunnollani jossa hän tiskasi normaalisti ja auttoi kun minä tiskasin. Tämä lakkasi hiljakseen, kun muutimme yhteen, sillä mies ei kokenut enää tarvettaa miellyttää minua ja passivoitui. Jälkiviisaana olisin tunkeutunut appivanhemmilleni viikoksi suhteen alussa ja seurannut käyttäytymismalleja sieltä, olisin tajunnut että siinä perheessä mies istuu ja nainen tekee.

Miehet ehkä tyytyvät vähempään ja eivät oleta asioita niin paljoa kuin naiset. Minulla ja miehelläni niin kiinnostuksen kohteet kuin arvomaailma menee yksiin. Tästä otimme ihan yhdessä selvää ennen lapsien hankintaa. Ei ole ollut kummallakaan valittamista.

No mutta, sinulla on käynyt tuuri koska arvomaailmanne kohtaavat ja olette valinneet itsellenne oikeat kumppanit. Sinulla ei kuitenkaan ole oikeutta tuomita muita tai jaella yleispäteviä ohjeita mistään norsunluutornista, jokainen parisuhde on erilainen, jokainen tekee virheitä ja myös tuollainen tuudittautuminen omahyväisyyteen ja siihen, että on mielestään parempi kuin muut, kertoo siitä ettei ehkä olekaan niin. Jos oikeasti haluaisit auttaa toisia ihmisiä, lähestyisit tätä toisella tavalla. Ihminen on erehtyväinen ja parinvalinnassa meitä ohjaavat monet mekanismit jotka ovat tiedostamattomia.

Mikäli lapsuuden perheessä on taustalla tragediaa, alkoholismia, hyväksikäyttöä, hylkäämiskokemuksia ja tuhoisia käyttäytymismalleja, ne tuodaan ilman muuta suhteeseen.

Itse mieluiten auttaisin naisia irtautumaan huonoista suhteista kannustamalla, en aukomalla päätäni tai heristämällä sormea kuten sinä nyt vähän tässä teet.

Ei oikeastaan mikään noista. Luultavammin kyse oli siitä, että minulla oli järjettömän huono itsetunto, olin nuorena ihmisenä ihan keskeneräinen enkä todellakaan tiennyt mitä halusin (tiedänköhän vieläkään...) ja takerruin ensimmäiseen joka minua sanoi rakastavansa (pl teinisuhteet).

Tapasin miehen. Alkuhuumaa ei varsinaisesti ollut minun puoleltani. Enemmänkin olin ehkä huumaantunut siitä että joku piti minusta älyttömän paljon, kehui ja kohteli aluksi hyvin.

Lapsuudenkodissa vanhemmat oli yhdessä lähinnä äitini läheisriippuvaisuuden ja meidän lasten takia. Hyvät lähtökohdat meille lapsille kasvaa eheiksi ihmisiksi. Not. Kireä ilmapiiri, alkoholisti-pettäjäisän perään itkeminen ja öiden valvominen kotiin odottaen, huutoa, väkivaltaa, vääriä tunteita ei saanut näyttää, mitätöintiä, uhkailua, kiusantekoa... Kuinka normaaliksi voi ihminen kasvaa kun ensimmäisiä muistoja lapsuudesta on se kun isi vetää äitiä hiuksista pitkin olohuoneen lattiaa?

Meni vähän avautumiseksi ja ohi aiheen. Mutta joo, nyt kun olen saanut kasvaa ihmisenä, huomaan että olemme miehen kanssa erilaisia. Minä olen pohjimmiltani huumorintajuinen, hyvin kiltti ja tunteellinen. Miehen huumorintaju ei vastaa ollenkaan omaani, seksi ja läheisyys on suorittamista ja tunteita ei osaa näyttää, tekee asiat itseään, ei parisuhdettaan ajatellen. Mättää tässä toki muutkin asiat. Mies on pettänyt, valehdellut ja kohdellut välillä äärimmäisen kylmästi. Sitten minäkin petin, yllätyin niin paljon että minähän pystyn muuhunkin kuin kynnysmattoilemaan (vaikka pettämisessä ei ole MITÄÄN kehuttavaa, kamala teko) ja nyt taistelen itseni kanssa jotta saan päätökseen tämän suhteen. Läheisriippuvuus, pelko olla itseni kanssa ja ahdistus omasta teostani huutavat päässä mutta aion muuttaa suuntaa ja ruveta itsenäiseksi ihmiseksi joka VOI rakastaa itseään. Teki se sitten kuinka kipeää tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Ekat 1,5 vuotta mies teeskenteli olevansa ihan eri luonteinen kuin millainen oikeasti on. :(

Ei muka haitanneet minun viat, joita en pyrkiny mitenkään peittelemään, mutta nyt ovat kuulemma ihan kamalia ja käyttäytyy minua kohtaan välillä aika ilkeesti. Ero käynyt mielessä, mutta sinkkuna saa melko paskaa seksiä.

Meillä samoin. Mies  peitteli mustasukkaisuuttaan ja paljasti todellisen luonteensa yhteen muuton jälkeen. MITÄÄN merkkejä ei ollut ilmassa, ei vihjailuja tai sanavalintoja. Alkoivat niin, että ensin alkoi huomautella miespuolisille ystävilleen siitä, että puhuvat mulle muka liian lempeästi jne.

Lisäksi minä seksuaalisesti aktiivisena ihmisenä haluan seksiä monta kertaa viikossa ja rakastan vaan olla alasti mökillä jne. Mies oli suhteen alussa samanlainen mutta se kassien peittely saunan jälkeen ja häveliäisyys ja pihtaaminen alkoi naimisiin menon jälkeen. Mies ei lämmennyt aloitteelle ja ahdistui kun halusin seksiä, eikä mulle riittänyt hänen kerran kuussa tarpeensa. Seksittömyys ja miehen epärehellisyys rikkoi liittomme sekä miehen kyvyttömyys kohdata pettymyksen tunteitani. Kun olen surulline tai pettynyt siihen, että minut torjutaan tai kun haluan puhua asioista, mies ottaa sen syyttelynä.

En halua elää suhteessa missä joudun jahtaamaan aikuista miestä huoneesta toiseeseen kun tämä karkaa jo siinä hetkessä, kun haluan jutella.

Mieheni pitäisi ottaa samanlainen tunnevammainen miimikko kumppanikseen, mutta on aina valinnut puheliaita ja temperamenttisia naisia koska ilmeisesti saa energiaa sellaisesta. Minä taas en kaipaa tasapainottajaa tai mitään sähköputkimiestä kotiini takomaan tietokonetta, haluan ystävän,kumppanin ja keskustelukaverin.

Siksi ero. Pilvilinnoja? Nääh, ihan normaali rakastuminen ja ero kun huomataan, että haluamme kumppanilta eri asioita.

En ole edes kamalan tyytymätön suhteeseeni, mutta kuitenkin... kohta 2 osui ja upposi. Tämä ON tosiaan naisten helmasynti. Uskon sen johtuvan siitä, että naiset kuvittelevat miesten ajattelevan kuin nainen. Että kun minä autan ja tuen ja kannustan sinua ja olen sinulle hyvä, sinä haluat vastaavasti samaa minulle. Mutta kun ei: mies  kiinnostuu ensisijaisesti oman hyvinvointinsa edistämisestä naisen kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ekat 1,5 vuotta mies teeskenteli olevansa ihan eri luonteinen kuin millainen oikeasti on. :(

Ei muka haitanneet minun viat, joita en pyrkiny mitenkään peittelemään, mutta nyt ovat kuulemma ihan kamalia ja käyttäytyy minua kohtaan välillä aika ilkeesti. Ero käynyt mielessä, mutta sinkkuna saa melko paskaa seksiä.

Meillä samoin. Mies  peitteli mustasukkaisuuttaan ja paljasti todellisen luonteensa yhteen muuton jälkeen. MITÄÄN merkkejä ei ollut ilmassa, ei vihjailuja tai sanavalintoja. Alkoivat niin, että ensin alkoi huomautella miespuolisille ystävilleen siitä, että puhuvat mulle muka liian lempeästi jne.

Lisäksi minä seksuaalisesti aktiivisena ihmisenä haluan seksiä monta kertaa viikossa ja rakastan vaan olla alasti mökillä jne. Mies oli suhteen alussa samanlainen mutta se kassien peittely saunan jälkeen ja häveliäisyys ja pihtaaminen alkoi naimisiin menon jälkeen. Mies ei lämmennyt aloitteelle ja ahdistui kun halusin seksiä, eikä mulle riittänyt hänen kerran kuussa tarpeensa. Seksittömyys ja miehen epärehellisyys rikkoi liittomme sekä miehen kyvyttömyys kohdata pettymyksen tunteitani. Kun olen surulline tai pettynyt siihen, että minut torjutaan tai kun haluan puhua asioista, mies ottaa sen syyttelynä.

En halua elää suhteessa missä joudun jahtaamaan aikuista miestä huoneesta toiseeseen kun tämä karkaa jo siinä hetkessä, kun haluan jutella.

Mieheni pitäisi ottaa samanlainen tunnevammainen miimikko kumppanikseen, mutta on aina valinnut puheliaita ja temperamenttisia naisia koska ilmeisesti saa energiaa sellaisesta. Minä taas en kaipaa tasapainottajaa tai mitään sähköputkimiestä kotiini takomaan tietokonetta, haluan ystävän,kumppanin ja keskustelukaverin.

Siksi ero. Pilvilinnoja? Nääh, ihan normaali rakastuminen ja ero kun huomataan, että haluamme kumppanilta eri asioita.

Tummennettu kohta, mitä ihmettä teillä tapahtui?

Kysyitkö miksi tekee niin? Olitko toimillasi loukannut häntä jotenkin, arvostellut ulkonäköä? 

En vain saa kiinni tuosta että mikä ajatus on taustalla. 

Muutoin sanoisin että hienosti kirjoitettu kommentti, loppuosa paljastaa että teit varmasti paljon ajatustyötä ennen eroa, etkä vain lähtenyt mielijohteesta ovet paukkuen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1. Alkuhuumassa ajattelit, että mies on iiiihana, mutta joku "korjattava" asia miehessä kuitenkin on ja rakkautesi "korjaa" sen. Kyseessä voi olla ulkonäköön, käytökseen, harrastuksiin, ajankäyttöön tai ihan mihin vaan liittyvä asia tai piirre. "Korjautuiko" asia?

Myös mies oli alkuhuumassa ja seksiä oli paljon. Korjattavia asioita oli siisteys ja autoin häntä siivoamaan poikamiesboksinsa homeisen jääkaapin ja heittämään pois kassikaupalla paperiroskaa jne. Oletin sotkun johtuvan siitä, että hän oli kaikki ajat luonani jolloin hän luonnollisesti myös söi minun laittamaani ruokaa, sillä en syö eineksiä. Mies myös vei minut syömään usein. En tiennyt,että mies ei osaa itse laittaa ruokaa mutta se ei ollut ongelma myöhemmin vaan se, että häntä ei edes kiinnostanut opetella, vaikka minulle yrittää jatkuvasti siirtää omia taitojaan. Karkeasti ilmaistuna: 8v yhteiselon jälkeen minun pitäisi itsenäisesti tehdä nk.miesten työt mutta hänen ei tarvitse edelleenkään laittaa ruokaa tai siivota.

2. Alkuhuumassa ja vielä pitkälle sen jälkeen uhrauduit ihan omasta tahdostasi jossakin tai useassakin asiassa (kotityöt, työ/ura, jäit lasten kanssa kotiin, yhteisten asioiden päättäminen) yhteisen hyvän vuoksi. Hiljaa katkeroituen odotit ja odotat mahdollisesti vieläkin, että sinunkin aikasi tulisi.

En kokenut uhrautuvani alkuhuumassa koska kaikki kotityöt tein ennen miestäkin, siivoaminen ei ole uhraus. Mieheni on mielikuvitukseton ja käytännöllinen joten yllätysten tekeminen jäi minulle. Yllätyssynttäreitä miehelle ja jatkuva toivominen, että itsekin saisin joskus yllätyssynttärit. Kerroin konkreettisesti mitä halusin saamatta koskaan mitään, joten hiljaa en katkeroitunut vaan ihan äänen kanssa. Ajan saatossa mies lakkasi tekemästä myös niitä asioita, joilla hän alunperin on vakuutellut osoittavansa rakkauden. Karrikoidusti: Kun minä etsin netissä meille romanttista lomaa kahdelle ei miestä kiinnosta edes sen vertaa, että tulisi kurkkaamaan miltä hotelli näyttää. Järjestämälläni "seksilomalla" mies kävi nukkumaan sillä välin, kun pukeuduin kylppärissä hepeniin. Olen odottanut oman aikani tulemista 8 vuotta ja olemme käyneet terapiassakin, mies ei halua muuttua eikä näe ongelmalliseksi "avioliittoamme 50-luvulta."

3. Alkuhuumassa ajattelit, että eri elämän vaiheissa oleminen ei haittaa, koska rakkaus voittaa kaiken... kunnes elämä osoitti toisin.

Alkuhuumassa oletin, että kasvamme yhteen ja aikuisiksi. Että kun minulla menee huonosti mies tukee ja kun menee hyvin, voin nauttia siitä hänen kanssaan. Mies ei osaa lohduttaa, se tuli ilmi vasta kun tuli ensimmäinen kriisi joka aiheutui hänen pettämisestään. Hän ei kestänyt vihaani vaan joutui ahdistuksen takia sairaslomalle. Miehen oman pettämisensä aiheuttamaa shokkia hoidettiin vuosi ja kun olisi tullut minun vuoroni surra, olinkin vaan se joka kaivelee vanhoja. Kun mies on kipeä hoivaan häntä, odotin vastavuoroisuutta kuten kuka tahansa normaali ihminen eli sitä, että mies hoitaa sairauteni aikana kotityöt jne. Todellisuudessa teen kaiken, olen sairas tai en.

Nämä kolme asiaa ovat mielestäni karkeasti sanottuna naisten helmasynnit, joita naiset tekevät tavoitellessaan parisuhdetta. En ymmärrä miksi niin monet naiset tekevät yhä uudelleen ja uudelleen samat virheet ja sitten vuosien päästä, kun ne lapsetkin ovat tehty, niin erotaan, kun omat toiveet ja pilvilinnarakennelmat eivät toteutuneetkaan.

Ja vielä tähän loppuun, luettelemasi asiat eivät ole pilvilinnoja. Pilvilinnoja on kuvitella, että jostain tarjoutuu Tuhkimon kenkä tai että mies vuokraa yksityiskoneen ja vie Pariisiin oopperaan. On täysin normaalia toivoa ja olettaa, että kun itse annat niin saat takaisin, se on elämän kultainen ohje.

Sitä sen sijaan en käsitä,millä perusteella lasket naisen vastuulle suhteiden epäonnistumisen, että ikään kuin toivomalla itselleen sitä mitä itsekin antaa, olisi jotenkin hölmö tai harhainen..?

En itse ole valmis syyttämään miehiä avioerotilastoista vaikka oma avioliittoni päättyy miehen passiivisuuteen ja siihen, että hän ei tarvitse kumppania vaan äidin tai pikemminkin kodinhoitajan.

Pilvilinnojen rakentelua on juuri se, että olettaa asioiden muuttuvan. Jos mies on vaikka sottainen, niin turha hänen on odottaa muuttuvan. Jos miehelle vaikka kaverit, harrastukset, työ tai ihan mikä tahansa on liian tärkeää, siis naisen mielestä liian tärkeää, niin ei se mies muutu, vaikka pappi sanoisi amen. Miehen perusolemuksen ei tarvitse muuttua, silloin on vaan tehty väärä valinta, jos homma ei toimi. Kummankaan ei tarvitse hyvässä suhteessa muuttua, koska he ovat jo lähtökohtaisesti oikeat toisilleen.

En laske suhteen epäonnistumista pelkästään naisen vastuuksi. Se nyt vaan on fakta, että naiset hakevat useammin avioeroa, koska ovat tyytymättömiä.

Tämä on fakta mutta ongelma on miesten, jotka eivät halua erota mutta eivät ole valmiita itse muuttumaan. Muuttuminen on aikuiseksi kasvamisen edellytys, me muokkaamme itseämme jatkuvasti ja henkisen kehityksen kasvu jatkuu tutkimusten mukaan yli 40 vuotiaaksi. Ei ole sattumaa, että juuri sen iän jälkeen naiset joukkoirtisanoutuvat liitoistaan,kun huomaavat että se oli sitten tässä. Tragedia on miesten, ei naisten.

Naisten tulisi opetella, eli heidät pitäisi kasvattaa, ottamaan vastuu omasta onnestaan.

Niinhän naiset ovat oppineetkin, tilastot puhuvat puolestaan. :)

Itse kirjoitin viestissä nro 32, etten tehnyt kompromisseja, kun "valitsin" mieheni. Olen vuosikaudet kuunnellut naisten valitusta miehistänsä ja aina ihmetellyt, että eikö useammat ongelmat ole jo nähtävissä suhteen alkuaikoina ja siltikin sitä suhdetta on pitänyt jatkaa ja lapsia tehdä.

Alkusuhteessa ei asuta yhdessä eikä samassa taloudessa, joten mistään kristallipallosta ei voi nähdä millainen mies on arjessa. Meidän tapauksessamme, kuten selitin, miehen asunnon epäsiisteys johtui oman käsitykseni mukaan siitä, että hän vietti kaiken aikansa asunnollani jossa hän tiskasi normaalisti ja auttoi kun minä tiskasin. Tämä lakkasi hiljakseen, kun muutimme yhteen, sillä mies ei kokenut enää tarvettaa miellyttää minua ja passivoitui. Jälkiviisaana olisin tunkeutunut appivanhemmilleni viikoksi suhteen alussa ja seurannut käyttäytymismalleja sieltä, olisin tajunnut että siinä perheessä mies istuu ja nainen tekee.

Miehet ehkä tyytyvät vähempään ja eivät oleta asioita niin paljoa kuin naiset. Minulla ja miehelläni niin kiinnostuksen kohteet kuin arvomaailma menee yksiin. Tästä otimme ihan yhdessä selvää ennen lapsien hankintaa. Ei ole ollut kummallakaan valittamista.

No mutta, sinulla on käynyt tuuri koska arvomaailmanne kohtaavat ja olette valinneet itsellenne oikeat kumppanit. Sinulla ei kuitenkaan ole oikeutta tuomita muita tai jaella yleispäteviä ohjeita mistään norsunluutornista, jokainen parisuhde on erilainen, jokainen tekee virheitä ja myös tuollainen tuudittautuminen omahyväisyyteen ja siihen, että on mielestään parempi kuin muut, kertoo siitä ettei ehkä olekaan niin. Jos oikeasti haluaisit auttaa toisia ihmisiä, lähestyisit tätä toisella tavalla. Ihminen on erehtyväinen ja parinvalinnassa meitä ohjaavat monet mekanismit jotka ovat tiedostamattomia.

Mikäli lapsuuden perheessä on taustalla tragediaa, alkoholismia, hyväksikäyttöä, hylkäämiskokemuksia ja tuhoisia käyttäytymismalleja, ne tuodaan ilman muuta suhteeseen.

Itse mieluiten auttaisin naisia irtautumaan huonoista suhteista kannustamalla, en aukomalla päätäni tai heristämällä sormea kuten sinä nyt vähän tässä teet.

Niin sinäkin teit olettamuksia millainen miehesi on. Selittelit itsellesi miehesi epäsiisteyden. 

Joskus shokkihoito tehoaa paremmin kuin pään silittely ja ymmärtäminen. Nuoret naiset tarvitsisivat shokkihoitoa, etteivät tekisi niitä huonoja valintoja alunperinkään. Se pelastaisi monta suhdetta ja lapset turhilta perheiden hajoamisilta.

Pelottavaa, kaikki pätee. No, nyt ero tulossa.