onko kenelläkään ystävää jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö?

Onko kellään kokemuksia ja millaisia sen suhteen, mitä epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivälle ystävälle voi itselleen tapahtua, jos ystävyyssuhde on pitkäaikainen ja jos ei tiedä toisen tilasta vaan ajattelee tämän olevan ns. ihan tavallinen ihminen - jolla on ehkä ollut joitain poikkeuksellisen rankkoja kokemuksia ja siksi on "masentuneisuuteen taipuvainen" ja "itsekeskeinen siksi jos on masentunut"?

Yritän perata omia kokemuksiani lähes 20 vuotta kestäneestä ystävyyssuhteesta, joka oli viimeiset +10 vuotta hyvin, hyvin vaikea. Päädyin jonkun toisen ystävyysaiheisen ketjun pohjalta etsimään hakusanalla "epävakaa persoona" ja löysin tämän ketjun. Olen suu auki tätä lukiessa. Niin kovin tutulta kaikki täällä kuulostaa.

Olen yrittänyt ystävyyssuhteen päättymisen jälkeen hahmottaa omaa rooliani tuossa suhteessa - ihan sillä ajatuksella, että jos suhteeseen kuuluu kaksi ihmistä ja siinä menee jotain pieleen, molemmat ovat siitä vastuussa - ja halunnut ns. katsoa peiliin. Miettinyt mm. sitä, miten loppujen lopuksi yksi syy ystävästä "eroamiseen" oli se, että aloin muuttua itse sellaiseksi ihmiseksi, jollainen en halunnut olla (mm. hymistellä ystäväni sanomisia, kun en enää kestänyt sitä haukkumista ja syyllistämistä, jos sanoin olevani eri mieltä hänen kanssaan - tunsin oloni epärehelliseksi). Päädyin myös toteamaan, että en kestänyt enää olla selvinpäin ystäväni kanssa - todella huolestuttava kellonsoitto! - mutta toisaalta yhdessä juominenkaan ei ollut hyvä, kun sieltä tuli sitä aivan samaa settiä, varhaislapsuuden ongelmista ja työkavereiden inhottavuudesta aina samalla sävyllä, joka ikinen kerta.

Olin tähän asti ajatellut, että ystäväni oli vain masentunut ja olin myös kiukkuinen hänelle, että hän ei hoitanut masennustaan kuntoon. Viime kädessä olen ajatellut, että hänen mt-ongelmansa lopulta tuhosi ystävyyssuhteemme. Ystäväni oli käynyt työterveydessä ja saanut keskivaikean masennuksen pintapuolisen diagnoosin, mutta hän ei suostunut hakeutumaan hoitoon. Ehdoton ei lääkkeille, eikä hän halunnut terapiaan. Mietin jo silloin, että ei ole oikein, että hän voi huonosti ja kaataa sen minun niskaani, vaikka ammattiapua olisi saatavilla. Ihmisellä kuitenkin pysyvä hyväpalkkainen työ. (Jatkan toisessa viestissä)

(Nro 502 jatkaa, viestistä tuli liian pitkä mutta halusin laittaa sen tänne kokonaan)

Nyt kuitenkin alan hahmottaa tilannetta laajemmin. Se, että hän jatkuvasti valitti yksinäisyyttään - minulle, jonka kanssa hän oli tekemisissä useita kertoja viikossa - ja että pelkää hylkäämistä ja hänet oli monta kertaa hylätty, lapsuudenkaveri jätti teini-iässä, koulukiusaamista ym. Itselläkin koulukiusatun tausta, niin ymmärsin ystävääni hyvin. Mutta kun hän alkoi käyttäytyä minua kohtaan ilkeästi ja aloin tehdä havaintoja siitä, että hänen sanomisensa eivät välttämättä pitäneet paikkaansa ns. reaalimaailmassa, olin todella ihmeissäni ja aloin vetäytyä. Kun hän huomasi tämän, hän heittäytyi suorastaan häijyksi ja petti luottamuksen usealla eri tavalla lyhyen ajan sisällä. Yrittäessäni sanoa, että minusta olisi kiva tavata häntä silloin tällöin lounaalla mutta ei sen enempää, sain kuulla, että hän ei halua pinnallisia ystävyyssuhteita. Lopulta tuli väistämätön välirikko, mutta reilun vuoden kuluttua yhteisten ystävien juhlissa hän tuli juttelemaan ja ystävyys ikään kuin palasi. Yrittäessäni ottaa puheeksi niitä aiempia asioita (ongelmia), hän piti minua naurettavana ja sanoi, ettei niissä ollut mitään käsiteltävää. Muutaman vuoden kuluttua tilanne taas kärjistyi, taas välirikko. Kärsin joka kerran näistä välirikoista, mutta tuolloin ajattelin, että hyvin voisimme pitää useamman vuoden tauon. Kuitenkin päädyimme taas olemaan tekemisissä. Tätä tapahtui reilun kymmenen vuoden aikana puolenkymmentä kertaa, ja joka kerralla hän oli marttyyri ja piti itseään jalomielisenä, kun juuri HÄN oli se, joka otti ensimmäisenä yhteyttä. Ja kuulemma teki muidenkin ystäviensä kanssa niin. Että HÄN on aina se, joka "pelastaa" ystävyyssuhteen. Kun yritin puhua vanhoista asioista, hän syytti minua vanhojen kaivelusta, totesipa joskus, että ei hänen sanomisiinsa kannata kiinnittää huomiota. Kuitenkin juuri mitään muuta suhde ei loppuvaiheessa ollut kuin ravintolassa istumista ja puhumista (yritin kehitellä aina jotain tekemistä meille, esim. liikuntaa tai kulttuuria, mutta lopulta pääasia oli aina yhdessä juominen ja se, että hän sai puhua), joten minusta tuntui epäreilulta, että hän ikään kuin kiisti kaiken vastuunsa sanomisistaan. 

Päädyinkin avautumaan. Tämä on vaikea aihe. Mutta siis, mitä kokemuksia on siitä, mitä epävakaan ystävyys tekee itselle?

Minulle on diagnosoitu tämä häiriö ja myöskin monelle pitkäkestoiselle ystävälleni. Vaikuttaa olevan nykyajan joku muotidiagnoosi ihmisille jotka ei olekaan niin helppohoitoisia, joten kaikki on helppo leimata vain epävakaaksi, esim. traumaattiset reaktiot jolloin ihmisen kyky säädellä tunteitaan voi tietyksi ajaksi heikentyä minä aikana itse sain diagnoosin kun kävin läpi elämänkriisiä.

Mitä olen näissä ihmisissä usein havainnut on hylätyksi tulemisen pelko mikä voi ilmetä esim. syyttävinä viesteinä jos ei vastaa ja tunne että saattaa olla jotenkin varpaillaan kun ei aina tiedä mitä sieltä seuraavaksi tulee. Esim. äkkinäisiä fiiliksen muutoksia jossa joku asia esim mitä on suunniteltu on aluksi mahtava ja yhtäkkiä tuleekin viesti että ihminen ei haluakaan lähteä mihinkään. Mitään raivopäistä riitelyä en koskaan ole kohdannut niiltä ketkä tämän diagnoosin omaavat. Yleensä herkkiä, traumatisoituneita, lapsuudessa kärsineitä ihmisiä jotka harjoittelee rajojen pitämistä.

Toisaalta jokainen diagnoosin edustaja on erilainen eikä voi sanoa että kukaan olisi samasta puusta veistetty. Itse olen esimerkiksi ujo, vältän konflikteja. En ole ottanut tätä diagnoosia osaksi itsetulkintaani koska en koe enää täyttäväni edes kriteereitä

Vierailija kirjoitti:

Minulle on diagnosoitu tämä häiriö ja myöskin monelle pitkäkestoiselle ystävälleni. Vaikuttaa olevan nykyajan joku muotidiagnoosi ihmisille jotka ei olekaan niin helppohoitoisia, joten kaikki on helppo leimata vain epävakaaksi, esim. traumaattiset reaktiot jolloin ihmisen kyky säädellä tunteitaan voi tietyksi ajaksi heikentyä minä aikana itse sain diagnoosin kun kävin läpi elämänkriisiä.

Mitä olen näissä ihmisissä usein havainnut on hylätyksi tulemisen pelko mikä voi ilmetä esim. syyttävinä viesteinä jos ei vastaa ja tunne että saattaa olla jotenkin varpaillaan kun ei aina tiedä mitä sieltä seuraavaksi tulee. Esim. äkkinäisiä fiiliksen muutoksia jossa joku asia esim mitä on suunniteltu on aluksi mahtava ja yhtäkkiä tuleekin viesti että ihminen ei haluakaan lähteä mihinkään. Mitään raivopäistä riitelyä en koskaan ole kohdannut niiltä ketkä tämän diagnoosin omaavat. Yleensä herkkiä, traumatisoituneita, lapsuudessa kärsineitä ihmisiä jotka harjoittelee rajojen pitämistä.

Toisaalta jokainen diagnoosin edustaja on erilainen eikä voi sanoa että kukaan olisi samasta puusta veistetty. Itse olen esimerkiksi ujo, vältän konflikteja. En ole ottanut tätä diagnoosia osaksi itsetulkintaani koska en koe enää täyttäväni edes kriteereitä

Ja jotain siltojen polttelua olen havainnut joissain dg ihmisissä jossa ihmiset pelkää niin paljon omien rajojensa loukkausta että ovat herkästi polttamassa siltoja ja katkaisemassa välejä.. Pudottelevat epämieluisia ihmisiä elämästään sarjana. Jos on joku riitatilanne, toinen saattaa vetäytyä täysin eikä kykene asialliseen keskusteluun ja polttaa sillat.  Yksi tuttuni valittelee jatkuvasti yksinäisyydestään kuin syytellen minua siitä että olen parisuhteessa että "minä olen niin yksinäinen ja ole kiitollinen että sulla on joku". Toisaalta kun häneen joku osoittaa kiinnostusta hän vetää liinat kiinni ja toteaa "en tiedä haluanko parisuhteeseen". Usein hän kehittelee päässään vaikka minkälaisia kuvitelmia siitä kuinka kaikki ihmiset ovat hylkäämässä hänet ja lähettää syyllistäviä viestejä itse kellekin joita sitten jälkikäteen anteeksipyytelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on diagnosoitu tämä häiriö ja myöskin monelle pitkäkestoiselle ystävälleni. Vaikuttaa olevan nykyajan joku muotidiagnoosi ihmisille jotka ei olekaan niin helppohoitoisia, joten kaikki on helppo leimata vain epävakaaksi, esim. traumaattiset reaktiot jolloin ihmisen kyky säädellä tunteitaan voi tietyksi ajaksi heikentyä minä aikana itse sain diagnoosin kun kävin läpi elämänkriisiä.

Mitä olen näissä ihmisissä usein havainnut on hylätyksi tulemisen pelko mikä voi ilmetä esim. syyttävinä viesteinä jos ei vastaa ja tunne että saattaa olla jotenkin varpaillaan kun ei aina tiedä mitä sieltä seuraavaksi tulee. Esim. äkkinäisiä fiiliksen muutoksia jossa joku asia esim mitä on suunniteltu on aluksi mahtava ja yhtäkkiä tuleekin viesti että ihminen ei haluakaan lähteä mihinkään. Mitään raivopäistä riitelyä en koskaan ole kohdannut niiltä ketkä tämän diagnoosin omaavat. Yleensä herkkiä, traumatisoituneita, lapsuudessa kärsineitä ihmisiä jotka harjoittelee rajojen pitämistä.

Toisaalta jokainen diagnoosin edustaja on erilainen eikä voi sanoa että kukaan olisi samasta puusta veistetty. Itse olen esimerkiksi ujo, vältän konflikteja. En ole ottanut tätä diagnoosia osaksi itsetulkintaani koska en koe enää täyttäväni edes kriteereitä

Ja jotain siltojen polttelua olen havainnut joissain dg ihmisissä jossa ihmiset pelkää niin paljon omien rajojensa loukkausta että ovat herkästi polttamassa siltoja ja katkaisemassa välejä.. Pudottelevat epämieluisia ihmisiä elämästään sarjana. Jos on joku riitatilanne, toinen saattaa vetäytyä täysin eikä kykene asialliseen keskusteluun ja polttaa sillat.  Yksi tuttuni valittelee jatkuvasti yksinäisyydestään kuin syytellen minua siitä että olen parisuhteessa että "minä olen niin yksinäinen ja ole kiitollinen että sulla on joku". Toisaalta kun häneen joku osoittaa kiinnostusta hän vetää liinat kiinni ja toteaa "en tiedä haluanko parisuhteeseen". Usein hän kehittelee päässään vaikka minkälaisia kuvitelmia siitä kuinka kaikki ihmiset ovat hylkäämässä hänet ja lähettää syyllistäviä viestejä itse kellekin joita sitten jälkikäteen anteeksipyytelee.

Ja sanon vielä kerran, en pysty niputtamaan näitä erilaisia diagnoosin saaneita ihmisiä mitenkään samaan kategoriaan persoonallisuuden piirteiden osalta miksi en usko että kyseinen diagnoosi on edes niin luotettava kyhäelmä. Yhteistä on hankaluudet työkyvyn kanssa. Ainoa yhteinen piirre joka voisi nimetä on tunne-elämän herkkyys ja ehkä tunteiden heittely niin että välillä ollaan synkissä vesissä ehkä keskivertoa enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Epävakaan herkkyydestä jne on puhuttu jonkin verran tässä ketjussa. Entä jos ne epävakaan "uhrit" ovat useimmiten itse äärettömän herkkiä ja jollain tavalla rikkinäisiä kun suostuvat moiseen kohteluun, miksi heillä ei kuitenkaan ole oikeus omiin tunteisiinsa tai pistämään peli poikki jos voimat ja elämänilo katoaa täysin ja kuten todettu, yhteydenpitoa ei pysty vähentämään vaan on pakko olla joko tai, miksi heitä saa syyllistää mutta epävakaa on viaton käytökseensä?

Tämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh mitä käsityksiä ihmisillä on. Ootteko ihan varmoja, että näillä ystävillä/työkavereilla/anopeilla jne. on ihan lääkärin diagnosoima epävakaa pers.häiriö? Vai ihan itsekö diagnosoitte? :D

Itselläni on epävakaa persoonallisuushäiriö ja olen pääsääntöisesti rauhallinen ja leppoisa ihminen. Mulla on jopa yks kaveri jolla on sama diagnoosi (ollaan tutustuttu ryhmäterapiassa), ja hän on ehkä vielä rauhallisempi kuin minä. Me ei draamailla, saada "raivokohtauksia", ilkeillä eikä valehdella. Se myllerrys on enimmäkseen pään sisällä ja purkaantuu kotona korkeintaan lähimpien ihmisten läsnä ollessa...

Persoonallisuushäiriöt narsistisin piirtein on sitten ihan oma lukunsa. En todellakaan ystävää hylkäisi epävakaan persoonallisuushäiriön takia. :O

Eihän persoonallisuushäiriö määrittele koko ihmistä, vaan on erilaisia epävakaita. Itse en todellakaan ole hylännyt ketään epävakauden takia, vaan sen takia miten hän on käyttäytynyt. Niin kauan, kuin omiin ongelmiin ei haeta apua eikä oteta vastuuta omasta käyttäytymisestä. Niin ei ole todellakaan mitään velvollisuutta sietää sellaista käyttäytymistä vuodesta toiseen. On kuitenkin ihan omakin elämä elättävänä saatii, että pitäisi useita tunteja viikossa kuunnella toisen valituksia, syyllistämistä ja arvostelua.

Vaikka edellä oleva viesti on kirjoitettu jo vuosia sitten, lähetän kiitokseni bittiavaruuteen sen kirjoittajalle. Yritin ystävälleni - jolla tätä ketjua lukiessani tajuan olleen/olevan epävakaan persoonallisuushäiriön - sanoa jossain kohtaa, että hänessä ei ole mitään vikaa mutta hänen käytöksessään on. Hän suuttui ja sanoi ettei jaksa kuunnella lässytystäni kuin lapselle, että hänessä ei ole muka mitään vikaa vaan hänen käytöksessään on. Taisipa sanoa perään ties monettako kertaa (yhtä monta kertaa kuin vuosien saatossa yritin ottaa esille niitä ystävyyssuhteemme piirteitä, jotka aiheuttivat minulle huonoa oloa), että jos hän ei kelpaa niin ei tarvitse olla hänen kanssaan. Lopetin sitten lähes 20 vuotta kestäneen ystävyyssuhteen.

Todellakin, hän ei ottanut vastuuta omasta käyttäytymisestään, eikä hän hakenut ongelmiinsa apua, vaikka tiesikin ongelmia olevan (alustava diagnoosi keskivaikeasta masennuksesta).

On se jännää, että jo vuosia ystävyyssuhteesta irti olleena, siltikin pitää minun itselleni selvittää näitä asioita. On jättänyt ilmiselvästi minuun jälkiä. Trauma on ehkä liian iso ja vahva sana tähän, mutta kyllä syviä jälkiä kuitenkin.

Kiitos tästä ketjusta kaikille tänne kirjoittaneille.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen kaikille reddit forumia "BPDLovedOnes". Tämä avasi itselleni silmät lopullisesti. Nämä ihmiset toimivat samanlailla ympäri maailmaa. Forumilla on kokemuksia, ja ne ovat niin samankaltaisia keskenään että se on osakseen jopa pelottavaa.

Surullinen paikka. Mielestäni tuossa mennään jo yli, oikein kannustetaan hylkäämään nämä epävakaat ihmiset. Mites, jos kaikki hylkää epävakaan, sehän jää aivan yksin? Sillähän sitä varmasti parantuukin... Not. Ymmärrättävää ettei kaikki halua olla epävakaan kanssa läheisesti tekemisissä, jos tämä ei ole aktiivisessa ja toimivassa hoitosuhteessa, mutta nuo noiden jutut tuolla redditin puolella on jo vähän julmiakin jopa. 

Vaikuttaa tosiaan aika rankalta paikalta. Toisaalta tämänkin ketjun perusteella epävakaat ovat ystävinä, puolisoina, vanhempina tai lapsina saattaneet aiheuttaa niin suurta kuormitusta läheisilleen, että nämä (me) tarvitsevat jonkunlaista apua ko. ihmissuhteen käsittelyyn. Etenkin niiden ihmissuhteiden, joita ei syystä tai toisesta voi pistää poikki - joko siksi, että ei tosiaan halua hylätä ihmistä, tai siksi, että lähisukulaisuussuhde ja/tai käytännön asiat vaativat yhteydenpitoa. Kuten tässä keskustelussa on käynyt ilmi, moni myös hyväksyy ystävänsä epävakaisuuden jos ystävä myöntää asian ja hoitaa itseään (esim. ammattilaisen avulla). Mutta jos ystävän persoonallisuushäiriö on hoitamaton ja ystävyyssuhde intensiivinen, todennäköisesti se ns. terveempi osapuoli sairastuu ennen pitkää myös. Pahimmassa tapauksessa menettää osan todellisuudentajustaan, kuten tiedetään vaikkapa väkivaltaisista/narsistisista puolisoista. Kyllä ystävyyssuhteisiin pätee se lentokoneen happinaamarisääntö, että aikuisen ihmisen pitää ensin huolehtia itsensä ja oma hapensaantinsa kuntoon ennen kuin voi auttaa toisia. Useimmilla aikuisilla ihmisillä on muita ystäviä, puolisoita, lapsia, vanhempia, sisaruksia - tärkeitä ihmisiä, joiden elämässä haluaa olla mukana ja joille haluaa jaksaa antaa itsestään. Jos yksi ystävä vie kaiken hapen ja energian, ihan sama mistä syystä, ja jos tilanne on jatkuva ja kroonistunut, voi sillä olla todella moniin ystävyyssuhteen ulkopuolisiin ihmisiin hyvin haitallinen vaikutus.

Ei mutta mulla on sisko, joka on epävakaa. Ihan hirvee kyllä. Todella. Aivan uskomatonta pskaa kaataa muiden niskaan oikeasti ilman syytä ja sitten vielä harrastaa oman sekoilunsa kostamista.

Kuuluuko epävakaaseen käytökseen holtiton alkoholin himo ja käyttö, huumeetkin? Seksuaalinen sekoilu usean partnerin kanssa ja jopa seksin myymisen kokeilu? Välinpitämöttömyys ystävän hyvinvoinnista, kun ei itsekään voi hyvin? 

Vierailija kirjoitti:

(Nro 502 jatkaa, viestistä tuli liian pitkä mutta halusin laittaa sen tänne kokonaan)

Nyt kuitenkin alan hahmottaa tilannetta laajemmin. Se, että hän jatkuvasti valitti yksinäisyyttään - minulle, jonka kanssa hän oli tekemisissä useita kertoja viikossa - ja että pelkää hylkäämistä ja hänet oli monta kertaa hylätty, lapsuudenkaveri jätti teini-iässä, koulukiusaamista ym. Itselläkin koulukiusatun tausta, niin ymmärsin ystävääni hyvin. Mutta kun hän alkoi käyttäytyä minua kohtaan ilkeästi ja aloin tehdä havaintoja siitä, että hänen sanomisensa eivät välttämättä pitäneet paikkaansa ns. reaalimaailmassa, olin todella ihmeissäni ja aloin vetäytyä. Kun hän huomasi tämän, hän heittäytyi suorastaan häijyksi ja petti luottamuksen usealla eri tavalla lyhyen ajan sisällä. Yrittäessäni sanoa, että minusta olisi kiva tavata häntä silloin tällöin lounaalla mutta ei sen enempää, sain kuulla, että hän ei halua pinnallisia ystävy

Ilkeys ja häijyys eivät liity epävakauteen. Epävakaa kykenee käsittelemään virheitään ja ottamaan niistä opiksi. Useimmat epävakaat ovat kilttejä ja hyvää tahtovia ihmisiä, joita on kohdeltu katoin lapsuudessa. Epävakaus on tunteiden vaihteluita, joskus kyvyttömyyttä sitoutua.

Ystäväsi kuulostaa 

Vierailija kirjoitti:

Epäilin että mun eksällä saatto olla se, koska oireet viittas vahvati siihen: Joskus oli ihanaa, hetkessä itketti, mökötti ja veti johtopäätöksiä tosi nopeasti. Meidän suhde päätyi eroon, koska en jaksanut enää kamppailla päivittäin naisen kanssa jota koko ajan riivasi jokin ja käyttäytyi kun olisi menkat 24/7.

Saattoi johtua hormonalisesta ehkäisystä.

Minulla ei ollut epävakaata ystävää, vaan seurustelukumppani. Olimme yhdessä neljä vuotta ja ne olivat elämäni raskaimmat vuodet. En selvinnyt siitä ilman sairastumista keskivaikeaan masennukseen. 

Olimme nuoria, joten siksi varmaan katsoinkin niin montaa asiaa läpi sormien. Tunteiden ailahtelu oli tavallista ja riitoja mitättömistä asioista tuli lähes joka päivä. Riita syntyi, jos mm. "katsoin väärin". Sitten riitaa tietysti hyviteltiin parhain päin. Hän myös jätti minut usein, mutta pian palasimme yhteen.

Hän ei osannut tukea minua kumppanina. Kaikki pyöri hänen ympärillään, hän oli kyvytön ymmärtämään asioita minun kannaltani. Hän syytti, etten rakasta häntä ja haluan hänelle pahaa, jos en pitänyt jostain tv-sarjasta yhtä paljon kuin hän. Silti hänestä oli ihan ok jättää minut yksin pärjäilemään ison leikkauksen jälkeen, kun lääkärien mukaan olisin tarvinnut jonkun kanssani kotiin. Siitäkin hän vain kiukutteli miten häntä ahdistaa, että pitäisi minua vahtia ja murjotti viikon, kun en voinut heti ajaa autoa. Kun sain opiskelupaikan, hän ei ollut iloinen puolestani, vaan alkoi kuukausien riitelyputki.

Sain päivittäin kuulla olevani p*ska h*ora jolla ei ole mitään arvoa, ja heti perään olevani ihanin ja kultaisin ikinä, hän ei selviäisi ilman minua. Riitojen jälkeen seurasi usein katoaminen ja romaanin pituiset haukkumisviestit, ja sitten kun tuli katumanpäälle, alkoi itsesyytökset ja itsemurhauhkailut. Lopulta tultiin kukkapuskan kanssa kotiin ja luvattiin kuu taivaalta. 

Tuo pirullinen kuvio pitikin minut pitkään hänessä kiinni. Hän sai uskoteltua, että olen sekä liian viallinen muille että hänen pelastajansa. Hän kuolisi, jos eroaisimme, ja sitä uskoin. Myöhemmin tajusin hänen manipuloineen ja gaslightanneen. Hän sai minut puhuttua pois monesta ystävyyssuhteesta, joita osaa en ikinä saanut takaisin. Hän yritti eristää minut perheestäni uskottelemalla, että he haluavat minulle pahaa, mikä ei ollut totta. Hän sai minut näkemään maailman yhtä petollisena miten hän itse sen koki. 

Sain häneltä osakseni paljon henkistä v*kivaltaa ja lopulta se eskaloitui seksuaaliseksi. Ensimmäinen r*iskaus viimeistään teki minusta tyhjän kuoren ja masennukseni paheni. En ollut olemassa kuin häntä varten, minulla ei saanut olla omia haluja, toiveita, ei edes omaa kehoa. Näin hän sitoi minut itseensä, koska itse pelkäsi niin paljon hylkäämistä. Ja minä ymmärsin ja ymmärsin, koska mt-diagnoosi.

Lopulta huomasin hautovani erittäin pahoja ajatuksia hänestä, ja kun hän yhden riidan päätteeksi jälleen jätti minut, en enää tullutkaan takaisin. Olin hänen aloitteestaan aloittanut terapian (koska olen masentunut ressukka ja hullu), jossa terapeuttini olikin avannut silmäni tilanteelleni ja sain voimaa erota. Helpolla en eroon päässyt, vaan hän vainosi minua vuoden. 

Nykyään olen allerginen kys diagnoosille ja kierrän sellaiset ihmiset kaukaa, joilla se on, tai ainakin pidän välini etäisenä jos huomaan yhtään samoja merkkejä.

Minulla on yli 50v kaveri. Huumorintajuinen, hauska,ehkä siksi olen jaksanut olla hänen kaverinsa n 8 vuotta.

Mikään ihmissuhde ei hänellä kestä,kaikissa on jotain vikaa ja hän on niin kiltti ja erityisherkkä ja kaikki käyttävät häntä hyväksi Kuitenkin puhuu todella ilkeitä muista, vetää rajoja mitä muut saavat hänelle kertoa,että hän ei vaan kuormitu. Ihmissuhteet ovat hirveää tempoilua ja vatkaamista eestaas.

Paras oli kun hän oli kaveria erään miehen kanssa 15 v ja sitten usutti tyttöystävänsä tämän miehen kanssa. Ja sitten tajusikin että onkin kiinnostunut tästä miehestä itse ja hänet on petetty. Siitä alkoi sellainen show että ei tosi.

Valittaa yksinäisyyttä. Vihdoin löysi miesehdokkaan, jonka on lempannut viimeisen 2 vkon aikana 3 krt. Lisäksi oli nyt sanonut miehelle että tämä tarvitsisi terapiaa. Itse on käynyt pitkän terapian, mutta eipä tunnu auttaneen. Toivon että mies tajuaisi jo pysyä kaukana.

Itkee, koska mies "vedättää" häntä, kun on kertausharjoituksissa ja ilmoitti että ei voi viestitellä.

Siitäpä tämä draamakuningatar vetäisi herneen nenään että hänen täytyy kaikki tämä paska kestää yksinään. 

Alan olemaan todella kypsä ja nyt olen aika suoraan vastannut kun valitti että mies ei välitä ja häntä käytetään hyväksi. On sairaan mustasukkainen.

On ollut muka kauhea lapsuus kun äiti on mennyt töihin ja hänellä on ollut hoitaja. En tiedä mikä, mutta jokin on mennyt ja pahasti pieleen. 

up

Epävakaita on monen tasoisia koska oireet on spektri tai jatkumo ja oonpas joskus lukenut englanninkielisestä kirjallisuudesta ns.hiljaisesta rajatilasta jollainen olen itsekin varsinkin nuoruudessa ollut. Ei elämänhallintaongelmia vaan tunnollista opiskelua ja työntekoa, vakaata asumista ja raitista elämää, pitkiä tasaisia kaverisuhteita, ei impulsiivisia päähänpistoja. Mutta ne parisuhteet, ihan kamalia ja epävakaata tempoilevaa käytöstä mikä hävettää ja aiheuttaa syyllisyyttä vielä vuosikymmenien jälkeen. Niissä se hylätyksitulemisen pelko ja alhainen itsetunto ja tunne-elämän ongelmat näkyy ja isosti. Terapiassa oon oppinut näkeen syitä tälle ja myös tunnetasolla ongelmat on alkaneet hiljalleen korjaantua. Ja siis mulla löytyy ihan diagnoosi tästä, psykiatrin asettama. Mutta siis tunnesäätely- ja vuorovaikutusongelmahan epävakaus on, näin kiteyttäisin. Epävakaat tulkitsee tilanteita ja ihmisiä omalla tavallaan ja heillä (meillä) tunteet viriää tosi herkästi ja pienestä niin positiiviset kuin negatiiviset eikä meillä oo kykyjä niitä käsitellä varsinkaan stressaavissa tilanteissa. Ja stressiähän ainakin itse koen herkästi, varsinkin niissä läheisissä ihmissuhteissa.

Tosi hurjia kokemuksia täällä ihmisillä. Oon samaa mieltä siitä, että vaikka ihminen ois traumoista johtuen epävakaa niin ei hänen voi antaa vahingoittaa muita joten rajat pitää laittaa. Ymmärrän että siinä epävakaassa mielenmaisemassa se voi tuntua hylkäämiseltä, mutta pahasti epävakaa ei ymmärrä sen olevan normaleja sosiaalisten suhteiden rajoja. Mitä tahansa ei pidä hyväksyä ja oikea paikka niiden olojen käsittelyyn on terapia tai vaikka DKT jossa tunnetaitoja opetellaan. 

Vierailija kirjoitti:

Epävakaita on monen tasoisia koska oireet on spektri tai jatkumo ja oonpas joskus lukenut englanninkielisestä kirjallisuudesta ns.hiljaisesta rajatilasta jollainen olen itsekin varsinkin nuoruudessa ollut. Ei elämänhallintaongelmia vaan tunnollista opiskelua ja työntekoa, vakaata asumista ja raitista elämää, pitkiä tasaisia kaverisuhteita, ei impulsiivisia päähänpistoja. Mutta ne parisuhteet, ihan kamalia ja epävakaata tempoilevaa käytöstä mikä hävettää ja aiheuttaa syyllisyyttä vielä vuosikymmenien jälkeen. Niissä se hylätyksitulemisen pelko ja alhainen itsetunto ja tunne-elämän ongelmat näkyy ja isosti. Terapiassa oon oppinut näkeen syitä tälle ja myös tunnetasolla ongelmat on alkaneet hiljalleen korjaantua. Ja siis mulla löytyy ihan diagnoosi tästä, psykiatrin asettama. Mutta siis tunnesäätely- ja vuorovaikutusongelmahan epävakaus on, näin kiteyttäisin. Epävakaat tulkitsee tilanteita ja ihmisiä omalla tavallaan ja heillä (meillä) tuntee

Hyvä kirjoitus, kiitos. Koen vaikeaksi sen, että pahasti epävakaa ei ymmärrä, kun häntä rajataan, vaan tulkitsee tilanteen hylkäämiskokemuksena. Eli mun omalle inhimillisyydelle, sille, että epävakaan sanat ja teot todella satuttavat, ei ole tilaa suhteessa. 

Vanha ketju, mutta paljon asiaa. Minulla oli ihan pikkulapsesta asti epävakaa ystävä, epävakaus alkoi näkyä pahemmin vasta murrosiässä. Mutta todella kuormittavaa oli, halusi viettää aikaa yhdessä joka päivä koulussa vietetyn ajan lisäksi ja muutenkin todella raskas. Yritin ottaa välimatkaa, mutta siitä alkoi syyllistäminen sekä hänen että mun omien vanhempien puolelta (äiti etenkin on erittäin kykenemätön asettamaan rajoja ja ajaa itsensä vaikka uupumukseen, kunhan kumminkaimojen asiat on hoidettu kuntoon). Mutta juurikin tuo mitä muutkin kommentoijat ovat sanoneet, että pienenkin vetäytymisen tai rajojen asettamisen epävakaa kokee hylkäämisenä.

Meillä oli paljon myös hyviä hetkiä, joita muistelen lämmöllä, mutta kyllä tuossa meinasi oma mielenterveys mennä ja ehkä osittain menikin. Esimerkiksi en koskaan hankkinut lapsia, vaikka pidän niistä tosi paljon ja olisin varmasti nauttinut äitiydestä. Isona syynä lapsettomuudelle on tämä ystävä, jolle jouduin tavallaan olemaan äiti ja tukemaan ja kasvattamaan meitä molempia, kun olisin itsekin tarvinnut tukea. Edelleen tuntuu etten vain yksinkertaisesti jaksa enää kasvattaa toista lasta, vaikka valmiudet olisivat ihan erit tietenkin näin aikuisena.

Hän ei juurikaan käyttäytynyt mua kohtaan verbaalisesti huonosti, ehkäpä tuon meidän äiti-lapsi-tyyppisen dynamiikan takia, mutta muiden ihmisten kanssa hänellä meni välit useaan kertaan. Addiktiot astuivat kuvaan jo ennen täysi-ikää ja myös porukat missä liikkui muuttuivat huonompaan suuntaan. Minulle ei koskaan kertonut missä mennään, mutta tajusin kyllä, jos oli aineissa. Hänellä oli ilmeisesti pelko siitä että näkisin hänet sekaisin ja siksi vältteli mua, jolloin itse sain tilaa "erota" ja ottaa välimatkaa ja yhteydenpito väheni vähitellen. En ole vihainen, mutta ei ole mitään tarvetta olla yhteyksissä. Tämä toimi itselle myös oppikokemuksena, nykyään vedän välittömästi rajat ja lopetan yhteydenpidon, jos joku käyttäytyy yhtään samalla tavalla. Ei koskaan enää minun elämään sitä sekoilua. Harmittaa epävakaiden ihmisten puolesta, koska heidän elämä tuntuu olevan ihan todella vaikeaa, mutta jos mitään apua ei haluta ottaa vastaan tai oteta vastuuta omasta käytöksestä, niin ei sellaisen henkilön kanssa pysty saamaan tasapainoista ihmissuhdetta. 

Näin epävakaana ihmisenä tämän viestiketjun lukeminen on tosi ahdistavaa, sydäntä puristavaa, tunnen itseni hirviöksi. Vaikka en manipuloi tai ole aggressiivinen, tunne-elämä vain syöksähtelee pahasta olosta itsetuhoon ja välillä halusta saada olla jonkun lähellä. Haluan sanoa sen, että vetäkää rajat ja pitäkää huolta itsestänne. Silloin kun tunnistan itsessäni vaikean, epävakaisen vaiheen niin otan aina etäisyyttä ihmisiin, olen paljon yksin, hiljaa omissa oloissa. En halua kaataa olotiloja enää muiden päälle. Jos en itse jaksa itseäni, en voi olettaa että kukaan muukaan jaksaa, eikä kenenkään tarvitsekaan jaksaa minun tunne-elämän oikkuja. Lapsuus oli mitä oli, mutta sen taakse en halua piiloutua, kaikilla on vaikeaa tässä elämässä

Muistelen että yhdellä samalla koululuokalla  olevalla henkilöllä vuosikymmenten takaa oli diagnosoitu synkkämielisyys.