Te, joiden parisuhde ei ole hyvä! Pari kysymystä

Et taida oikein tietää kuinka vaikeaa miehen on saada naista... huonossakin suhteessa oleva mies on voittaja...

Oli. Rakastava, huumorintajuinen ja kunnioittava.

Vuosien varrella alkoi työnjako hiertää. Mikäs siinä oli kahden aikuisen huushollia pyörittäessä, molemmat tekivät mitä ehtivät. Mutta kun lapsia syntyi ja jäin lasten kanssa perhelomille, mies alkoi aika pian pitää kotityötäni asiaankuuluvana luontaisetuna. Ja se jatkui vielä minun palattuani töihinkin. Toki hän vieläkin tekee, kun erikseen pyydän ja nalkutan, mutta suhde on huonontunut siitä, että kaikesta pitää erikseen aina taistella. Mitään ei tapahdu kotona, jollen minä määritä tehtävää työtä ja pyydä ja muistuttele. Teen 90% kotitöistä ja lastenhoidosta, ja olen lopen uupunut.

Muutenkin arki on etäännyttänyt meidät kaveripariskunnaksi. Lapsien hoidolta ei juuri jää aikaa puolisolle, ja kun sitä jatkuu vuosia, kärsii seksielämä ja läheisyys.

Kun lapset ovat isompia, minä nostan kytkintä. Mies ei ole sika, mutta ei tästä liitosta mitään kyllä saakaan. Miksi jäisin kotiorjaksi, jos tuotos on tätä tasoa?

Ei haluttukaan kuulla miksi on menty huonoon suhteeseen, vaan vellotaan vaan siinä miten kurjaa on? Tällaistahan se naispalstalla usein on ollut vaikkei sitä ääneen saa sanoa...

Rakkaudesta.

Jossain kohtaa toisen arvostus hävisi.

Oli ja on taas... enimmäkseen.

18-vuotiaana sitä ajatteli asioista eri tavalla kuin 38 -vuotiaana.

Tuntui että itse kasvoin mutta siippa ei.

Puolisollani oli tavatessamme uusi työ ja harrastus, johon hänellä oli intohimoa. Hän oli positiivinen ja myös toisia tukeva ihminen. Ajan kuluessa hän lopetti harrastuksensa ja tympääntyi työhönsä. Hän muuttui minua kohtaan negatiiviseksi ja huumorintajuttomaksi.

Itsekkyyden kasvaessa ja minun sen erityisesti ymmärtäessäni hänen täyttäessä kaiken vapaa aikansa muilla asioilla kuin niillä joita minä toivoin ja kaipasin ymmärsin, että ei hän oikeasti halunnutkaan yhteistä tulevaisuutta vaan pitää minun elämästäni asiat jotka häntä eivät kiinnostaneet (kuten lapseni) oman elämänsä ulkopuolella.

Huomatessani, että hän halusi ja valitettavasti joustin ja alennuin siihen että hän määritteli suhteessa liikaa asioita. Annoin liikaa. Valitettavasti en enää useita kertoja hänen kanssaan samoista asioista puhuttuani ja mitään hänen käytöksessään muuttumatta jaksanut edes toivoa että hän haluaisi minulle hyvää. Harmittaa että olin ja olen henkisesti niin kiinni hänessä että en pystynyt enkä pystyisi eroamaan. Onnekseni hän lakia rikottuaan päätti lopettaa suhteemme.

Kuulostaa varmasti säälittävältä, mutta omista rajoista voi olla hemmetin vaikeaa pitää kiinni, jos toinen ei niitä osaa itsekkyydessään kunnioitttaa. Jäljelle kun jää silloin vain lopulta yksi vaihtoehto ja jos rakastaa toista niin tuo vaihtoehto on todella hirveä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi alunperin aloitte suhteeseen? Mikä muuttui? Oliko suhde joskus ihana?

Aluksi kun tapasimme luulin, että mieheni on vain hyvä ihminen (tai on hän sitäkin) koska juttelee minulle ja välittää minusta. Se tuntui mukavalle. En edes olisi halunnut, että hän ihastuisi minuun, koska en ollut itse hänestä sillä lailla kiinnostunut, tai ainakaan en uskonut, että tutustuttuaan minuun paremmin hän voisi minusta pitää.

Ajattelinkin hänestä, että no tuo ei minuun ainakaan ihastu, tuskin se edes uskoo, että voisin olla hänestä kiinnostunut (koin, ettei hän ole ulkoisesti tasoani).

Sitten mies meni möläyttämään typerän kutsun treffeille ja kuolin. Ajattelin, että no niin siihen meni sekin lämmin ihminen. Suutuin myös, että miksei kukaan ikinä voi vain olla ystävä, pitääkö aina haluta pillua?

Mutta koska mies oli mielestäni silti niin kiva ihminen niin vaikka suutuin ja olin häntä kohtaan jopa töykeä halusin jotenkin jatkaa ystävyyttä. Se oli ehkä virhe, mutta olin tosi yksinäinen ja epävarma. Jotenkin onnistuin sitten vähän kuitenkin itsekin ihastumeen mieheen, ehkä lähinnä siksi, ettei mies niin pahastunut tyhmästä käytöksestäni.

Aloinkin haluta edes jotain välillemme ja tyhmästi taas ajattelin, että jos kerran mies ei halua olla vain ystäviä, niin kai sitten vois olla jotain enemmänkin.

Harmittaa se, että nuorena mulla oli kodin takia näin surkea itsetunto. Äitini mielestä vielä oli hyvä tämä tälllainen kuvio. Mitäs sitä nyt rakkautta mun kuuluis tunteakaan, ei tietenkään. Kuka sellainen nyt mua vois rakastaa, josta mä aidosti välittäisin?

Sain vikitellä miestä itse, koska hän oli kuitenkin sen verran pelästynyt käytöstäni. Mutta kai hän oli ihastunut niin kelpasin sitten hänelle kuitenkin.

Olin silloin miehen luonteeseen ihastunut, hän on lämmin, ymmärtäväinen jne. Taisin luulla jopa, että olen rakastunut häneen, ihastunut ainakin olin. Silti ajattelin koko ajan, että mies on silti ei-se-oikea mulle, mutta tiesin, että eihän ne minusta kiinnostu, joista itse tykkään.

Suhteemme sujui itseasiassa joitain vuosia on off eli seurustelin muidenkin kanssa, mutta en heitäkään voinut rakastaa. He kai kyllä minua. Aina jätin heidät. Tämä mies aina otti minut takaisin. Sitten tapasin erään miehen, johon rakastuin. Mies hurmasi ja käyttäytyi ihanasti. Mutta kuin tyhjästä sanoikin sitten, että ei tunne samoin, kun kerroin ihastuneeni häneen. Sydämeni särkyi (oli se joskus nuorempanakin särkynyt, mutta nyt ajattelin, että ei koskaan enää) ja olin aivan hajalla. En seurustellut sillä hetkellä mieheni kanssa, mutta tämä oli kovin ymmärtäväinen minun tunteitani kohtaan, kun tuntui, ettei kukaan muu välittänyt.

En kyllä ollut mieheeni enää rakastunut, mutta olin aivan varma, etten enää ikinä rakastu koskaan kehenkään, joten koska hän on hyvä ihminen, niin miksi en voisi elää hänen kanssaan. Eihän se kivalta ratkaisulta kuulostanut, mutta paremmalta kuin tappaa itsensä tai olla yksin, kun yksinäisyys vain huusi "et kelpaa!"

Sanoin miehelle suoraan etten enää ole häneen rakastunut, mutta mies ei odottanut sitä. En tiedä mitä hän odotti. Että joskus vielä opin häntä rakastamaan?

Olimme yhdessä, saimme pari lasta. Sitten boom, tapasin sen miehen, johon olin rakastunut, uudestaan. En ensin todellakaan aikonut rakastua, mitä järkeä siinä olisi ollut? Mutta silti kävi niin. Rakastuin uudestaan, vielä pahemmin kuin ekalla kerralla. Omg. Mies vielä sanoi "kyllä tunteita maailmaan mahtuu", kun kerroin hänelle törmänneeni tähän tyyppiin ja että "entä jos rakastun?" Siinä kohdassa en ollut vielä antanut tunteilleni kai niin lupaa rakastua. Mutta jos miehenikin kerran salli sen niin houkutus oli aivan hirveä. Kai kaipasin rakkautta.

Jatkuu

No, en sitä tälläkään kertaa saanut ja sen jälkeen oma liittoni mieheni kanssa ei ole enää tuntunut miltään tyydyttävältä elämältä ainakaan. En rakasta häntä, enkä usko koskaan rakastavanikaan. Elämässäni on mielestäni niin paljon pielessä, ettei hän voi sitä koskaan korjata tai auttaa, hänestä ja lapsista on vain vaivaa. Haluaisin täältä Timbuktuun, mutta moraalini ei salli jättää lapsia, enkä oikein voi ottaa heitä mukaani kun vain etsisin itseäni, jos olisin heidän kanssaan Timbuktussa tai ihan missä tahansa.

Lapset tarvitsevat tasapainoisemman kodin, kuin minut etsimässä itseäni.

Olen jo eronnut, mutta vastaan silti...

Miksi alunperin aloitte suhteeseen? Olin nuori, samoin ex. Ihastuttiin toistemme ulkonäköön, teini-iässä se taitaa olla aika yleistä.

Mikä muuttui? Kasvettiin aikuisiksi. Oltiinkin liian erilaisia. Asiat joita mä arvostin (yhteinen tekeminen, hellyys, keskustelut), ei olleet exälle tärkeitä eikä exän asiat taas mulle. Mä en ollut kiinnostunut hänen jutuistaan eikä hän mun. Arkiasiat hoidettiin, lapset yms mutta parisuhdetta meillä ei oikeasti ollut enää vuosiin.

Oliko suhde joskus ihana? Kai se alkuun oli. En muista enää. Mutta ei aikuisiällä. Jotenkin vain jumiuduttiin.

Parisuhteemme ei ole oikeastaan huono, mutta eihän se nyt mitään ilotulitustakaan ole ollut enää vuosiin, vaan tasaista tylsähköä eteenpäin menoa. Ehkä en siis ole oikea vastaaja tähän. Yhdessä olemme olleet 20 vuotta ja lapset ovat isoja koululaisia jo. Molemmilla on hyvät työpaikat, lainat on maksettu vuosia sitten, koti on siisti ja kaikki ovat terveitä, periaatteessa ei siis mitään valittamista, mutta parisuhde on väljähtynyt. Ainahan sitä voisi alkaa tarkemmin arvostelemaan missä ollaan menty vikaan ja moni meidän kehottaisi eron ottaakin, mutta näin mennään nyt toistaiseksi. Jos eteen tulee parempaa, niin mietimme tilanteen uudelleen tahoillamme.

Ei suhteemme ole koskaan ollut mikään rakkaustarina, vaan enemmänkin järkiliitto kahden järkevän ihmisen välillä. Tavallaan parisuhteemme on mielestäni siis huono, sillä kaipaan enemmän välittämistä ja tiettyä henkilökohtaisuutta, en halua olla enää vain miehen lasten äiti, talouden toinen aikuinen ja vastuunkantaja. Haluaisin olla rakastettu, odotettu ja haluttu. Haluaisin nähdä kotiin tullessani miehen silmissä ilon, tuntea hänen kosketuksensa muutenkin kuin minuuttia ennen seksiä ja haluaisin tehdä parisuhteen onnen eteen kaikkea, mistä tiedän miehen pitävän. Tässä suhteessa sellaista ei tule ikinä olemaan, mutta ehkä joskus tulen sellaisen suhteen saamaan. Näin toivon. N41

Kiitos vastauksista! Toivoisin lisääkin!

- Ap

Alkuun palvoimme toisiamme, huumorintajumme sopivat yhteen, nautimme samoista asioista, yhteinen elämä kuulosti ihanalta vaihtoehdolta. Muutaman vuoden kuluessa rakkaus on miehen puolelta kuollut. Minä rakastan vielä, ja kaikki muu on edelleen ennallaan, mutta miehen tunteet ovat hiipuneet tasaista tahtia. Tässä vielä sinnittelen, ja odotan viimeistä niittiä.