Traumaattisin/pelottavin lapsuusmuistosi?

Ehkä vähäisen kuuloista mutta se kun jäin vanhemmista jälkeen kauppakeskuksessa ja en löytänyt heitä alle minuutissa 😅

Hyväksikäytön yritys.

Yrittäjä syyllistyi myöhemmin raakaan henkirikokseen, josta syytti toista paikalla ollutta henkilöä (veljeään).

Kun tipuin 6vuotiaana kolmipyörän kanssa roudan synnyttämään kuoppaan hiekkatiessä! Pudotus ei ollut suuri (vain ehkä 1M) niin säikähdin ja en päässyt sielt itse pois vaan jouduin soittaa apua

Isä riehui taas yksi ilta ja heitti äidin talvella ulos pakkaseen. Siskon kanssa oltiin yläkerrassa piilossa ja itkettiin, miten äidin käy. Isoveli, joka oli ehkä 12-vuotias meni ja päästi äidin takaisin sisälle. Isän riehuminen ja raivoaminen oli aika tavallista, mutta ennen ei ollut käynyt äitiin käsiksi ainakaan meidän lasten paikalla ollessa. Lapsia hän kyllä retuutti ja tukisti tuon tuosta.

Yritin muistaa täs eilisestä asti et mikä ois TRAUMAATTISIN asia mitä täälä kysytään, mutta en vain pysynyt. Mun varhainen elämä riitaisten ja välillä pitkiä aikoja kännänneiden vanhempien kasvattina oli mielestäni yhtä isoa traumaa, synkkyyttä jonka seassa pieniä valon pilkahduksia silloin kun asiat näytti lutviutuvan mutta harhaa tai toiveajattelua oli sekin.

En ala listaamaankaan traumaattisia paloja lapsuudestani/nuoruudestani. Tapani pitää itseni järjissä oli noin 12vuotiaasta lähtien kävellä. Vahvoista käytöshäiriöistä itsekin vanhemmista johtuen kärsivänä en ikinä (ennen aikuisikää varsinkaan) kyennyt kestäviin ystävyyssuhteisiin ja viihdyin lähes pelkästään yksin. Saatoin kävellä liki koko päivän jos ei ollut koulua ja joskus silloinkin, kotona lähinnä nukuin ja olin paikalla kun jotkut "tantat" kartoitti tilannettamme (pidettiin kulisseja pystyssä) muuten kävelin ja muistan kerrankin 17 vuotiaana kävelleeni kotikaupungistani Vaasasta Seinäjoelle ja jonkin aikaa sielä satunnaisissa porukoissa notkuttuani onnistuin saamaan kyydin takaisin. Kävelyjen aikana saatoin majoittua myös autioituneihin rakennuksiin ja vanhemmalla iällä hankin välillä vain yhden illan jutun osasyynä se että sain samalla katon pääni päälle. Vanhempani eivät perääni edes kyselleet eivätkä varmaan olisi juuri pahastuneet vaikka oisin lopullisesti ottanut hatkat. Ehkä traumaattisin tilanne jos sellainen pitää valita sattui just kävelyretkelläni noin 15vuotiaana kun löysin erään hiekkatien varrelta ruumiin, se oli vanhemman miehen en jäänyt pitkäksi aikaa siihen. Hänestä näki aikalailla kaikin tavoin että oli ollut jo jonkin aikaa kuolleena. Minulla ei ollut kännykkää vaikka tuolloin vuonna 2002 niitä jo olikin monilla joten menin lähimmälle talolle asiaa toimittamaan ja sieltä sit soitettiin poliisille jotka multaki pari kysymystä kysy mut ei se sit ollu muuta ku vaan luonnollinen kuolema, asia varmistuikin myöhemmin koska tämä tapahtui ihan kotiseudulla.

Täysi-ikäistyttyäni en ole enää kävelyjä harrastanut, kai sain niistä jotenkin tarpeekseni, molemmat vanhemmistani ovat jo menehtyneet ja minulla on vaimo jonka kanssa elän iha hyvää elämää, päihteitä ei käytetä ollenkaan kumpikaan ja mulla muutenkin sujuu ihmiskontaktit paljon paremmin kuin ennen.

Isoveljeni ampui itsensä. Se näky tulee vieläkin uniin.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan se, kun käytettiin hyväksi. Pää jotenkin pimeni siinä. Sen jälkeiset harhat oli myös kamalia. Se harhoista johtuva kuolemanpelko oli vuosia ja vuosia jotain todella hirveää. Pelkäsin, että vanhemmat tappaa ja syö mut, pelkäsin mustia hahmoja, joita häälyi siellä täällä. Voi juma. Ei se ollut mitään elämää. Onneksi mulla on niin huono muisti, että isoin osa kauhuista on mennyt jonnekin mustaan aukkoon.

Se ettet muista ei johdu huonosta muistista vaan siitä että se blokkaaminen on aivojen tapa suojata itseään traumaattisilta muistoilta.

Nosto

Jatkuva äitini raivoaminen kun olin lapsi.

Esim. otin äitini kynsilakan (olin 3-vuotias). Äitini alkoi raivota ja isä tuli siinä remmillä hakkaamaan. Jälkeenpäin äitini nälvi.

Näitä tarinoita on monta.

Jaa-a, pahin varmaan seks hyväksikäyttö, sitten isän känniraivarit+itsarikla uhkailut+muun perheen tappamisella uhkailut, äidin välinpitämättömyys kaikesta edellämainitusta, vuosien koulukiusaaminen

Muutamia on jäänyt mieleen, melko pieniä monien muiden täällä kirjoittaneiden kokemuksiin verrattuna.

Trauma 1. Äiti oli hakemassa postia, salama iski aivan postilaatikkomme lähelle ja hetken pelkäsin että äitiin osui.

En ikinä unohda sitä kauhun tunnetta sydämessäni, se paniikki oli jotain aivan kamalaa.

Trauma 2. Jälleen äiti vaarassa :D Äitini on ketjupolttaja ja kärsii jatkuvasta tupakkaköhästä, meinaa usein tukehtua ruokaan tämän vuoksi ja on aiheuttanut lukuisia traumatisoivia tilanteita.

Tämä yksi on jäänyt mieleen erityisesti kammottavuudessaan.

Söimme makkaraa ja äidillä jäi pala makkaran kuoresta kurkkuun, hän yski ja isä yritti lyödä selkään että kuori irtoaisi, yritti myös heimlichin otetta, tuloksetta.

Äiti meni kontalleen maahan ja oli jo sinisenvioletti, kuului vain vinkunaa ja hän näytti siltä, että kohta lähtisi taju.

Lopulta äiti oksensi makkarankuoren ulos.

Toinen tukehtumistrauma oli se kun äidillä jäi pastilli kurkkuun, juoksi huoneeseeni paniikissa ja hakkasin selkään, pastilli lensi kaaressa ulos.

Hirveitä juttuja, saisi kyllä lopettaa polttamisen jo. :(

Trauma 3. Lapsena tutustuimme uimarannalla hieman mt-ongelmaiseen, minua ja siskoani pari vuotta vanhempaan tyttöön.

Kerran hän tuli meille leikkimään, lapsuudenkotini on maaseudulla ja takapihalla on puro.

Tämä kaveri työnsi minua kovaa vauhtia lastenrattaissa tuota puroa kohti ja pelkäsin hänen hukuttavan minut.

En uskaltanut hypätä kyydistä, odotin vain että näin se noutaja nyt meikäläisen hakee.

Olin tuolloin melko pienikokoinen ja mykkä lapsi, joten en uskaltanut sanoa etten enää haluaisi olla rattaiden kyydissä.

Pelkäsin todellakin henkeni edestä.

Kaveri oli isokokoinen ja romuluinen, työnsi kovaa vauhtia.

Trauma 4. Olimme mummolassa siskoni kanssa yökylässä kesälomalla, mummolassa oli oma kasvimaa ja olimme muistaakseni menossa sipuleita hakemaan.

Mummolassa vilisi aina käärmeitä pihapiirissä, olimme varautuneet kumisaappailla ja tömistelimme koko matkan.

Aivan kasvimaan lähellä tielle osui suuri kyy, juuri minun eteeni.

Se oli jo kohonnut seisomaan ja valmiina puremaan.

Muistan vain tuijottaneeni hetken käärmettä suoraan silmiin, sen jälkeen tiputin korini ja kirmasin kiljuen ukin luokse.

Ikuinen käärmekammo jäi.

Ei paljon kiinnostanut sen jälkeen osallistua potunnostotalkoisiin mummolassa. :)

Trauma 5. Ukin siskon hautajaisissa, olin ehkä 6 tai 7.

En ollut koskaan ennen ollut hautajaisissa, tilanne oli uusi ja jännittävä.

Olen aina reagoinut stressaaviin tai ahdistaviin tilanteisiin nauramalla ja muutenkin nauru on valitettavasti herkässä myös vakavissa tilaisuuksissa, iän myötä olen tätä oppinut onneksi kontrolloimaan.

Itse traumatisoivaan tilanteeseen.

Hautajaisissa pidettiin muistopuheita ja paikalla oli jotain etäisiä himouskovaisia sukulaisia.

Eräs vanhempi tällainen mies alkoi verrata ITSEÄÄN johonkin Raamatun merkkihenkilöön _toisen ihmisen_ muistotilaisuudessa ja puhui muutenkin vain itsestään.

Tämä jo itsessään huvitti minua, koska se tuntui niin sopimattomalta, olihan kyseessä sentään ukin siskon muistotilaisuus eikä tuon random sukulaisen.

Hauskinta tilanteessa oli kuitenkin se, kun tämä mies alkoi pohtimaan ääneen "mä oon niinku se, sanokaapa nyt mikä se oli, se joka oli siellä Johanneksen evankeliumissa, tää tää.. mikä se oli.. noh..", väkisin alkoi naurattaa ja vieläkin huvittaa muistella.

Aloin nauramaan tälle ääneen ja mies loi minuun murhaavan katseen ja sanoi, että palan ikuisesti Helvetissä.

Pelkäsin hysteerisesti Helvettiä ja Jumalaa lapsena enkä tiennyt mitään pelottavampaa.

Näen vieläkin painajaisia tästä miehestä, vaikka aikaa on kulunut jo yli 10 vuotta.

Olin juuri täyttänyt kahdeksan, siskoni oli kuusi. Oltiin kahdestaan tyhjässä leikkipuistossa leikkimässä rauhassa, kun siihen yhtäkkiä tuli joukko minua ehkä pari vuotta vanhempia poikia. Ei edes vilkaistu heitä ja leikittiin hiljaa puun alla nukeilla, mutta silti pojat tuli välittömästi ympärillemme huutamaan, raivoamaan ja haukkumaan meitä. Yritettiin siskon kanssa kohteliaasti sivuuttaa pojat, mutta he seurasi meitä huudellen uhkauksia ja kuvaillen, kuinka pahasti ja millä kaikilla tavoilla he meidät aikoo nyt hakata ja kuinka säälittäviä nössöjä lellivauvoja me ollaan ja kuinka noloja lelumme on. 

Lopulta ohjasin siskoni pyörillemme ja pojat seurasi siihen nauraen meidän pienille pyörille ja kuinka hitaasti me laitettiin kypärät päähän. Lopulta pojista äänekkäin kysyi ikääni ja kerrottuani sen hän sanoi, että joo, kyl me sutkin hoidellaan helposti verille, varsinkin kun haetaan vähän lisää kavereita mukaan.

Lähdettiin siitä sitten pyöräilemään ja pojat huusi perään, että tietävät, missä me asutaan ja heidän "isot kaverinsa" tulevat heidän kanssaan varmasti kotiimme hakkaamaan meidät, kun saavat kuulla, millaisia surkimuksia me ollaan. 

Mentiin paniikissa kotiin ja kerrottiin isälle. En muista, millaisiin toimenpiteisiin isä ryhtyi, mutta pari viikkoa myöhemmin oli selvinnyt, että nämä pojat oli lastenkodin asukkaita. Ehkä olivat sitten katkeria lähitienoon muille lapsille, jotka saivat asua vanhempiensa kanssa oikeassa perheessä ja kostivat sen tällä lailla kuumottelemalla pienempiään.

Muutettiin toiselle puolelle kaupunkia puoli vuotta myöhemmin, eikä minä ja sisko käyty sen puolen vuoden aikana kertaakaan kotipihan ulkopuolella ilman aikuista

Läheinen ja mulle tärkeä aikuinen kosketteli mua epäsopivasti kun olin 12-15v. Kerroin vanhemmilleni, jotka lakaisivat asian maton alle ja sanoivat että olen kuvitellut kaiken .

Olen edelleen tekemisissä tämän koskettelijan kanssa. Vaikea uskoa, mutta koska olen kokenut elämässäni niin paljon mitätöintiä ym. Niin en osaa edes tässä laittaa vastaan. Tavallaan suojelen myös vanhempiani; en halua heille tuskaa joka totuudesta tulisi.

En edes terapiassa pystynyt kertomaan mitä on tapahtunut. Vaikka kyseessä oli "vain" koskettelu, riitti se silti traumatisoitumaan iäksi. Mulla on pocd (googlatkaa jos ette tiedä) ja nään nykyään pedoja jokapuolella. Joskus pelkään jopa itse muuttuvani sellaiseksi.

Että kyllä, voisin sanoa että tää on pahinta mitä mulle on tapahtunut.

N30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan se, kun käytettiin hyväksi. Pää jotenkin pimeni siinä. Sen jälkeiset harhat oli myös kamalia. Se harhoista johtuva kuolemanpelko oli vuosia ja vuosia jotain todella hirveää. Pelkäsin, että vanhemmat tappaa ja syö mut, pelkäsin mustia hahmoja, joita häälyi siellä täällä. Voi juma. Ei se ollut mitään elämää. Onneksi mulla on niin huono muisti, että isoin osa kauhuista on mennyt jonnekin mustaan aukkoon.

Se ettet muista ei johdu huonosta muistista vaan siitä että se blokkaaminen on aivojen tapa suojata itseään traumaattisilta muistoilta.

Jep, esim rikoksen todistajia vaikutetaan välillä tutkinnan vuoksi hypnoosiin jossa pyritään samaan trauman takia unholaan painineet tapahtumat takas muistiin

Pysähdyin oikein miettimään asiaa, enkä muista mitään tapausta, jolloin olisin pelännyt lapsena! Enkä kyllä aikuisenakaan. Paitsi silloin kuin pojalle sattui ambulanssikyytiä vaatinut onnettomuus. Tiedän eläneeni pumpulissa.

Ei ehkä pahimmasta päästä, mutta olin 8 vuotias kun äitini sai jonkin 40 kriisin ja ilmoitti lähtevänsä ja hylkäävänsä koko perheen. Hän ei puhunut kenellekään ja eli kuin meitä muita ei olisi ollutkaan. Syyksi hän ilmoitti, että olimme huonoja lapsia kun emme tarpeeksi auttaneet kotona. Je että me asiaa ei voinut korjata koska se oli jatkunut jo niin pitkään.

No äiti sitten parin viikon päästä rauhottui, mutta minulle jäi ikuinen hylkäämistrauma joka on vaikuttanut koko elämäni ajan ihmissuhteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin ketju kyllä todellakin saa ihmettelemään, että miksi monet ihmiset niitä lapsia ylipäätään hankkivat lapsia kun lähestulkoon tuntuvat vihaavaan niitä omia lapsiaan tai jättävät ne oman onnen nojaa.

Ennen muinoin varsinkin lapsia "kuului" tehdä sen kummemmin ajattelematta. Omat lapsethan tuo pintaan kaikenlaista piilotettua omaa traumaa ja näistä ei muutama vuosikymmen sitten tiedetty yhtään mitään joten omiin lapsiin purettiin kaikki omat ongelmat ja tämä oli täysin normaalia..

Vierailija kirjoitti:

Kauheita kokemuksia monilla teistä. Toivottavasti toivutte ja pystytte unohtamaan ikävät muistot.

Mulla varmaan traumaattisin oli äidin äkillinen sairaskohtaus ja siitä seurannut kuolema.

Pelottavimmat muistot liittyi ukonilmoihin, pelkäsin kovasti ukkosta.

Ei näitä muistoja ikinä unohda, mutta ongelma ei ole ne yksittäiset muistot vaan tapahtumista seurannut pitkäkestoinen traumatisoituminen eri oireineen joista en ole 40 vuoteen toipunut enkä toivu kokonaan ikinä. Jotkut tietenkin toipuukin toimintakykyiseksi jos sen on kadottanut.

Kun 70luvun lopulla vanhemmat hommasi mun ja mun veljen iloksi pitkän anelun jälkeen kissan mökille. Kissan nimeksi tuli ihan vain miuku ja hän toi paljon iloa kesäämme ja ehdimme jo kiintyä häneen tai ainakin minä ja veljeni. Vanhempani eivät sillä kun lähdimme mökiltä kotiin keväällä jäi miuku mökille irralleen, isä väitti aluksi mökkinaapurin huolehtivan siitä ja isä hakis seuraavana päivänä, mutta eipä hakenut ja mökkinaapurikin tuli kotiin kesämökiltä tietämättä koko kissasta. Itkimme ja yritimme saada vanhemmat hakemaan hänet kotiin ja lopulta naapurin nainen lähti hyväsydämmisyyttään tätä etsimään mutta oli jo liian myöhäistä😔 kissaa ei löytynyt mutta kuulemma tuntomerkkeihin sopinut mustavalkoinen kissa oli jäänyt auton alle lähellä mökkiämme. Tunsimme suoranaista vihaa vanhempiamme kohtaan pitkään ja seuraavana kesänä kun isä ehdotti että "mitä jos hommattais taas kissa, siitähän oli teille niin paljon iloa" kieltäydyimme koska tiesimme ettei sitäkään vanhempani olisi suostuneet pitämään kesän jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Kun 70luvun lopulla vanhemmat hommasi mun ja mun veljen iloksi pitkän anelun jälkeen kissan mökille. Kissan nimeksi tuli ihan vain miuku ja hän toi paljon iloa kesäämme ja ehdimme jo kiintyä häneen tai ainakin minä ja veljeni. Vanhempani eivät sillä kun lähdimme mökiltä kotiin keväällä jäi miuku mökille irralleen, isä väitti aluksi mökkinaapurin huolehtivan siitä ja isä hakis seuraavana päivänä, mutta eipä hakenut ja mökkinaapurikin tuli kotiin kesämökiltä tietämättä koko kissasta. Itkimme ja yritimme saada vanhemmat hakemaan hänet kotiin ja lopulta naapurin nainen lähti hyväsydämmisyyttään tätä etsimään mutta oli jo liian myöhäistä😔 kissaa ei löytynyt mutta kuulemma tuntomerkkeihin sopinut mustavalkoinen kissa oli jäänyt auton alle lähellä mökkiämme. Tunsimme suoranaista vihaa vanhempiamme kohtaan pitkään ja seuraavana kesänä kun isä ehdotti että "mitä jos hommattais taas kissa, siitähän oli teille niin paljon iloa" kieltäydyimme koska tiesimme ettei sitäkään vanhempani olisi suostuneet pitämään kesän jälkeen.

Sori kirjoitusvirheistä, lähdimme mökiltä syksyllä, emme keväällä, ei oltu ympärivuotisia asukkaita😅