Miksi nyt on muotia asua kohtuuttoman ahtaasti?

Mä oon ollut minimalisti ennekuin sellaista käsitystä edes julkisuudessa oli, eli reilut kaksikymmentä vuotta. Siihen on puoliso sopeutunut ja lapset kasvaneet. Asumme neliöiden mukaan ahtaasti, mutta kun tavaraa on vähän ja kaikki on keskustassa lähellä, en muutaisi isompaan ja meillä olisi itseasiassa nykyään varaa isompaankin samalta alueelta jos haluttaisiin.

Mutta uskon että me ollaan aika pieni vähemmistö, useimmat asuvat ahtaammin koska talous on tiukalla ja isompaan ei saa lainaa tai työtilanne on epävarma. Mutta eikös se ole hyvä että lehdissä on esimerkkijuttuja miten niinkin pärjää ja voi viihtyä ettei ihmiset masennu ja ala juomaan ja syrjäydy.

Ja ne taas jotka asuu väljemmin  voivat olla tyytyväisiä siihen, että on tilaa, win-win?

Toiset vaan ovat keskusta-asujia, jotka haluavat asua kantakaupungissa, mutta rahat eivät vielä riitä varsinaiseen perheasuntoon. Meidän perhe, jossa on kolme lasta (7, 4 ja 1 v), asuu 50 neliön asunnossa. Kyseessä on tällainen tyypillinen keskustan vanha huone ja keittiö -asunto, josta tehty 2 huonetta ja keittokomero. Pesutila on vessaan tehty suihkunurkka ja tilava pesuallas toimii vauvaikäisten paljuna. Pesukone on keittokomerossa.

Tilaa on hyvin, isommilla lapsilla on pienemmästä huoneesta erotettu oma huone kirjahyllyillä ja väliseinillä. Nukkumista varten lapsilla on parvisänky. Loput pienemmästä huoneesta on yhdistetty työhuone ja ruokailutila. Isommassa huoneessa on alkovi vanhempien nukkumispaikkana. Nuorimmaiselle on erotettu kaapeilla olohuoneesta oma soppi ihan alkovin vieressä ja tämä tila toimii myös kodinhoitohuoneena. Olohuoneessa on iso sohva, nojatuolit, kodin viihdekeskus, runsaasti hyllytilaa kirjoille sekä lipasto säilytykseen.

Huonekalut ovat lahjoitettuja tai kierrätettyjä, lisäksi paljon Ikeaa ja joitakin kalliimpia klassikoita, kuten ruoka- ja työtilan Aalto-pöytä. Rakastamme kotiamme ja se sopii meille erinomaisesti vaikka pieni onkin. Ainakin se on oma ja yhtiövuokra on alle 300 €.

Ymmärrän kyllä apn kysymyksen, olen itsekin nähnyt viime vuosina useita artikkeita kuuden hengen perheen kolmion kätevistä parvista ja katonrajan säilytysratkaisuista. Useimmat haastatellut vielä sanovat, että eivätmuuttaisi isompaan, vaikka olisi mahdollisuus.

Pieni ahtaus ei varmaankaan suurinta osaa lapsista haittaa, eikä tavaran karsiminen tee kenellekään pahaa. Minusta on kuitenkin vähän arveluttavaa, että vanhemmat tietoisesti valitsevat lastensa puolesta selvästi normista poikkeavan elämäntavan. Huoneen jakaminen sisaruksen kanssa on ihan normaalia keskiluokkaisillakin asuinalueilla, mutta yksityisyyden ja minkäänlaisen oman tilan puute ei.

Kysyin tässä juuri 10-vuotiaalta tyttäreltäni, onko hänen pakko aina luuhata kavereiden kanssa meillä. Kaikki kuulemma haluavat aina olla meillä, kun meillä on isoin ja kivoin koti.

Vierailija kirjoitti:

Ai, miksiköhän?

Ei tullut sitten mieleen heikko taloudellinen tilanne - Suomessa lähes puoli miljoonaa työtöntä ja kaikkialla maailmassa laskusuhdanteen, sotaa kaikkialla ja pakolaisvirrat. Sosiaalitukia heikennetään jne.

Ja sä mietit, mistä syystä Suomessa ihmiset asuvat niin ahtaasti. Olisiko syynä raha?

Aloituksessa käsittääkseni puhutaan toisenlaisesta ahtaasti asumisesta. Puhtaasi omasta elämänvalinnasta. Jokainen joka Kruununhaassa asuu kaksiossa perheineen, voisi jo Nurmijärvellä triplata asuintilansa. 

Ne tyypit, jotka pakosta asuvat syrjäkylillä ahtaasti eivät lehdissä huutele. Minä tavoitin ilmeisesti sen, mitä aloittaja haki. 

Eli kyseessä fiilistely ja itsensä kohottaminen kantakaupunkilaiseksi muiden elämänalueiden kärsiessä. 

Ehkä ahtaasti asuminen kasvattaa pienet lapset huomioimaan toisensa paremmin.

En usko, että siitä pahempaa haittaa koituisi., kai se itsenäistyminen alkaa kuitenkin myöhäisemmällä iällä, jos yleensä alkaa. 💑

Vierailija kirjoitti:

Toiset vaan ovat keskusta-asujia, jotka haluavat asua kantakaupungissa, mutta rahat eivät vielä riitä varsinaiseen perheasuntoon. Meidän perhe, jossa on kolme lasta (7, 4 ja 1 v), asuu 50 neliön asunnossa. Kyseessä on tällainen tyypillinen keskustan vanha huone ja keittiö -asunto, josta tehty 2 huonetta ja keittokomero. Pesutila on vessaan tehty suihkunurkka ja tilava pesuallas toimii vauvaikäisten paljuna. Pesukone on keittokomerossa.

Tilaa on hyvin, isommilla lapsilla on pienemmästä huoneesta erotettu oma huone kirjahyllyillä ja väliseinillä. Nukkumista varten lapsilla on parvisänky. Loput pienemmästä huoneesta on yhdistetty työhuone ja ruokailutila. Isommassa huoneessa on alkovi vanhempien nukkumispaikkana. Nuorimmaiselle on erotettu kaapeilla olohuoneesta oma soppi ihan alkovin vieressä ja tämä tila toimii myös kodinhoitohuoneena. Olohuoneessa on iso sohva, nojatuolit, kodin viihdekeskus, runsaasti hyllytilaa kirjoille sekä lipasto säilytykseen.

Huonekalut ovat lahjoitettuja tai kierrätettyjä, lisäksi paljon Ikeaa ja joitakin kalliimpia klassikoita, kuten ruoka- ja työtilan Aalto-pöytä. Rakastamme kotiamme ja se sopii meille erinomaisesti vaikka pieni onkin. Ainakin se on oma ja yhtiövuokra on alle 300 €.

Oma eli kokonaan maksettu? Ettekö sitten saisi 100 000 lainalla 15-20 neliötä isomman asunnon, joka olisi jo huomattavasti käytännöllisempi ja mukavampi perheellenne? Ja tarkoittaisi kuitenkin noin neljäsosan lainarahoitusta asuntoon, mikä on huomattavan pientä pk-seudulla. Korkokulut on matalat vielä vuosia. Miksi pistätte lapset asumaan noin ahtaasti? Tai jos taloudellinen tilanne ei mahdollista 100 000 lainaa, niin miksi hankitte kolme lasta?

Nykyajan nuorten aikuisten työelämä on niin epävarmaa, että suuria asuntoja ei vain ole mahdollista ostaa. Silti meidän pitäisi pitää kiinni siitä että lapsia syntyy, jotta kansantalous kestää. Siksi trendi, isokin perhe suht ahtaasti asuvana on tätä päivää.

Vierailija kirjoitti:

Nykyajan nuorten aikuisten työelämä on niin epävarmaa, että suuria asuntoja ei vain ole mahdollista ostaa. Silti meidän pitäisi pitää kiinni siitä että lapsia syntyy, jotta kansantalous kestää. Siksi trendi, isokin perhe suht ahtaasti asuvana on tätä päivää.

Totta. Iso osa oman alani töistä on määräaikaisia sopimuksia tai osa-aikaiset tunnit. Tai molemmat. Pätkää pätkän perään.

Vierailija kirjoitti:

No koko ajan on uutisissa juttua näistä ahtaasti asujista. Ja oikein leveät hymyt naamalla mainostetaan omaa asumistaan.

- Ap

No jos joku siitä tykkää, niin miksi ei saisi tykätä?

Eihän se että joku pitää jostain tai tekee jotain, tarkoita sitä että kaikkien nyt sitten pitäisi tehdä juuri samoin. Se vain kertoo siitä, että niinkin voi tehdä ja olla tyytyväinen.

Mikä ongelma tässä on?

Väljästi asuminen ja omat huoneet lapsille ovat Suomenkin historiassa aika uutta. 

Esim. isäni on asunut viiden sisaruksensa kanssa kahden huoneen ja keittokomeron tiloissa 40-luvulla Turussa. 

Mutta en minä tätä tietenkään ideaalina pidä. Yleensä kärsimystä aiheuttaa hyvin keskimääräisestä huonompaan suuntaa menevät poikkeamat. Ja ehkä jotain itsekkyyttä ilmassa näillä Punavuori-asukeilla, jotka erinäisillä parviratkaisuilla pakottavat lapsensa "nauttimaan" keskusta-asumisesta. 

Ei elämänlaadussa pienissä neliöissä ole välttämättä vikaa. Kun lapset oli pieniä niin oli ihana kun oltiin kaikki aika pitkälti samassa tilassa. Tilaratkaisuilla voi tehdä ihmeitä. Ja kun pitää tavaran määrän minimissään ja järjestyksessä, voi olla avaraa vaikka neliöitä ei ole paljon. Meilläkin on iso, miltei "tyhjä" olohuone-keittiö tila, vaikka neliöitä on vain 75 vanhemmille ja kolmelle lapselle. Kaksi tytärtä jakavat lastenhuoneen, pienin nukkuu vielä meidän makkarissa.

Meidän sukupolven elintaso ei välttämättä tule koskaan olemaan sitä, että on omakotitalot ja autot kuten meidän vanhemmilla. Silti voidaan olla onnellisia ja tyytyä vähempään. Tärkeintä on että uskallettaisiin tehdä lapsia, joka on elintärkeää tulevaisuutta ajatellen.

Ei elämänlaadussa pienissä neliöissä ole välttämättä vikaa. Kun lapset oli pieniä niin oli ihana kun oltiin kaikki aika pitkälti samassa tilassa. Tilaratkaisuilla voi tehdä ihmeitä. Ja kun pitää tavaran määrän minimissään ja järjestyksessä, voi olla avaraa vaikka neliöitä ei ole paljon. Meilläkin on iso, miltei "tyhjä" olohuone-keittiö tila, vaikka neliöitä on vain 75 vanhemmille ja kolmelle lapselle. Kaksi tytärtä jakavat lastenhuoneen, pienin nukkuu vielä meidän makkarissa.

Meidän sukupolven elintaso ei välttämättä tule koskaan olemaan sitä, että on omakotitalot ja autot kuten meidän vanhemmilla. Silti voidaan olla onnellisia ja tyytyä vähempään. Tärkeintä on että uskallettaisiin tehdä lapsia, joka on elintärkeää tulevaisuutta ajatellen.

Olen akateemisen työympäristön kummajainen, koska asumme kehyskunnassa täällä Helsingin seudulla. Meillä on kaikille kolmelle lapselle omat tilavat huoneet, jopa sellainen junttijuttu löytyy kuin kotiteatteri. Tämä tosin mieheni harrastus. 

Muut kollegani järjestään ovat asettuneet kantakaupungin alueelle ja lapsilla harvoin on oma huone. Vanhemmat virittävät vuodesohvan yöksi ja pyykinpesukone rullaa esim. eteisessä. 

Itse en vain kestäisi, tarvitsen avaruutta ympärilleni. En kritisoi kenenkään valintoja, mutta toivoisin, että hekään eivät alta kulmien katsoisi minun. 

Tulen autolla töihin ja tämä on tietysti se suurin synti, minkä nykymaailmassa voi tehdä. Nämä samaiset lentelevät pitkin palloa kuitenkin toisin kuin me kotona viihtyvät. Että lievää ristiriitaa näin ekologisessa mielessä.... 

kirjoitti:

Ymmärrän kyllä apn kysymyksen, olen itsekin nähnyt viime vuosina useita artikkeita kuuden hengen perheen kolmion kätevistä parvista ja katonrajan säilytysratkaisuista. Useimmat haastatellut vielä sanovat, että eivätmuuttaisi isompaan, vaikka olisi mahdollisuus.

Pieni ahtaus ei varmaankaan suurinta osaa lapsista haittaa, eikä tavaran karsiminen tee kenellekään pahaa. Minusta on kuitenkin vähän arveluttavaa, että vanhemmat tietoisesti valitsevat lastensa puolesta selvästi normista poikkeavan elämäntavan. Huoneen jakaminen sisaruksen kanssa on ihan normaalia keskiluokkaisillakin asuinalueilla, mutta yksityisyyden ja minkäänlaisen oman tilan puute ei.

Kysyin tässä juuri 10-vuotiaalta tyttäreltäni, onko hänen pakko aina luuhata kavereiden kanssa meillä. Kaikki kuulemma haluavat aina olla meillä, kun meillä on isoin ja kivoin koti.

No millainen koti teillä sit on? Monta lasta ja kuinka monta makkaria? Monta neliötä?

Meidän perhe ei asu ahtaasti, minä asun yksin velatonta 76 neliön rivarikotia, tyttäreni perheellä on 200 neliön velaton n. 10 v uotta vanha itselle rakennetu talo, heillä yksi lapsi. 34 vuotias poikani, joka on sinkku, asuu velatonta 65 neliön kaksiota, ei halunnut isompaa, kun  on viikot muualla töissä.

Säästämällä ja perimällä on asunnot hankittu.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Olen asunut 20 neliön yksiössä, siitä sitten 50 neliön kaksioon ja nyt 85 neliön kolmiossa. Pienempään en enää vaihtaisi. Ja siis yksin asun.

Olen asunut 32 neliön yksiössä, siitä muutin 76 neliön kolmioon ja nyt on 82 neliötä. Ensin asuin yksin, mutta nyt on mies asuinkaverina. Joskus tämäkin tuntuu ahtaalta.

Meitä on asunut jo monta vuotta 5 henkeä 55 neliön kaksiossa. Toki mieluummin asuisin isommassa ja onhan täällä todella ahdasta. Kuitenkin asunnon sijainti on minulle erittäin tärkeää, että lapsi voi kävellä kouluun ja kaverit ovat lähellä sekä että raitiovaunu kulkee ja voi tehdä iltakävelyitä merenrannalla. Isommat maksavat tällä alueella niin paljon, n. 600 000, ettei ole varaa. Kaksiomme maksaa vain n 250 000.

Eikä ahtaasti asuvat ihmiset siis saisi olla tyytyväisiä asumistilanteeseensa? Onko oikeasti aivan mahdoton uskoa, että osa ihmisistä asuu mieluummin vähän pienemmissä neliöissä, vaikka ei edes rahastakaan olisi kiinni?

Minä olen yksi tällaisista ihmisistä. Vaihdoin 60 neliön kaksion 34 neliön yksiöön enkä voisi olla tyytyväisempi.  Nurkkiin kertyy vähemmän tavaraa, siivoaminen on nopeampaa ja kaikki neliöt on käytössä. 

Mulle henkilökohtainen painajainen olisi iso omakotitalo valtavalla neliömäärällä. Vanhemmillani on tuollainen ja asuin siis lapsuuteni siellä ja jo silloin ahdistuin siitä tavara- ja siivousmäärästä. Kauhistuttaa jo ajatus siitä, kun joskus tuo vanhempien talo pitää tyhjentää... Eivätkä nämä siis ole edes mitään pahoja hamstereita tavaran suhteen kuitenkaan.

Toiset tykkää mustikoista toiset mansikoista.

Vierailija kirjoitti:

Meidän perhe ei asu ahtaasti, minä asun yksin velatonta 76 neliön rivarikotia, tyttäreni perheellä on 200 neliön velaton n. 10 v uotta vanha itselle rakennetu talo, heillä yksi lapsi. 34 vuotias poikani, joka on sinkku, asuu velatonta 65 neliön kaksiota, ei halunnut isompaa, kun  on viikot muualla töissä.

Säästämällä ja perimällä on asunnot hankittu.

Missä ne sijaitsevat ja paljonko nup asunnot maksavat siellä?

"Muotia" taitaa olla pikemminkin tiukka taloudellinen asema, joka pakottaa etsimään edullisempia vaihtoehtoja asumiselle. Yksityisyyden vaatimus on viime vuosikymmenten "muotia", ei siitä kukaan puhunut 50- ja 60-luvulla, jolloin asuttiin todella ahtaasti. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: ahtaasti asuminen opetti jakamista, toisten huomioon ottamista ja yhteisöllisyyttä.

Olen itse asunut 50-luvulla omakotitalon yläkerrassa huoneen ja keittiön asunnossa. Meitä oli neljä henkeä ja usein jostain sivukylältä tuli joku isäpuolen sukulaismummo kirkolle lääkäriin tai muita asioita hoitamaan, ja hän tietysti yöpyi meillä. Koko kamari on melkein yhtä sänkyä. Vanhemmat nukkuivat vuodesohvassa, minä hetekassa, jonka alta vedettiin toinen puolikas yövieraalle. Vielä veljen häkkisänky sohvan päähän, niin eipä ollut liikoja liikkumatiloja.  Keittiö oli talvella kylmä ja vetoinen, mutta välillä sielläkin nukkui joku yövieras. Oli ylellistä, kun meille hankittiin rintamamiestalo, jonka yläkerta oli toisinaan vuokralla. Tilaa oli olevinaan paljon: keittiö, kaksi kamaria ja vielä pieni loukko, josta tuli minun kamarini. Ei koskaan käynyt mielessäkään, että olisin valittanut yksityisyyden puutetta tai ahtautta, sillä se oli normaalia. Samanlaista oli useimpien kavereidenkin kotona.