Tiedättekö ihmisiä, joiden arvomaailma on muuttunut aikuisiällä täysin?

Kyllä. Minä olin nuorena konservatiivinen ja tiukkapipoineni. Nyt keski-iässä olen paljon suvaitsevampi ja ymmärrän, ettei tää maailma ollutkaan niin yksinkertainen. Juuri mikään ei enää jaksa hämmästyttää. enkä enää sano mistään asiasta "en koskaan" paitsi nyt jostain ihan ääriällötyksistä kuten pedofiliasta yms.

Hassua on, että samaan aikaan humaanimpi ja suvaitsevampi kaverini on uuden miehen mukana pikkuhiljaa muuttunut kauhean kovaksi ja ymmärtämättömäksi. Kaverin mies on fiksu, mutta oikein tyypillinen "köyhät kyykkyyn" -linjan kannattaja.

Kyllä. Varsinkin jos sinulle on nuorena opetettu mielipiteet, uskonnot ja asenteet. Omien arvojen löytäminen voi olla pelottavakin kokemus.

Minulla ei ole arvot muuttuneet, mutta itsessäni on se ärsyttävä piirre etten elä arvojeni mukaan.

Arvostan hidasta elämää. Rauhaa ja rakkautta. Rentoa olemista ja elämästä nauttimista. Lasten kasvatusta keskustelulla ja rakkaudella.

Mutta olen jatkuvasti kireä tiukkis joka valittaa kokoajan enkä ota iisisti koskaan.

Olen huomannut, että neljäkymmentä on usein naisilla sellainen muutosvaihe: pitkät avioliitot saattavat päätyä eroon, kun lapset on jo isoja, ikäkriisiä pukkaa oman kehon alkaessa selkeästi hieman rupsahtaa. Moni alkaa miettiä ensimmäistä kertaa nelikymppisenäkin elämän rajallisuutta; muutokset on tehtävä nyt, koska elämä ei tunnu jatkuvan "ikuisesti" kuten kaksikymppisenä, muutokseen on vielä mahdollisuus esim työelämässä, mutta ei enää myöhemmin koska kukaan ei enää palkkaa viisikymppisiä. Samalla joutuu pohtimaan omia valintojaan ja toiveitaan, mikä on vielä mahdollista ja mistä haaveista alkaa olla jo aika luopua. Muutos saa aikaan myös omien arvojen muutoksen, omat kokemukset, onnistumiset ja pettymykset vaikuttavat arvoihin ja asenteisiin kovasti. Nuoruuden idealismin sijaan alkaa arvojen uudelleen arviointi, jolloin saattaa monille elämäänsä pettyneiden nelikymppisten naisten noista haaveilin ja toiveiden kuolemisen sijaan pettymys, katkeruus ja jopa kateus, varsinkin niitä kohtaan joita elämä on kohdellut hyvin, ei ole ollut sairauksia, on hyvä avioliitto, kivat lapset, turvattu taloudellinen tilanne.

Niillä joilla menee hyvin, menee nelikymppisenä entistä paremmin, ero huonompiosaisiin on kasvanut, enemmän kuin nuorempana pikkulapsiaikana, kun lähes kaikilla lapsiperheille oli tiukkaa asumiskustannusten ja tarhamaksujen ja heikomman palkkatason myötä.

Nelikymppisenä jotkut naiset katkeroituvat huonojen kokemusten takia ja vertaillessaan elämää niihin saman ikäisiinsä joilla menee paremmin, ehkä se elämän rajallisuuden ymmärtäminen korostaa näitä tuntemuksia yhdessä ikäkriisiä kanssa, tuntuu että elämä ei ole yhtälailla mahdollinen ja alun toiveikkuus on kuollut vertailtaessa kaksikymmenvuotiaaseen itseen.

Arvot siksi voivat muuttua paljonkin.

Kyllä.

Olin ennen positiivinen aktiivinen nuori. Nykyään katkera yhteiskunnalle.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että neljäkymmentä on usein naisilla sellainen muutosvaihe: pitkät avioliitot saattavat päätyä eroon, kun lapset on jo isoja, ikäkriisiä pukkaa oman kehon alkaessa selkeästi hieman rupsahtaa. Moni alkaa miettiä ensimmäistä kertaa nelikymppisenäkin elämän rajallisuutta; muutokset on tehtävä nyt, koska elämä ei tunnu jatkuvan "ikuisesti" kuten kaksikymppisenä, muutokseen on vielä mahdollisuus esim työelämässä, mutta ei enää myöhemmin koska kukaan ei enää palkkaa viisikymppisiä. Samalla joutuu pohtimaan omia valintojaan ja toiveitaan, mikä on vielä mahdollista ja mistä haaveista alkaa olla jo aika luopua. Muutos saa aikaan myös omien arvojen muutoksen, omat kokemukset, onnistumiset ja pettymykset vaikuttavat arvoihin ja asenteisiin kovasti. Nuoruuden idealismin sijaan alkaa arvojen uudelleen arviointi, jolloin saattaa monille elämäänsä pettyneiden nelikymppisten naisten noista haaveilin ja toiveiden kuolemisen sijaan pettymys, katkeruus ja jopa kateus, varsinkin niitä kohtaan joita elämä on kohdellut hyvin, ei ole ollut sairauksia, on hyvä avioliitto, kivat lapset, turvattu taloudellinen tilanne.

Niillä joilla menee hyvin, menee nelikymppisenä entistä paremmin, ero huonompiosaisiin on kasvanut, enemmän kuin nuorempana pikkulapsiaikana, kun lähes kaikilla lapsiperheille oli tiukkaa asumiskustannusten ja tarhamaksujen ja heikomman palkkatason myötä.

Nelikymppisenä jotkut naiset katkeroituvat huonojen kokemusten takia ja vertaillessaan elämää niihin saman ikäisiinsä joilla menee paremmin, ehkä se elämän rajallisuuden ymmärtäminen korostaa näitä tuntemuksia yhdessä ikäkriisiä kanssa, tuntuu että elämä ei ole yhtälailla mahdollinen ja alun toiveikkuus on kuollut vertailtaessa kaksikymmenvuotiaaseen itseen.

Arvot siksi voivat muuttua paljonkin.

Olen 30v. ja käyn läpi kaikkea tuota...

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että neljäkymmentä on usein naisilla sellainen muutosvaihe: pitkät avioliitot saattavat päätyä eroon, kun lapset on jo isoja, ikäkriisiä pukkaa oman kehon alkaessa selkeästi hieman rupsahtaa. Moni alkaa miettiä ensimmäistä kertaa nelikymppisenäkin elämän rajallisuutta; muutokset on tehtävä nyt, koska elämä ei tunnu jatkuvan "ikuisesti" kuten kaksikymppisenä, muutokseen on vielä mahdollisuus esim työelämässä, mutta ei enää myöhemmin koska kukaan ei enää palkkaa viisikymppisiä. Samalla joutuu pohtimaan omia valintojaan ja toiveitaan, mikä on vielä mahdollista ja mistä haaveista alkaa olla jo aika luopua. Muutos saa aikaan myös omien arvojen muutoksen, omat kokemukset, onnistumiset ja pettymykset vaikuttavat arvoihin ja asenteisiin kovasti. Nuoruuden idealismin sijaan alkaa arvojen uudelleen arviointi, jolloin saattaa monille elämäänsä pettyneiden nelikymppisten naisten noista haaveilin ja toiveiden kuolemisen sijaan pettymys, katkeruus ja jopa kateus, varsinkin niitä kohtaan joita elämä on kohdellut hyvin, ei ole ollut sairauksia, on hyvä avioliitto, kivat lapset, turvattu taloudellinen tilanne.

Niillä joilla menee hyvin, menee nelikymppisenä entistä paremmin, ero huonompiosaisiin on kasvanut, enemmän kuin nuorempana pikkulapsiaikana, kun lähes kaikilla lapsiperheille oli tiukkaa asumiskustannusten ja tarhamaksujen ja heikomman palkkatason myötä.

Nelikymppisenä jotkut naiset katkeroituvat huonojen kokemusten takia ja vertaillessaan elämää niihin saman ikäisiinsä joilla menee paremmin, ehkä se elämän rajallisuuden ymmärtäminen korostaa näitä tuntemuksia yhdessä ikäkriisiä kanssa, tuntuu että elämä ei ole yhtälailla mahdollinen ja alun toiveikkuus on kuollut vertailtaessa kaksikymmenvuotiaaseen itseen.

Arvot siksi voivat muuttua paljonkin.

Muuten asiallinen ja pitkälti paikkansa pitävä teksti, mutta ei nuo asiat rajoitu pelkästään naisiin. Yhtä lailla miehet ovat ihmisiä ja joutuvat käymään läpi noita kriisejä.

Eräs sukulaiseni, joka on aina ollut mitä rationaalisin ja käytännöllisin, alkoi yhtäkkiä nelikymppisenä uskoa henkimaailman juttuihin, kuten horoskooppeihin ja jälkeensyntymiseen. Hän selitti aivan vakavissaan, kuinka oli hypnoosissa muistanut entisiä elämiään. Muutos oli todella odottamaton. Luulen, että taustalla on syyn ja selityksen hakeminen tietyille asioille, jotka eivät menneet hänen elämässään niin kuin hän olisi toivonut.

Monilla nuoruuden vihervassareista alkaa keski-ikäisenä kuoriutua joko täysin äärivassari tai sitten alkaa kokoomuslaistua...

Moni idealisti alkaa varsinkin oman taloudellisen hyvinvoinnin jälkeen kun nuoruuden köyhyys on vaihtunut keski-iän mukavuuteen ja hyvään taloudelliseen tilanteeseen, kääntyä kokkarepuolueen kannattajaksi. Haluavat mm heikentää pätkätyöläisten asemaa esim nollasopimuksilla koska oman firman pitää saada palkata halpaa, nuorta työvoimaa ilman riskiä, vaikka firma tuottaa hyvin ja oma hulppea kämppä ja vapaa-ajan asunto on jo velattomat (kiitos kannattavan yrityksen) ja massia jää vielä yllin kyllin matkusteluun yms mihin niin paljon että ei tiedä minne sitä rahaa enää tunkisi. Nähty on. Hyvinvoivan muuttuu ahneeksi ja köyhät entistä huono-osaisemmaksi.

Lapsuudenkotini oli fundamentalistiuskovainen, mutta en ikinä oikein uskonut näihin uskonnollisiin juttuihin. Myöhemmin aikuisiällä olen kuitenkin joutunut käymään näitä päähäni syötettyjä uskomuksia läpi. Mietin, mikä on totta ja mikä ei.

Luotan ainoastaan tieteellisesti todistettuun tietoon, ja kaikki muut -ismit ja uskonnot tai poliittiset ideologiat olen hylännyt huuhaana. En vaivaa näillä päätäni enää.

Olen tasapainoisempi kuin koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenkotini oli fundamentalistiuskovainen, mutta en ikinä oikein uskonut näihin uskonnollisiin juttuihin. Myöhemmin aikuisiällä olen kuitenkin joutunut käymään näitä päähäni syötettyjä uskomuksia läpi. Mietin, mikä on totta ja mikä ei.

Luotan ainoastaan tieteellisesti todistettuun tietoon, ja kaikki muut -ismit ja uskonnot tai poliittiset ideologiat olen hylännyt huuhaana. En vaivaa näillä päätäni enää.

Olen tasapainoisempi kuin koskaan.

Mulle on käynyt toisin päin. Nuorena suhtauduin uskontoihin ja kaikenlaisiin uskomuksiin täydellisellä välinpitämättömyydel, mutta nyt aikuisena havahtunut siihen, että nykyinen rationaalinen maailmanselitys on luultavasti joko täysin väärä, tai ainakin väärällä tavalla luotu. Olen ymmärtänyt, ettei rationaalisuus riitä selittämään kaikkea, joten se jättää monet kysymykset täysin auki. Toisin sanoen tieteellinen maailmankuva on mielestäni lähes uskonnon asemassa nykyään, ja saattaa olla että tulevaisuudessa järjen rajat ymmärretään paremmin.

Olen huomannut, että moni keski-ikäinen nainen alkaa elämänpettymysten ja vastoinkäymisten takia etsiä täytettä ja toivoa juuri näistä "enkelivoimista" ja huuhaa höpötyksestä. Saavat siitä kokemuksen, että juuri he ovat ainutlaatuisia, viattomia ja tarpeeksi puhtaita ja empaattisia kuulemaan näitä "hyviä, salattuja voimia". Että juuri heillä on universumin salattuihin voimiin kykyjä esim parantaa Reiki-hoidollisesti muita, kykyä kuunnella enkeleitä ja omata yksisarvisen voimia ym hömpötystä.

Sivusta seuranneena huomaan, että ihminen vain etsii toivoa, paikkaa pettymystään elämäänsä, saa tunteen että elämä on mielekästä ja ennenkaikkea merkityksellistä. On vaikeaa hyväksyä, että kaikkea ei voi hallita, moni asia onkin vain sattumusten summa, ja että pitäisi hyväksyä että vastoinkäymisiä on, ja että elämä ei aina ole reilu tai tasapuolinen, joillakin menee hyvin ja helposti elämä ja toisilla on kärsimystä, köyhyyttä ja vastoinkäymistä.

Suurin ehkä yksittäinen tekijä on kokemus rakkaudesta, onko saanut elämässään rakkautta ja läheisyyttä, onko esim ollut onnea parisuhdemarkkinoilla ja onko saanut lapsia jos niitä on ollut toiveina, onko itse tai puoliso pysynyt terveenä ja työkykyisenä, onko köyhyyttä ja puutetta vai onko talous turvattu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenkotini oli fundamentalistiuskovainen, mutta en ikinä oikein uskonut näihin uskonnollisiin juttuihin. Myöhemmin aikuisiällä olen kuitenkin joutunut käymään näitä päähäni syötettyjä uskomuksia läpi. Mietin, mikä on totta ja mikä ei.

Luotan ainoastaan tieteellisesti todistettuun tietoon, ja kaikki muut -ismit ja uskonnot tai poliittiset ideologiat olen hylännyt huuhaana. En vaivaa näillä päätäni enää.

Olen tasapainoisempi kuin koskaan.

Mulle on käynyt toisin päin. Nuorena suhtauduin uskontoihin ja kaikenlaisiin uskomuksiin täydellisellä välinpitämättömyydel, mutta nyt aikuisena havahtunut siihen, että nykyinen rationaalinen maailmanselitys on luultavasti joko täysin väärä, tai ainakin väärällä tavalla luotu. Olen ymmärtänyt, ettei rationaalisuus riitä selittämään kaikkea, joten se jättää monet kysymykset täysin auki. Toisin sanoen tieteellinen maailmankuva on mielestäni lähes uskonnon asemassa nykyään, ja saattaa olla että tulevaisuudessa järjen rajat ymmärretään paremmin.

Tieteellinen metodi on ainoa tapa saada luotettavaa, objektiivista tietoa.

Muut tavat saada "tietoa" ovat jonkun mielipiteitä, yleensä tarkoitushakuisia ja tehty lihottamaan keksijöidensä lompakkoa ja / tai pönkittämään valtaa.

Yksi läheiseni nelikymppisenä alkoi käyttää vain luontaistuotteita ja lakkasi värjäämästä hiuksiaan, ostaa ruokansa maatilalta jne. Sinänsä tässä ei ole mitään kummallista, paljon on kasvissyöjiä ym suvussa muutenkin. Ulkonäkö vain muuttui paljon, laittoi rastat ja tekee itse korunsa nykyään. Ennen oli hyvin rock-henkinen. Siksi hauska nähdä kuinka erilainen on nykyään.

Minulla oli lapsena/nuorena aika konservatiiviset arvot. Toisaalta ajattelin, että ei tuo yhteiskuntamme raskas verotus niin raskasta ole.

Nykyisin suhtaudun aika avoimesti/sallivasti kaikkeen, jossa ei vahingoiteta muita. Mielestäni jokainen saa elää elämänsä tavallaan kunhan ei vahingoita toisia.

Kireä verotus ottaa päähän nyt kun olen työelämässä ja annan 2.000 €/kk valtiollle 5.000 €/kk palkastani... Sanompa tässä sen, että rajojen pitäminen auki on mielestäni toisten vahingoittamista, koska auki pitämistä vaativat velvoittavat valtiomme ottamaan lisävelkaa valtavien kustannusten kattamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että moni keski-ikäinen nainen alkaa elämänpettymysten ja vastoinkäymisten takia etsiä täytettä ja toivoa juuri näistä "enkelivoimista" ja huuhaa höpötyksestä. Saavat siitä kokemuksen, että juuri he ovat ainutlaatuisia, viattomia ja tarpeeksi puhtaita ja empaattisia kuulemaan näitä "hyviä, salattuja voimia". Että juuri heillä on universumin salattuihin voimiin kykyjä esim parantaa Reiki-hoidollisesti muita, kykyä kuunnella enkeleitä ja omata yksisarvisen voimia ym hömpötystä.

Sivusta seuranneena huomaan, että ihminen vain etsii toivoa, paikkaa pettymystään elämäänsä, saa tunteen että elämä on mielekästä ja ennenkaikkea merkityksellistä. On vaikeaa hyväksyä, että kaikkea ei voi hallita, moni asia onkin vain sattumusten summa, ja että pitäisi hyväksyä että vastoinkäymisiä on, ja että elämä ei aina ole reilu tai tasapuolinen, joillakin menee hyvin ja helposti elämä ja toisilla on kärsimystä, köyhyyttä ja vastoinkäymistä.

Suurin ehkä yksittäinen tekijä on kokemus rakkaudesta, onko saanut elämässään rakkautta ja läheisyyttä, onko esim ollut onnea parisuhdemarkkinoilla ja onko saanut lapsia jos niitä on ollut toiveina, onko itse tai puoliso pysynyt terveenä ja työkykyisenä, onko köyhyyttä ja puutetta vai onko talous turvattu.

Olet oikeassa että monet kovia kokeneet hakevat lohtua hieman erikoisemmistakin lähteistä, mutta ovatko ne koko elämänsä tyytyväisenä eläneet lähempänä totuutta? Monest juuri kärsimys saa ihmisen kyseenalaistamaan kaiken, ja sehän on melkeinpä edellytyksenä totuuden etsinnässä. Tyytyväiset ihmiset eivät edes yritä vakavasti käydä läpi erilaisia vaihtoehtoja. Arkipäiväinen elämä tuottaa arkipäiväistä filosofiaa.

Olin oikeistolainen ja konservatiivi kun olin tyhmä ja naiivi räkänokkateini. Muutuin kasvaessani vasemmistolaiseksi ja arvoliberaaliksi kun ehdin vähän nähdä maailmaa ja ajatella asioita.

Minusta tällaiset ihmiset ovat jotenkin arveluttavia. Minä koen olevani sama ihminen kuin 6-vuotiaana. Toki paljon on tullut kerroksia ympärille, mutta se ydinminä on edelleen sama.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenkotini oli fundamentalistiuskovainen, mutta en ikinä oikein uskonut näihin uskonnollisiin juttuihin. Myöhemmin aikuisiällä olen kuitenkin joutunut käymään näitä päähäni syötettyjä uskomuksia läpi. Mietin, mikä on totta ja mikä ei.

Luotan ainoastaan tieteellisesti todistettuun tietoon, ja kaikki muut -ismit ja uskonnot tai poliittiset ideologiat olen hylännyt huuhaana. En vaivaa näillä päätäni enää.

Olen tasapainoisempi kuin koskaan.

Mulle on käynyt toisin päin. Nuorena suhtauduin uskontoihin ja kaikenlaisiin uskomuksiin täydellisellä välinpitämättömyydel, mutta nyt aikuisena havahtunut siihen, että nykyinen rationaalinen maailmanselitys on luultavasti joko täysin väärä, tai ainakin väärällä tavalla luotu. Olen ymmärtänyt, ettei rationaalisuus riitä selittämään kaikkea, joten se jättää monet kysymykset täysin auki. Toisin sanoen tieteellinen maailmankuva on mielestäni lähes uskonnon asemassa nykyään, ja saattaa olla että tulevaisuudessa järjen rajat ymmärretään paremmin.

Tieteellinen metodi on ainoa tapa saada luotettavaa, objektiivista tietoa.

Muut tavat saada "tietoa" ovat jonkun mielipiteitä, yleensä tarkoitushakuisia ja tehty lihottamaan keksijöidensä lompakkoa ja / tai pönkittämään valtaa.

Sekoitat tieteen ja rationaalisuuden keskenään. Ethän sinä rationaalisesti kommunikoi ihmisten kanssa, toisin kuin esim. autistit, jotka eivät edes ymmärrä ihmisiä. Rationaalisuus on hyvin tehoton, joskin tarpeellinen työkalu ajattelussamme. Rationaalisuus ei selitä olemassaoloamme lainkaan, jokainen meistä muodostaa maailankuvansa subjektiivisesti - tunnusti sitä tei ei.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapsena/nuorena aika konservatiiviset arvot. Toisaalta ajattelin, että ei tuo yhteiskuntamme raskas verotus niin raskasta ole.

Nykyisin suhtaudun aika avoimesti/sallivasti kaikkeen, jossa ei vahingoiteta muita. Mielestäni jokainen saa elää elämänsä tavallaan kunhan ei vahingoita toisia.

Kireä verotus ottaa päähän nyt kun olen työelämässä ja annan 2.000 €/kk valtiollle 5.000 €/kk palkastani... Sanompa tässä sen, että rajojen pitäminen auki on mielestäni toisten vahingoittamista, koska auki pitämistä vaativat velvoittavat valtiomme ottamaan lisävelkaa valtavien kustannusten kattamiseksi.

Toimivan yhteiskuntamme ansiosta sinulle siis jää 3000e käteen kuussa, luulisi syytä olla iloinen? Voit toki ryhtyä siivoojaksi ja käteen jää hyvässä lykyssä tonni. Sitten muutat yksiöön vuokralle.