Mitäs sitten kun oma lapsi on aivan p*rseestä?

Vierailija kirjoitti:

7-vuotias lapsi kyseessä. Olen häneen todella väsynyt. Todella omaehtoinen, ei kunnioita ketään, rikkoo tahallaan kaiken mihin koskee eikä tunnu tuntevan syyllisyyttä näin muutamia asioita listatakseni.

Tänään (ja eilen ja sitä ennen jne..) oli taas sellainen päivä kun olisi tehnyt mieli antaa lapsi ensimäiselle vastaantulijalle.

Olen surullinen kun en pysty tuntemaan iloa lapsesta, vaan tunnen hänen seurassaan lähinnä ärsytystä. Lasken vuosia siihen kun pääsen hänestä eroon :(

Niin, mitäpä tähän voisi muuta sanoa kuin ettei se omena kauaksi puusta putoa. Itsepä olet sen kasvattanut, joten katse vaan sinne peiliin. Sieltä se todellinen ongelma löytyy. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei, olkaa nyt te muut ihmisiksi. Täällä pitäisi itse kunkin voida rehellisesti kertoa ongelmistaan ja tunteistaan ilman tuollaista lynkkausta.

Jos teillä ei ole ollut haastavaa lasta, ette ymmärrä asiaa. Silloin voi poistua ketjusta kommentoimatta. Ilkeilystä ei ole ap:lle tai kenellekään muulle hyötyä.

Ap:lle liuta kysymyksiä, vastaa jos jaksat.

- onko lapsesi ollut aina tuollainen, vai onko tuo uutta, ja jos niin koska muutos tapahtui ja tapahtuiko siihen aikaan mitään elämässänne? Mitään, mikä voisi aiheuttaa traumoja ja häiriökäytöstä?

- miten itse voit ja tulet toimeen, siis poissulkien sen, että olet totaalisen uupunut lapseesi? Oletko ollut mielenterveysongelmien takia hoidossa tai tuntuuko, että tarvitsisit sellaista apua? Onko lapsen isä kuvioissa?

- onko lapsellasi ollut muuten normaali kehitys, oppiko hän puhumaan ja kävelemään yms. tavanomaiseen aikaan? Onko hänellä ystäviä, onko hän normaalisti koulussa? Miten koulun aloitus on sujunut?

- onko lapsella koskaan tutkittu mitään neurologista ongelmaa, kuten adhd tai autismikirjon häiriöt? Aistiyliherkkyyttä?

Tuossa joku jo linkkasi ikäkauteen liittyvään Mll:n infosivuun. Kuusi-seitsenvuotiaalla on uudelleen uhmakausi, mutta kieltämättä lapsesi ei kuulosta ihan tavanomaiselta siltikään, vaikka olisikin uusi uhma päällä.

Koitan näihin jotain vastailla.

Hän on aina ollut todella vilkas, mutta en nyt sanoisi että varsinaisesti tuhma olisi ollut, kunnes 5-vuotiaana aloitti päiväkodin. Siellä harrasti mm. Kiusaamista ja uhmaamista.

Minulla ei ole mt ongelmia todettu. Isä löytyy mutta hän on vielä enemmän hukassa kapsen kanssa. Puhe ja kävely tuli ihan ajoissa. Kavereita ei tällä hetkellä ole. Koulun aloitti normi koulussa ja luokassa, siitäkin huolimatta että lääkäri suositteli jotakin aivan muuta. Tähän kouluasiaan liittyikin tämänpäiväiset itkut. Autisminkirjon testeissä on pisteitä ropissut, mutta tutkimuksia ei ole sen enempää tehty.

Hei, anteeksi, että vastaan vasta nyt.

Kiitos kun kerroit noita. Kuulostaa vankasti siltä, että kannattaisi ajatella lisätutkimuksia ja sitä pienluokkapaikkaa.

Jos lapsellasi on autismikirjon piirteitä (asperger tai piirteitä aspergerista, jälkimmäinen on sellainen välidiagnoosi, ihmisellä ei välttämättä ole jokotai autismikirjon häiriötä, vaan viitteitä siitä), hän voi stressaantua ylenpalttisesti äänistä ja ryhmätilanteista.

Mieti itse. Miten lapsesi haluaa viettää aikaa kotona? Omassa huoneessa yksin? Huomaatko hänen välttelevän väentungoksia ja kaikuvia tiloja? Jos kovat kaikuvat äänet käyvät korviin, lapsi saattaa reagoida niihin joko riehumalla tai vetäytymällä.

Voi olla, ettei kyse ole ollenkaan autismikirjon häiriöstä. Sittenkin se pienluokkapaikka voisi olla loistava ratkaisu, jos teillä on siitä suositus. Erityisluokalla on vähemmän oppilaita ja yleensä 1-2 avustajaa.

Miksi ette ole lääkärin suosutusta noudattaneet vai oliko se koulun/kunnan säästöpäätös, että lapsi pantiin normiluokalle? Nyt kannattaisi pyytää oppilashuoltopalaveria koulusta, yhdessä opettajan, rehtorin, kuraattorin ja koulupsykologin kanssa, niin voisitte miettiä jatkoa.

Minä ymmärrän OIKEIN hyvin, miten paljon ahdistaa ja masentaa saada huonoa palautetta omasta lapsestaan. On pahaa mieltä lapsen takia, on itsesyytöksiä, on avuttomuuden tunnetta ja epätietoisuutta. Mutta niin inhimillistä kuin itkeminen onkin, sen lisäksi pitäisi nyt jaksaa vaatia tukea ja ratkaisuja.

Soita heti tänään sinne kouluun opettajalle ja kuraattorille/koulupsykologille, kumman vain ensin kiinni saat.

Ja voimia. Haastavan lapsen kanssa taisto ei jää yhteen, mutta homma helpottaa kyllä joka taistelun myötä.

20, as-lapsen äiti

Noniin, eli päätös normiluokasta oli kunnan, itse ei siihen voinut vaikuttaa. Minä ja kaikki lasta hoitavat tahot pidettiin jos jonkinlaista palaveria ennen koulun alkua, jotta siellä koulussa tiedetään mitä on tulossa.

Lapsi ei pidä kovista äänistä, ne ahdistavat. Yksinolosta hän ei myöskään pidä. Usein hän valittaa ettei saa koskaan olla rauhassa, muttei kuitenkaan suostu menemään esimerkiksi omaan huoneeseensa olemaan omassa rauhassa. 

Jännitän jokaista koulupäivää (ja aiemmin eskaripäivää) ja pelkään mitä viestiä tänään kuuluu. 

Tavallaan tässä tilanteessa ei ole yksin, kun terapioita yms on ollut ja tulee olemaan lisää jos ja kun tarve on. Kuitenkin se olen minä yksin joka saa hävetä ja pettyä lähes joka ikinen päivä.

Ap:n kuvaus kuulostaa aivan adhd-lapseltani. Ja fiiiliksetkin ovat tuttuja. Meillä tosin helpotti, kun lapsi sai dg:n ja asiamukaista apua ja tukea. Tsemppiä!

No minun vanhempani hoitivat asian niin, että pitivät parhaansa mukaan huolen ja tarjosivat hyvän kodin, mutta rakkauteen eivät voineet pakottautua ja valitettavasti sen huomasi. Aikuistuttuani yhteydenpito ja kiinnostus asioihini ovat mitä ovat. Sisarukseni on aina ollut se ykkönen, on edelleen jumaloitu ja palvottu ja pitävät tiukasti yhteyttä. Minusta kuulemma tuli ikävä ja synkeäntympeä nelivuotiaana, toisin kuin sisarukseni joka on aina ollut ihana ja rakastettava. Eli teet niin tai näin, niin pieleen se menee jos ei rakkautta ole.

Vierailija kirjoitti:

. 

Kuitenkin se olen minä yksin joka saa hävetä ja pettyä lähes joka ikinen päivä.

Ihan ystävyydellä, yritä tehdä asenteellesi jotain. Lapsesi tiedostaa tuon että häpeät ja petyt häneen joka päivä joten teillä on kierre. Voitko rakastaa häntä hänenä? Kun tulee raivo, ottamaan syliin ja lohduttamaan ääneti, tiedätkö sen otteen syliin kädet jalat ristikkäin? Että olet läsnä, et häntä hylkää, et, vaikka nyt on vaikeaa eikä osaa sitä sinulle kertoa, tästä mennään yhdessä. Jospa lapsi alkaisi pikkuhiljaa luottamaan sinuun jälleen?

Ponnekkaammin hakemaan esim. diagnoosia lapselle. Koska sinä et sitä tarvitse mutta lapsesi tarvitsee että saa sen tuen jolla pystyy kasvamaan aikuiseksi veronmaksajaksi mutta ennenkaikkea omaksi itsekseen jolla hyvä aikuisuus.

T. se 15v erityislapsen äiti joka on joutunut katsomaan peiliin kun omat taidot eivätkä voimat riittäneet. Sorry, sen unohdin mainita että ihan omaa keppiä sinulle tarjosin. Pahoillani jos loukkasin, ei ollut tarkoitus.