Traumaattisin/pelottavin lapsuusmuistosi?

Kauheita kokemuksia monilla teistä. Toivottavasti toivutte ja pystytte unohtamaan ikävät muistot.

Mulla varmaan traumaattisin oli äidin äkillinen sairaskohtaus ja siitä seurannut kuolema.

Pelottavimmat muistot liittyi ukonilmoihin, pelkäsin kovasti ukkosta.

Vanhempien runsas alkoholinkäyttö aiheutti monenlaisia tilanteita. Sitä juotiin aina siihen pisteeseen, että tolkku oli pois. Etenkin isäni joi itsensä usein tajuttomaksi.

Viikonloput ja loma-ajat oli hyvin kosteita, välillä joivat keskellä viikkoakin vaikka töissä kävivät. Hommassa ei ollut mitään holttia, humalassa harrastettiin esim.seksiä olohuoneen sohvalla, kun luultiin, että nukun. Eipä niinä iltoina uni tullut, kun kuuli juomisen ääniä, sammaltavaa keskustelua, em. toimia. Joskus isä kaatuili ollessaan umpihumalassa jne.

Pahin tapahtui kun olin nuori aikuinen. Isä oli laittanut ruuan hellalle lämpenemään ja sammunut sillä aikaa. Itse olin nukkumassa huoneessani ja kun heräsin ja avasin huoneeni oven, oli koko asunto sankan savun peitossa ja haisi kamalalle. Aloin toimimaan paniikissa ja avaamaan kaikki ovet ja ikkunat mitä auki sain jne. Lähdin muutamaksi yöksi jo omillaan asuvan vanhemman siskoni luo, niin suuri viha ja ahdistus tapahtuneesta seurasi. Kotona haisi pitkään aivan järkyttävälle. Tätä(kään) tapahtumaa ei keskusteltu ikinä läpi, ei käsitelty mitenkään. Isä oli kyllä ns. hyvin pahoillaan ja oli ehkä muutaman kk:n jopa juomatta kunnes jatkoi taas

Sekun 4v sairastuin hyvin vakavasti ja jouduin teholle. Tuolloin lasten sairaanhoito ja kivunlievitys ei ollut vielä niin ymmärtävissä kantimissa ja sain trauman . Vanhemmatkaan eivät saaneet olla paikalla kun vierailuaikoihin.

Isä paiskomassa ja tuhoamassa kotia ja uhkaamalla tappaa meidät kaikki,näitä oli usein.

Onpa kamalia asioita tapahtunut ihmisille. Mulla itsellä ehkä se kun äiti lähti kotoa uhaten tappaa itsensä. Palasi kyllä aikanaan, mutta kyllä se pelotti. Olin sen verran pieni etten osannut tehdä oikein mitään. Tapahtuneesta ei tietenkään ikinä enää puhuttu.

Äitipuoleni pahoinpiteli minua henkisesti vuosia (haukkui ulkonäköäni ja painoani, ajoi minut lopulta syömishäiriöön). Yhtenä päivänä päätti pahoinpidellä minut ja ystäväni. Isäni katsoi vain vierestä. Karkasin toiseen kaupunkiin ja jäin asumaan äitini luo. Vuosi myöhemmin isäni soitti ja sanoi, että jos hän olisi pahoinpidellyt minut, söisin edelleen ruokani letkun kautta. Vastasin tähän, että hän menetti juuri ainoan tyttärensä. Hän asuu edelleen tämän hullun äitipuolen kanssa emmekä ole puhuneet 7 vuoden aikana kertaakaan.

Tämän lisäksi ollut paljon muitakin traumaattisia kokemuksia, mm. hyväksikäyttö, mutta oman isän menetys on kyllä vaikein asia mitä olen kokenut. En vain voi antaa anteeksi tuollaista.

Ikää pian 24.

Ikävimpänä muistona lapsuudesta kauan, kauan, siis todella kauan sitten muistan äitini ja isäni äidin huonon miniä-anoppi-suhteen. Asuimme siis yhdessä ja meitä lapsiakin muutama. Pahinta oli se, kun joskus äiti ja mummo tappelivat ihan fyysisestikin. En muista näkikö isä näitä tilanteita vai oliko silloin töissä. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan .Olihan kotona paljon, ainakin näennäisesti, hyviäkin hetkiä, mutta silti. Ollessani teini-ikäinen mummo muutti omaan asuntoon ja sen jälkeen äidin ja hänen välit muuttuivat paremmiksi.

Kun erään luokkalaisen äiti tuli huutamaan minulle ja paiskomaan tavaroitani.

Olin koulukiusattu hiljainen lapsi, vietin välitunnit usein luokassa "piilossa" muilta oppilailta. Pahin kiusaaja oli kertonut äidilleen että minä olen kiusannut häntä ja äitinsä tuli pää punaisena eräänä päivänä luokkaan minulle raivoamaan ja paiskoi tavaroitani. Pelkäsin että käy käsiksi. 

Toinen on ollut kun olimme hankkineet perheeseen koiranpennun ja menin sen kanssa ulos, joku puliukko tuli metsästä pullo kädessä uhkaavana ja alkoi huutamaan että potkii sen pennun hengiltä.

Meinasin hukkua, kun laskin vesiliukumäestä enkä osannut kunnolla uida. Onneksi setäni oli valppaana ja sai pelastettua

Hirviöäiti ja hirviöisoveli yhdessä tekivät lapsuudestani helvetin. Kaikki äidit eivät todellakaan rakasta lapsiaan!

Isätön kirjoitti:

Äitipuoleni pahoinpiteli minua henkisesti vuosia (haukkui ulkonäköäni ja painoani, ajoi minut lopulta syömishäiriöön). Yhtenä päivänä päätti pahoinpidellä minut ja ystäväni. Isäni katsoi vain vierestä. Karkasin toiseen kaupunkiin ja jäin asumaan äitini luo. Vuosi myöhemmin isäni soitti ja sanoi, että jos hän olisi pahoinpidellyt minut, söisin edelleen ruokani letkun kautta. Vastasin tähän, että hän menetti juuri ainoan tyttärensä. Hän asuu edelleen tämän hullun äitipuolen kanssa emmekä ole puhuneet 7 vuoden aikana kertaakaan.

Tämän lisäksi ollut paljon muitakin traumaattisia kokemuksia, mm. hyväksikäyttö, mutta oman isän menetys on kyllä vaikein asia mitä olen kokenut. En vain voi antaa anteeksi tuollaista.

Ikää pian 24.

Vaikea tunkeutua toisen tontille omia mielipiteitä kertomaan, mutta silti sen teen. Isäsi menetti sinut, sinä pääsit tilanteen yläpuolelle ja irti ihmisestä, joka kohteli sinua väärin. Se, että joku on siittänyt sinut, ei tee tästä isää muutoin, kuin biologisessa mielessä. Tämä on siitä hyvä esimerkki.

Uskon siihen, että aikaa kun menee eteenpäin, pääset mahdollisesti tunteissasi tilaan, joka on vain neutraalia ja jossa ei ole tarvetta antaa anteeksi eikä herää minkäänlaista tunnetta. Tämä on toki vain oman kokemukseni pohjalta kirjoitettu.

Näitä asioita voi käydä lävitse ja on hyväkin käydä lävitse terapiassa.

Äitini ystävä soitti meille 23 aikoihin illalla ja kertoi miehensä olevan ladossa ja tekevän itsemurhaa. Äiti otti minut mukaan, olin n. 14 v. ja mentiin katsomaan tilanne. Mies oli pimeässä ladossa haulikon kanssa. Äitini rauhoitteli mökissä ystäväänsä ja minä sekä miehen tytär seisomme ladon ovella odottaen laukausta.

Ehkä ysärin lopulla käytiin jonku isän kaverin maatilalla muistini mukaan etelä-pohjanmaalla ja sielä menin johkin vanhaan aitttakennukseen ihmettelee vanhoja mopoja joihin oli todella suuri kiinnostus ja jotenkin tuuli paikas oven kii oven haka tippui paikalleen enkä yltänyt avaamaan sitä ja olin sielä ehkä tunnin pimeässä ennen kuin äiti kuuli mut ja tilan omistaja tuli ikkunan kautta avaamaan haan

Olen meinannut hukkua kahdesti. Olin kummallakin kerralla aikalailla uimataidoton lapsi.

Yritän muistaa jonkun rauhallisen päivän kotona. Isä oli juoppo ja hänen mukaan saimme eää koko porukka. Meitä oli monta sisarusta ja äiti joutui elättämään meidät, koska isä joi kaikki rahat ja sai jatkubvasti lopputilin töistä.Eikä niitä töitä noin vaan hankittu pienessä Lapin kauppalassa siihen aikaan.

Jatkuva meteli kun hän oli päissään.Oli jouluaatto tai mikä juhlapäivä tahansa, aina oli päissään ja pelkäsimme. 

Selkäsaunoja ja muuta kamalaa. Juoppoja talo täynnä. Äitikin pelkäsi ja sai usein juosta naapuriin nukkumaan ,kun ukko uhkasi.

En oe ikinä halunnut naimisiin enkä hankkia lapsia . Niin olen kärsinyt elämäni surullisesta lapsuudesta. 

Kamalaa lukea läksyjä peiton alla taskulampun avulla. 

Tämäkin ketju kyllä todellakin saa ihmettelemään, että miksi monet ihmiset niitä lapsia ylipäätään hankkivat lapsia kun lähestulkoon tuntuvat vihaavaan niitä omia lapsiaan tai jättävät ne oman onnen nojaa.

Vanhemmat alkoholisteja. Isä ei tosin juonut päätään täyteen niin usein, äiti aikalailla joka ilta. Isä oli pelottava kännipäissään, ei onneksi rikkonut mitään tai pahoinpidellyt vaikka saattoi olettaa, että nyrkki saattaa kohta heilahtaa. Saattoi jäädä keittiöön tuolille istumaan öiksi, koska nukkumaan meneminen oli niin hankalaa välillä. Äiti sen sijaan saattoi juoda päänsä täyteen melkein jokainen ilta. Heti kun töistä pääsi, korkki auki. Sama juttu vapailla, aamulla korkki vain auki. Lapsena ei ollut kiva toimia alkoholistien vahteina.

Koko lapsuuteni on traumaattinen.

En muista siitä oikein mitään.

Pelkkää pelkoa ja häpeää.

Nyt eläkkeelle juuri jääneenä alkaa jotain painajaisia tulla uniini.

Vielä 50-luvulla lapsia kasvatettiin mm. pelottelemalla. En muista yksittäisiä tapauksia, mutta sen muistan, että jos en tottele, niin minut jätetään yksin kotiin, kun kaikki muut lähtevät mökille. Olin alle kouluikäinen ja muistan, miten ahdistavalta tuntui ajatella, että aikuiset todella toteuttaisivat uhkauksensa. Jonkinlainen hylätyksi tulemisen pelko on seurannut minua tänne vanhuuteen asti ja seuraa edelleen.

Kun mut pakotettiin 10vuotiaana syömään kaikki ruoka :( äipällä oli tapa tehä aina tietty määrä ruokaa samassa kattilassa ja mä monesti sanoin kattilan ollessa jo melko tyhjä et laita loput sit mulle ja niin sanoin taas kerran yhtenä päivänä tietämättä että äiti oli tehnyt ruokaa tavallista enemmän isommassa kattilassa ja hän kaatoi kaiken ruoan mulle ja sattui olemaan vielä melko ikävän makuista koko viikon ruokien sekoituksta se mömmö. Äiti pakotti syömään annoksen joka olisi riittänyt koko perheelle kokonaan ja oksensin heti ulos päästyäni🤢 tää siis oli 70luvulöa nykyäänhän tästä vrma saisi melkoiset paskamyrskyt lastensuojelun taholta