Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Käyttäjä102 kirjoitti:

- Etsijä jatkaa tuon tyhjältä näyttävän tietoisen läsnäolon tutkimista. Hän ei havaitse kokemusperäisesti siinä mitään, mikä viittaisi sen olevan aikaan tai paikkaan rajoittunut, persoonallinen tai riippuvainen mistään tai kenestäkään (myöskään kehosta ja mielestä). Mutta mikä on se, joka tiedostaa tämän rajoittumattomuuden, mielikö? Ei, se on rajaton tietoisuus itse - se on itsessään tietoinen itsestään. Ei ole löydettävissä jotain toista tietoisuutta joka tarkkailisi sitä. Minä olen se rajoittumaton ja kaikkiallinen, joka on tietoinen itsestään. Tässä vaiheessa raja "minän ja maailman" väliltä muuttuu: kaiken ilmenevän ja havaittavan koetaan olevan MINUSSA, siinä rajattomassa tietoisuudessa, sen sijaan että minä katselisi ilmenevää maailmaa. Mutta tässäkin on edelleen dualismin siemen: tietoinen avaruuden tila joka minä olen ja siinä ilmenevät objektit.

- Etsijää alkaa kiinnostaa tuo ero tilan ja siinä ilmenevien asioiden välillä, onko sitä? Mistä tilassa ilmenevät asiat on tehtyjä? Lopulta hän havaitsee, että keho, mieli ja maailma näyttävät omassa kokemuksessa ilmenevän aistimuksina, ajatuksina ja tuntemuksina, jotka syntyvät kun aistitaan, ajatellaan ja tunnetaan - mutta ainoa subtanssi aistimisessa, ajattelussa ja tuntemisessa on minä, tietoisuus. Ilmenevät asiat ovat samaa olemusta kuin tila jossa ne ilmenevät. Tietoisuus itse ilmenee aistimisena, ajatteluna, tuntemisena ja koko ilmenevänä maailmana. Minä, tietoisuus, olen kaikki-mitä-on.

- Mutta mitä on se kaikki, mitä minä olen? Aikaisemmin etsijä on jo nähnyt, ettei ole mitään sellaisia muita erillisiä havaittavia, joten pitäisikö sanoa, että minä, tietoisuus, olen kaiken ei-olemassaolevan summa? Tässä vaiheessa ollaan alueella, jossa ihmiskieli ei enää pysty ilmentämään kokemusta. On vain hiljaisuus, jossa on tietoisuus vailla jakoa mihinkään, vailla aikaa. Kokemus ja läsnäolo ikuisesti, nyt. 

Näin etsijä on päätynyt siitä, että minä olen jotain (ihminen), siihen ettei ole mitään (mikään objekti), siihen että on ilmentymättömänä tietoisuutena kaikki ja kaiken substanssi, ja sen tuolle puolen, sanomaan pelkästään "minä olen", kunnes sanat kokemukselle loppuvat ja on hiljaisuus. Ja se mikä oli tyhjää on täyteys itse, rakkaus itse.

Missä vaiheessa menee (normaali puheessa) elämän ja kuoleman raha. Tapahtuuko tuo kaikki ennen kuolemaa? Vai, ollaanko tuossa viimeisessä vaiheessa jo astuttu toisella jalalla rajan tuolle puolen?

Luulen, että tämä elämä muodostuu sangen vaikeaksi jossain vaiheessa. Jo ihan ihmisten välisessä kanssakäymisessä, jos keskustelunaiheet käyvät vähiin.

Edellisessä viestissä erottelet sisäisen äänen ja tietoisuuden. Tarkoitatko, että tietoisuus ei ”puhu” sinulle mitään? Luotat ainoastaan, että impulssit nousevat tietoisuudesta?

Itse on ajatellut, että se on se tietoisuus, joka puhuu. Kuka muukaan?

Olet muuten edennyt omalla matkallasi todella paljon, jos vertaa tämän ketjun alkuun v. 2016.

Ap

Mitä mieltä Mystikko on uskonnollis -mystisen kokemuksen medikalisaatiosta, jossa kokemuksen ajatellaan olevan itsesuggeroitu tai syntyvän reaktiona migreeniin tai traumaattiseen muistoon?

https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk0…

Suuret kiitokset Mystikolle kärsivällisestä vastailusta. Maailmankuvani on avartunut ja itsetuntemukseni on parantunut ketjua seuratessani . 

Kuinka asian laita nyt on: täytyykö valaistua, jotta ei tarvitse tulla enää ihmiselämään vai voiko joskus päättää suoraan henkimaailmassa että ei kiitos enää maa-elämää, kehityn mieluummin henkimaailmassa?

Käyttäjä102 kirjoitti:

Sanot että meditoidessa kyllästyttää kääntyminen itseesi, mutta mikä se itse johon käännyt? Jos se on mitä tahansa objekteja, mukaan lukien ruumis ja mieli ja niiden tuotokset (aistimukset,  ajatukset, tunteet) niin kyllä, niihin on aikansa kyllästyä. Samoin intuitioihin ja sisäisiin johdatuksiin. Silloin on aika oivaltaa itsensä ajan ja avaruuden ulkopuolella olevana, itsessään tietoisena läsnäolona tai tilana, jossa kaikki ajatukset, aistimukset ja tunteet tulevat havaituiksi, mutta joka ei ole kuitenkaan mitään näistä itse. Laitan erilliseen viestiin tämän kokemuksen kehitysvaiheita, joissa aluessa itsensä keho-mieli-ihmiseksi kokeva päätyy kaikkien dualismien tuolle puolen.

Meditoidessa keskityn siihen "osaan" itseäni, joka havainnoi persoonaa, joka minuna ajattelee, tuntee ja kokee asioita. Se vastaa kokemuksena luullakseni sitä mitä kuvailit sanoilla "dualistinen tila, jossa on todistava tai tarkkaileva "minä"-tietoisuus, vaikkakaan se ei enää koe olevansa mieli ja keho vaan niiden tarkkailija". Olen kokenut myös tämän tilan "takana" olevan syvän hiljaisuuden muutaman kerran.

Vaikeus on varmaan siinä, että olen ollut tällä polulla, etsijänä, lapsesta saakka. Aikuisena olen edennyt hengellisissä asioissa koittaessani löytää itselleni sopivaa tapaa selvitä uupumuksesta ja masennuksesta. Ymmärrän dualistisen maailmankuvan harhaisuuden, ehkä enemmän aivoillani kuin sielullani, mutta ymmärrän kuitenkin. En vain halua edetä tästä pidemmälle. Haluaisin manifestoida itselleni ihan tavallisen elämän. Perheen ja ystäviä, työn ja ehkä jopa mukavan harrastuksen. En mitään muuta. Vaikka tiedän, että kaikilla on omat ongelmansa, kadehdin ihmisiä, jotka nauttivat arjen pyörityksestä, eivätkä kaipaa mitään ylimaallisia kokemuksia.

Jos kysyisin, voiko tätä kaikkea perua, vastaisit varmasti ettei voi. Tässä elämänvaiheessa haluaisin kuitenkin vain olla ja elää elämääni, en suorittaa henkistä kasvua meditoimalla ja pyrkimällä ykseyteen. Se lienee kuitenkin mahdotonta.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Sanot että meditoidessa kyllästyttää kääntyminen itseesi, mutta mikä se itse johon käännyt? Jos se on mitä tahansa objekteja, mukaan lukien ruumis ja mieli ja niiden tuotokset (aistimukset,  ajatukset, tunteet) niin kyllä, niihin on aikansa kyllästyä. Samoin intuitioihin ja sisäisiin johdatuksiin. Silloin on aika oivaltaa itsensä ajan ja avaruuden ulkopuolella olevana, itsessään tietoisena läsnäolona tai tilana, jossa kaikki ajatukset, aistimukset ja tunteet tulevat havaituiksi, mutta joka ei ole kuitenkaan mitään näistä itse. Laitan erilliseen viestiin tämän kokemuksen kehitysvaiheita, joissa aluessa itsensä keho-mieli-ihmiseksi kokeva päätyy kaikkien dualismien tuolle puolen.

Meditoidessa keskityn siihen "osaan" itseäni, joka havainnoi persoonaa, joka minuna ajattelee, tuntee ja kokee asioita. Se vastaa kokemuksena luullakseni sitä mitä kuvailit sanoilla "dualistinen tila, jossa on todistava tai tarkkaileva "minä"-tietoisuus, vaikkakaan se ei enää koe olevansa mieli ja keho vaan niiden tarkkailija". Olen kokenut myös tämän tilan "takana" olevan syvän hiljaisuuden muutaman kerran.

Vaikeus on varmaan siinä, että olen ollut tällä polulla, etsijänä, lapsesta saakka. Aikuisena olen edennyt hengellisissä asioissa koittaessani löytää itselleni sopivaa tapaa selvitä uupumuksesta ja masennuksesta. Ymmärrän dualistisen maailmankuvan harhaisuuden, ehkä enemmän aivoillani kuin sielullani, mutta ymmärrän kuitenkin. En vain halua edetä tästä pidemmälle. Haluaisin manifestoida itselleni ihan tavallisen elämän. Perheen ja ystäviä, työn ja ehkä jopa mukavan harrastuksen. En mitään muuta. Vaikka tiedän, että kaikilla on omat ongelmansa, kadehdin ihmisiä, jotka nauttivat arjen pyörityksestä, eivätkä kaipaa mitään ylimaallisia kokemuksia.

Jos kysyisin, voiko tätä kaikkea perua, vastaisit varmasti ettei voi. Tässä elämänvaiheessa haluaisin kuitenkin vain olla ja elää elämääni, en suorittaa henkistä kasvua meditoimalla ja pyrkimällä ykseyteen. Se lienee kuitenkin mahdotonta.

Olen ap, en siis mystikko. Mutta vastaan sinulle: ei voi. Tässäkin ketjussa pari vuotta sitten olin uupunut ja halusin lopettaa tämän homman. Sitä ei näköjään voi. Hidastaa voi, lopettaa ei.

Minullekin tulee aika ajoin halu manifestoida elämääni toisenlaiseksi. Sitten tajuan sen olevan merkityksetöntä. Jotenkin sitä elää sellaisessa välimaastossa. Mystikko totesi aikanaan olevansa kahden maan ihminen, ja ymmärrän tämän hyvin. Mihin lie vielä johtaa.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

- Etsijä jatkaa tuon tyhjältä näyttävän tietoisen läsnäolon tutkimista. Hän ei havaitse kokemusperäisesti siinä mitään, mikä viittaisi sen olevan aikaan tai paikkaan rajoittunut, persoonallinen tai riippuvainen mistään tai kenestäkään (myöskään kehosta ja mielestä). Mutta mikä on se, joka tiedostaa tämän rajoittumattomuuden, mielikö? Ei, se on rajaton tietoisuus itse - se on itsessään tietoinen itsestään. Ei ole löydettävissä jotain toista tietoisuutta joka tarkkailisi sitä. Minä olen se rajoittumaton ja kaikkiallinen, joka on tietoinen itsestään. Tässä vaiheessa raja "minän ja maailman" väliltä muuttuu: kaiken ilmenevän ja havaittavan koetaan olevan MINUSSA, siinä rajattomassa tietoisuudessa, sen sijaan että minä katselisi ilmenevää maailmaa. Mutta tässäkin on edelleen dualismin siemen: tietoinen avaruuden tila joka minä olen ja siinä ilmenevät objektit.

- Etsijää alkaa kiinnostaa tuo ero tilan ja siinä ilmenevien asioiden välillä, onko sitä? Mistä tilassa ilmenevät asiat on tehtyjä? Lopulta hän havaitsee, että keho, mieli ja maailma näyttävät omassa kokemuksessa ilmenevän aistimuksina, ajatuksina ja tuntemuksina, jotka syntyvät kun aistitaan, ajatellaan ja tunnetaan - mutta ainoa subtanssi aistimisessa, ajattelussa ja tuntemisessa on minä, tietoisuus. Ilmenevät asiat ovat samaa olemusta kuin tila jossa ne ilmenevät. Tietoisuus itse ilmenee aistimisena, ajatteluna, tuntemisena ja koko ilmenevänä maailmana. Minä, tietoisuus, olen kaikki-mitä-on.

- Mutta mitä on se kaikki, mitä minä olen? Aikaisemmin etsijä on jo nähnyt, ettei ole mitään sellaisia muita erillisiä havaittavia, joten pitäisikö sanoa, että minä, tietoisuus, olen kaiken ei-olemassaolevan summa? Tässä vaiheessa ollaan alueella, jossa ihmiskieli ei enää pysty ilmentämään kokemusta. On vain hiljaisuus, jossa on tietoisuus vailla jakoa mihinkään, vailla aikaa. Kokemus ja läsnäolo ikuisesti, nyt. 

Näin etsijä on päätynyt siitä, että minä olen jotain (ihminen), siihen ettei ole mitään (mikään objekti), siihen että on ilmentymättömänä tietoisuutena kaikki ja kaiken substanssi, ja sen tuolle puolen, sanomaan pelkästään "minä olen", kunnes sanat kokemukselle loppuvat ja on hiljaisuus. Ja se mikä oli tyhjää on täyteys itse, rakkaus itse.

Missä vaiheessa menee (normaali puheessa) elämän ja kuoleman raha. Tapahtuuko tuo kaikki ennen kuolemaa? Vai, ollaanko tuossa viimeisessä vaiheessa jo astuttu toisella jalalla rajan tuolle puolen?

Luulen, että tämä elämä muodostuu sangen vaikeaksi jossain vaiheessa. Jo ihan ihmisten välisessä kanssakäymisessä, jos keskustelunaiheet käyvät vähiin.

Edellisessä viestissä erottelet sisäisen äänen ja tietoisuuden. Tarkoitatko, että tietoisuus ei ”puhu” sinulle mitään? Luotat ainoastaan, että impulssit nousevat tietoisuudesta?

Itse on ajatellut, että se on se tietoisuus, joka puhuu. Kuka muukaan?

Olet muuten edennyt omalla matkallasi todella paljon, jos vertaa tämän ketjun alkuun v. 2016.

Ap

Kehojen elämällä tai kuolemalla ei ole asian kanssa paljonkaan tekemistä, koska prosessissa aika aikaisin jo oivaltaa, ettei Minä ole keho ensinkään, eikä rajoittunut tai syntyväinen tai kuolevainen. Mutta ihmisen näkökulmasta missään vaiheessa kehon ei ole välttämätöntä kuolla, prosessin ei tarvitse kestää montaa ihmisen elinaikaa. Sen sijaan se, että tulee siihen vaiheeseen että edes kiinnostuu tällaisista asioista, on pitkä prosessi, siihen tullaan vasta ihmisen tason elämästä tavallaan kyllänsä saaneena.

Ei keskustelun aiheet ihmisten kanssa sinänsä käy vähiin, että herännytkin ihminen voi edelleen keskustella ihmisten kanssa heidän tasoltaan käsin, ikään kuin kokisi itsensä samalla tapaa kuin he. Lisäksi maailmassa on aina toisia etsijöitä, jotka huomaavat ihmisen joka on löytänyt, ja niinpä yllättäen sitä voi huomata, että on vähän liikaakin keskusteluseuraa, jotka haluavat nimenomaan keskustella siitä hengellisestä ja henkisestä. Siinä vaiheessa kun ihmiset huomaavat muutoksen julistamattakin, tosin ei enää ole väliä sillä onko inhimillistä keskusteluseuraa vai ei. Mutta on totta sekin, että ei kukaan herännyt ole vielä halunnut loputtomasti jäädä tänne ihmiselämään, useimmille tulee väsymys tähän ja kaipuu jatkaa muunlaisella tasolla.

Sisäinen ääni ja tietoisuus. Riippuu tien vaiheesta miten sen kokee. Yhdessä vaiheessa on pakko löytääkseen Ilmentymättömän itsensä muodon takaa erottaa siitä kaikki ilmenevä, kaikki objektit. Myös sisäinen ääni on objekti, sekin aistitaan ikään kuin ajatuksina ja sisäisenä puheena tietoisuuden avarassa tilassa, joka Minä olen. Silloin kysytään: mikä on se, joka pysyy? Sisäisiä ääniä tulee ja menee, kaikkia kokemuksia ja tunteita tulee ja menee, ne eivät voi olla minän ydinidentiteetti. Se, mikä pysyy on tietoisuus. Mutta kun Ilmentymätön on oivallettu, ei kestä kauaa kun oivalletaan kaiken ilmenevän luonne, että sekin on Minää. Minä ilmentymättömänä kaiken taustana ja minä ilmenemässä kaikkena mitä on. Yhtä. Siitä näkökulmasta sisäinen ääni ei ole eri kuin Minä, Tietoisuus. Eikä ole enää mikään muukaan. Jokainen ihminen jonka kohtaa on Minä, jokainen aistimus jonka aistii on Minä, ei ole mitään muuta. 

Siinä vaiheessa henkistä tietä, kun vielä kokee enimmäkseen olevansa kehon ja mielen muodostama ihminen, sisäinen ääni tai Jumalan ääni on tärkeä kokemus, usein melkeinpä ainoa tie ulos kaikkien uskomusten ja ehdollistumien muodostamasta vankilasta. Ilman sitä ei koskaan löytäisi oikealle tielle eikä pysyisi sillä. Mutta kun ihminen on oivaltanut kokemusperäisesti "olevansa yhtä Isän kanssa", olevansa itse kaikkiallinen tietoisuus ja kaikki mitä on, ei ole enää ketään ikään kuin ulkoista (tai erillistä sisäistä syvempää minää) joka puhuisi ihmismielelle. On vain oleminen ja ykseys. "Ajallisessa kulkuneuvossa", siinä Minän ilmentymässä jota sanotaan kehokseni, voi kulkea tämän maailman ajatuksia ja tunteita ja mitä vaan, mutta se ei ole kovin merkityksellistä, koska se ei ole Minä, se on vain yksi roolihahmoista joilla tilapäisesti esiinnyn ajan ja avaruuden illuusion näyttämöllä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä mieltä Mystikko on uskonnollis -mystisen kokemuksen medikalisaatiosta, jossa kokemuksen ajatellaan olevan itsesuggeroitu tai syntyvän reaktiona migreeniin tai traumaattiseen muistoon?

https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk0…

Suuret kiitokset Mystikolle kärsivällisestä vastailusta. Maailmankuvani on avartunut ja itsetuntemukseni on parantunut ketjua seuratessani . 

Tuon kaltainen johtopäätös on looginen ja väistämätön lopputulos tämän maailman perusoletuksista lähtien. Itselleni ne perustavimmatkin perusoletukset, alkaen siitä että on dualiteetti ihminen vs. ulkomaailma, on epätosia, joten aitoa keskusteluyhteyttä dualistisen maailman kanssa ei synny.

Ymmärrän dualistisen ja materialistisen maailman perusoletukset ja voin keskustella ihmisten kanssa siitä viitekehyksestä lähtien, enkä koe mitään tarvetta käännyttää maailmaa näkemään ja kokemaan maailmaa kuten minä koen.  Vain niille, jotka ovat aidosti kiinnostuneita siitä mitä edustan, puhun siitä. Olisi hyödytöntä alkaa väittelemään laajemman maailman kanssa niistä asioista, ajassa jossa kaiken perusta on ehdoton usko aikaan ja avaruuteen ja ulkoiseen todellisuuteen jota voidaan objektiivisesti tutkia.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka asian laita nyt on: täytyykö valaistua, jotta ei tarvitse tulla enää ihmiselämään vai voiko joskus päättää suoraan henkimaailmassa että ei kiitos enää maa-elämää, kehityn mieluummin henkimaailmassa?

Ei ihmiselämä ole ainoa mahdollinen kokemus siinä vaiheessa, jossa ei ole vielä valmis oivaltamaan perimmäistä olemustaan. Mutta valitsipa minkä kokemuksen muodon tahansa, tilaan jossa syvintä tosiolemusta ei tunneta, liittyy aina tietynlainen turhautuminen ja tarve etsiä. Ihmiselämän yksi parhaimpia puolia tuossa mielessä on, että täällä on kovin monia keinoja harhauttaa ja torjua tuota peruslevottomuutta, jos niin valitsee. Voi luoda uraa, hankkia suosiota, vaurastua, alkaa käyttää kemikaaleja joilla saa hyvän olon, etsiä ihmissuhteita joista saa täyttymyksen tunteita - kaikenlaista jotka ainakin joksikin aikaa saavat unohtamaan sen mikä pohjalla kaihertaa. Loputtomiin se ei toki toimi, jossai vaiheessa tulee aika, jolloin kokija, olipa ihmismuodossa tai ei, ymmärtää, että mikään täällä ei ole sitä mitä etsin, mikään ei tuota pysyvää rauhaa ja iloa. Sitten on aika kääntyä heräämisen etsinnän puoleen.

Mutta ei se valaistuminenkaan ole jotain kaukaista, jonka pitäisi ajatella olevan monen, monen elämänajan päässä. Se on jokaisella itse asiassa tässä ja nyt. Jokainen tämän lukija on tällä hetkellä Tietoisuus itse, eikä tietoisuus tarvitse mitään valaistumista koska se on valo itse. Sen näkeminen mitä todella on, vaatii vain tämän maailman oletusten ja uskomusten kuorimista pois peittämästä sitä, mikä on todellinen Minä. Ja ensimmäinen este on uskomus: minä olen ihminen (ja siitä välittömästi seuraava toinen uskomus: ja kaikki muu on ulkomaailmaa ja erillistä).

Mitä tapahtuu kun tavallinen Tiina kuolee? Jos hänen miehensä Pertti on kuollut ja Tiinalla itsellään on syöpä ja hän aavistaa oman kuolemansa koittavansa ja toivoo että näkee Pertin vielä. Mitä tapahtuu?

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Sanot että meditoidessa kyllästyttää kääntyminen itseesi, mutta mikä se itse johon käännyt? Jos se on mitä tahansa objekteja, mukaan lukien ruumis ja mieli ja niiden tuotokset (aistimukset,  ajatukset, tunteet) niin kyllä, niihin on aikansa kyllästyä. Samoin intuitioihin ja sisäisiin johdatuksiin. Silloin on aika oivaltaa itsensä ajan ja avaruuden ulkopuolella olevana, itsessään tietoisena läsnäolona tai tilana, jossa kaikki ajatukset, aistimukset ja tunteet tulevat havaituiksi, mutta joka ei ole kuitenkaan mitään näistä itse. Laitan erilliseen viestiin tämän kokemuksen kehitysvaiheita, joissa aluessa itsensä keho-mieli-ihmiseksi kokeva päätyy kaikkien dualismien tuolle puolen.

Meditoidessa keskityn siihen "osaan" itseäni, joka havainnoi persoonaa, joka minuna ajattelee, tuntee ja kokee asioita. Se vastaa kokemuksena luullakseni sitä mitä kuvailit sanoilla "dualistinen tila, jossa on todistava tai tarkkaileva "minä"-tietoisuus, vaikkakaan se ei enää koe olevansa mieli ja keho vaan niiden tarkkailija". Olen kokenut myös tämän tilan "takana" olevan syvän hiljaisuuden muutaman kerran.

Vaikeus on varmaan siinä, että olen ollut tällä polulla, etsijänä, lapsesta saakka. Aikuisena olen edennyt hengellisissä asioissa koittaessani löytää itselleni sopivaa tapaa selvitä uupumuksesta ja masennuksesta. Ymmärrän dualistisen maailmankuvan harhaisuuden, ehkä enemmän aivoillani kuin sielullani, mutta ymmärrän kuitenkin. En vain halua edetä tästä pidemmälle. Haluaisin manifestoida itselleni ihan tavallisen elämän. Perheen ja ystäviä, työn ja ehkä jopa mukavan harrastuksen. En mitään muuta. Vaikka tiedän, että kaikilla on omat ongelmansa, kadehdin ihmisiä, jotka nauttivat arjen pyörityksestä, eivätkä kaipaa mitään ylimaallisia kokemuksia.

Jos kysyisin, voiko tätä kaikkea perua, vastaisit varmasti ettei voi. Tässä elämänvaiheessa haluaisin kuitenkin vain olla ja elää elämääni, en suorittaa henkistä kasvua meditoimalla ja pyrkimällä ykseyteen. Se lienee kuitenkin mahdotonta.

Ei se ole millään tavalla mahdotonta. Eikä sitä mitä on ollut tähän asti tarvite mitenkään perua. Voit ihan vapaasti manifestoida itsellesi sellaisen elämän kuin haluat. Kokeiltuasi näet, oliko se sinulle riittävän syvästi tyydyttävää, että haluat jatkaa sitä elämäsi loppuun vai ei.

Itsekin totesin tietyssä vaiheessa elämääni, että myös jo lapsesta asti jatkunut hengellinen etsintäni oli täysin epäonnistunut ja sitä olisi järjetöntä jatkaa. Olin menettänyt uskoni kristinuskoon ja kaikkeen yliluonnolliseen. Koin että minua oli huijattu toivollakin jostain tämän maailman ylittävästä. NIinpä minä menin ja päätin elää kuten muutkin. Juhlin, keskityin uraan, seurustelin miesten kanssa, ostin itselleni talon jne. Tavallisia tämän maailman asioita. Itselleni se oli vain rajallisen ajan juttu, koska taas Vetovoiman lain (jota minun piti käyttää vain kokeiluihin materiaalisten asioiden manifestoinnin mahdollisuuksista eikä todellakaan mihinkään hengelliseen etsintään) myötä päädyin henkiselle tielle vaivihkaa. Mutta ei siinäkään olisi mitään vikaa, jos joku haluaisikin elää loppuelämänsä kuten tässä maailmassa ihmisten on tapana elää. On parempi tehdä sitä mitä tahtoo tehdä, eikä sitä mitä pitäisi.

Miksi puhutaan sieluista ja sieluryhmistä ja Jumalasta, jos kerran totuus on, että olemme yksi ja ainoa Jumala?

Onko Lorna Byrne tuttu? Voisitko kommentoida häntä, jos olet lukenut hänen kirjojaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Sanot että meditoidessa kyllästyttää kääntyminen itseesi, mutta mikä se itse johon käännyt? Jos se on mitä tahansa objekteja, mukaan lukien ruumis ja mieli ja niiden tuotokset (aistimukset,  ajatukset, tunteet) niin kyllä, niihin on aikansa kyllästyä. Samoin intuitioihin ja sisäisiin johdatuksiin. Silloin on aika oivaltaa itsensä ajan ja avaruuden ulkopuolella olevana, itsessään tietoisena läsnäolona tai tilana, jossa kaikki ajatukset, aistimukset ja tunteet tulevat havaituiksi, mutta joka ei ole kuitenkaan mitään näistä itse. Laitan erilliseen viestiin tämän kokemuksen kehitysvaiheita, joissa aluessa itsensä keho-mieli-ihmiseksi kokeva päätyy kaikkien dualismien tuolle puolen.

Meditoidessa keskityn siihen "osaan" itseäni, joka havainnoi persoonaa, joka minuna ajattelee, tuntee ja kokee asioita. Se vastaa kokemuksena luullakseni sitä mitä kuvailit sanoilla "dualistinen tila, jossa on todistava tai tarkkaileva "minä"-tietoisuus, vaikkakaan se ei enää koe olevansa mieli ja keho vaan niiden tarkkailija". Olen kokenut myös tämän tilan "takana" olevan syvän hiljaisuuden muutaman kerran.

Vaikeus on varmaan siinä, että olen ollut tällä polulla, etsijänä, lapsesta saakka. Aikuisena olen edennyt hengellisissä asioissa koittaessani löytää itselleni sopivaa tapaa selvitä uupumuksesta ja masennuksesta. Ymmärrän dualistisen maailmankuvan harhaisuuden, ehkä enemmän aivoillani kuin sielullani, mutta ymmärrän kuitenkin. En vain halua edetä tästä pidemmälle. Haluaisin manifestoida itselleni ihan tavallisen elämän. Perheen ja ystäviä, työn ja ehkä jopa mukavan harrastuksen. En mitään muuta. Vaikka tiedän, että kaikilla on omat ongelmansa, kadehdin ihmisiä, jotka nauttivat arjen pyörityksestä, eivätkä kaipaa mitään ylimaallisia kokemuksia.

Jos kysyisin, voiko tätä kaikkea perua, vastaisit varmasti ettei voi. Tässä elämänvaiheessa haluaisin kuitenkin vain olla ja elää elämääni, en suorittaa henkistä kasvua meditoimalla ja pyrkimällä ykseyteen. Se lienee kuitenkin mahdotonta.

Olen ap, en siis mystikko. Mutta vastaan sinulle: ei voi. Tässäkin ketjussa pari vuotta sitten olin uupunut ja halusin lopettaa tämän homman. Sitä ei näköjään voi. Hidastaa voi, lopettaa ei.

Minullekin tulee aika ajoin halu manifestoida elämääni toisenlaiseksi. Sitten tajuan sen olevan merkityksetöntä. Jotenkin sitä elää sellaisessa välimaastossa. Mystikko totesi aikanaan olevansa kahden maan ihminen, ja ymmärrän tämän hyvin. Mihin lie vielä johtaa.

Niin, tämä on sitten se toinen puoli. Joskus on hyväksi lopettaa liian vakavaksi mennyt henkinen etsintä ja repäistä tässä maailmassa. Jos sitten tie käykin vielä uudestaan henkiselle tielle, se käy kevyemmin. Mutta on tosiaan tiloja, joissa mikään muu vaihtoehto ei oikeasti tyydytä kuin hengellinen etsiminen ja löytäminen. Silloin on jo hyvin lähellä löytämistä. 

Kaikki ihmiset haluavat onnellisuutta, ja luonnollinen tapa etsiä sitä tähän maailmaan syntyessä on ulkomaailma. Jo lapsi oppii, että kun se saa jotain: maitoa, ruokaa, lelun, se on ainakin hetken aikaa tyytyväinen. Myöhemmin valikoima laajenee. Ihminen pyrkii onnellisuuteen paitsi hankkimalla materiaa, myös erilaisilla aktiviteeteilla kuten työllä ja harrastuksilla, ihmissuhteilla. Ja koska aina kun saa jotain näillä alueilla, hetken aikaa tosiaan on tyytyväisempi olo kuin ennen, vahvistuu käsitys että ulkomaailma on onnellisuuden lähde.

Kaiken ulkoisen tuottama onni kuitenkin muuttuu ja himmenee ja pian on saatava jotain muuta lisäksi, mutta harva päättelee tästä että minkään saaminen ulkomaailmasta ei ole onnen avain. Sitä etsitään erilaisia asioita, isompia asioita, tai aletaan vaikka käyttää päihteitä joista saa onnellisen olon ilman vaivannäköä. Kun tavanomaiset työn ja rahan, ruoan ja päihteiden, seksin ja ihmissuhteiden tiet onneen on kokeiltu, on enää kaksi vaihtoehtoa: joko näiden suhteen muututaan pakkomielteisen riippuvaiseksi siinä toivossa että isommat määrät vielä vaikuttaisivat vaikka entiset ei - tai sitten aloitetaan henkinen etsintä.

Mutta sekin on alkuun vain uusi onnen tavoittelu itsen ulkopuolelta, tavoiteltavat objektit ovat vain hienovaraisempia kuin ennen. Ennen tavoiteltiin rahaa tai viehättäviä kumppaneita, nyt tavoitellaan erikoisia tietoisuudentiloja. Ja taas alkuun vaikuttaa että nyt se etsitty löytyi, nyt onni löytyi. Mutta valaistuminen ei ole mikään tietoisuudentila joka tulee ja menee. Hienot kokemukset menee ohi, ja tavanomainen tyytymättömyys ja etsinnän halu palaavat. Nyt vaan ei ole enää mitään suuntaa mihin mennä: tämän maailman ilot on kokeiltu ja todettu epätyydyttäväksi, ja näyttää että henkisyys ja hengellisyyskin on kokeiltu, ja todettu myös pelkästään ohimeneviä "hyviä fiboja" välillä tuottavaksi, mutta pohjimmiltaan epätyydyttäväksi.

Lopulta voi tulla oivallus, että mitä todella kaivataan, ei löydy mistään kehon, maailman, eikä myöskään mielen, tiloista. Silloin alkaa kiinnostaa itsen luonne, mikä on se joka aina on levoton ja kaipaa jotain, eikä pitkäaikaisesti tunne tyytyväisyyttä mistään? Ja siitä voi alkaa se tie jota kuvasin aiemmin eri vaiheina, joka todella johtaa onnellisuuteen, joka ei ole mikään mielen eikä maailman eikä ihmiskehon tila, ja joka ei ole ohimenevä.

Mitä tapahtuu ihmisille, jotka tekevät itsemurhan?

Vierailija kirjoitti:

Mitä tapahtuu kun tavallinen Tiina kuolee? Jos hänen miehensä Pertti on kuollut ja Tiinalla itsellään on syöpä ja hän aavistaa oman kuolemansa koittavansa ja toivoo että näkee Pertin vielä. Mitä tapahtuu?

Kyllä hän miehensä näkee. Aika tavallinen on jopa kokemus nähdä jo rajan taakse menneet vähän ennen kuolemaansa tavalla tai toisella. Mutta on parempi kunkin etsiä itsessään se, minkä itse havaitsee kuolemattomaksi, kuin omaksua toisilta uskomuksia siitä, mitä kuoleman jälkeen on, ja siksi en itse kovin mielelläni puhu siitä paljoakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi puhutaan sieluista ja sieluryhmistä ja Jumalasta, jos kerran totuus on, että olemme yksi ja ainoa Jumala?

Se on vähän kuin meri ja aallot. Meri on yksi, mutta ei ole silti järjetöntä puhua sen yksittäisten aaltojen ominaisuuksista kuten korkeudesta tai muodosta. Aallot ovat merta ilmenemässä, eivät mitään siitä erillistä, mutta silti jos valitaan tietynlainen tarkastelun mittakaava ja tapa, on ihan järkevää puhua myös aalloista ikään kuin ne olisivat yksilöitä.

Miksi joskus kun katson toista kissaani silmiin, tuntuu siltä kuin katsoisin itseäni? Tunnen hetken yhteyden ja kissakin sitä aina vähän säpsähtää ja äkkiä katsoo muualle. Toisen kanssa tuota en ole kokenut. Tunnistan sen saman tietoisuuden/elämän joka on sama minussa ja kissassani?

Vierailija kirjoitti:

Onko Lorna Byrne tuttu? Voisitko kommentoida häntä, jos olet lukenut hänen kirjojaan?

Luulen, että aika monet pettyvät hänen kirjoihinsa, vaikka alkuun voivat innostua, koska loppujen lopuksi niistä jää käsitys, että hienoa Lornalle, että hän näkee enkeleitä ja kokee kaikkea taivaallista, mutta mitä se oikeastaan minua auttaa jos minä en näe enkä koe mitään suojelusenkeleitä ja muita lohdullisia yliluonnollisia asioita.

Sellaisten kokemusten etsiminenkään ei ole kestävä tie mihinkään henkisessä elämässään. Jos kokee lohtua Lornan enkelien sanomasta, sen toki voi ottaa vastaan, mutta harvalle siitä sen enempään on. (Ja monia häiritsee Lornan usein lapsenomaiset, niin kovin selvästi ihmisen mielikuvituksen värittämät enkelihahmot liikaa, että saa otettua viestiäkään vakavasti)

Vierailija kirjoitti:

Mitä tapahtuu ihmisille, jotka tekevät itsemurhan?

Ei mitään sen ihmeellisempää kuin niillekään, jotka poistuvat ihmiselämän kokemuksestaan vasta kun on aivan pakko, kun keho tuhoutuu tai lopettaa toimintansa. On ollut kauhistuttava opetus, että joskus  on kristinuskossakin opetettu, että itsemurhaa seuraisi jonkinlainen tuonpuoleinen rangaistus. Että ensin elämä olisi liian helvetillistä kestettäväksi, mutta se olisikin vasta pientä alkusoittoa itse varsinaiselle helvetille, jonne päätyy tekonsa seurauksena. Asia ei onneksi ole näin.

-