Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

KM, minulla on ollut jatkuva huoli läheisestäni tänä syksynä. Huoli perustuu tosiasioihin, ei siihen että "harrastan huoliajattelua". Omasta elämästäni tukirakenteet lyötiin vuosia sitten pois ja minä selvisin tavallani. Nyt näen samaa tapahtuvan rakkaimmalleni, jolle tuki on elämän ja terveyden ehto. Olen tehnyt enemmän korvatakseni puuttuvaa turvaa, mutta en pystynyt tekemään sitä täysin ja hänellä on ollut isoja vastoinkäymisiä, joiden aikana apuanintarvityiin vielä enemmän. Lopulta henkinen jaksamiseni romahti ensin ja nyt myös fyysinen. Mitään muuta en nyt toivo kuin että tästä pääsisin taas jaloilleni ja takaisin normaaliin. Mietin kuitenkin että mitä teen pieleen tai olen tehnyt. Tai siis... onko sitä onnenpotkua olemassakaan?

Kyllä, tässä ihmisten dualiteettien maailmassa on myös onnenpotkuja, sen lisäksi että on kohtalon iskuja, sitähän tämän maailman tietoisuuden taso on: kärsimyksen ja onnen vaihtelua. Onnenpotkujen odottelu ei kuitenkaan usein ole hedelmällisin tapa ratkaista ongelmia, koska usein ainakin niiden todennäköisyyttä voi nostaa omilla toimillaan. Tämäkin on asia, mitä voi ratkoa eri tasoilta käsin, ja mikään niistä ei ole väärin, mikään ei sulje pois toista, toisaalta kaikki eivät ole kaikille kiinnostavia, haluttavia tai mahdollisia.

Fyysinen taso: Ongelma on, että olet antanut enemmän kuin sinulla on mitä antaa, yli voimiesi. Tällä tasolla ihmisen voimavarojen koetaan olevan rajalliset, ja luonnollinen seuraus pitkäaikaisesta yli voimien antamisesta on oma loppuunpalaminen. Järkevää olisi rajoittaa omaa tukemistaan ja antamistaan, koska muuten käy niin että lopulta se toinen joutuu selviämään ilman yhtään tukeasi jos romahdat täysin. Lisäksi kannattaa tietysti tehdä kaikki mahdollinen, jotta tukirakenteita saisi palautettua toisen elämään, oikein taisteltava sen puolesta. Ja myös että itse saa sen tarvittavan tuen ja toipumisrauhan, mitä tarvitsee toipuakseen. 

Psyykkinen/manifestoinnin taso: Tilannetta voi muuttaa muuttamalla omia uskomuksiaan. Jos vaikka luonnolliset aistit näyttävätkin, että tällä hetkellä tilanne on huono, niin silti voi alkaa määrätietoisesti uskoa muutokseen, ikään kuin se olisi jo tapahtunut. Kuvitella parempi tilanne niin itselle kuin muille osapuolille, ja elää siinä kuin se olisi jo manifestoitunut. On hyvä ottaa hetkiä, jolloin hiljentyy sekä täyteen hiljaisuuteen, että sen jälkeen luomaan sitä todellisuutta jonka haluaa manifestoituvan fyysiseen maailmaan. Visualisoimaan, mielikuvittelemaan, niin että ikään kuin elää jo tunnemaailmaltaankin siinä mitä kuvittelee. Muulloinkin seurailee mieltään ja sen sisäistä puhetta, ja viljelee positiivista, ja karsii "rikkaruohoja", ei anna valittavien ja epäuskoisten ajatusketjujen loputtomiin jauhaa levyään ja kukoistaa.

Hengellinen taso: Nähdä miten kaikki kärsivät osapuolet ovat Jumala itse ilmenemässä lihassa, tosiolevaisuudessaan täydellisiä ja rauhan tilassa jo nyt. Ei ole mitään muutettavaa, on vain unesta heräämistä, illuusioiden katoamista. Mutta tämä taso vaatii ns. spirituaalisen näkökyvyn avautumisen, eikä sittenkään aina tässä maailmassa "toimi", koska monen ihmisen uskomusmaailma on niin sitoutunut uskomuksiin siitä mikä hän itse on ja mikä on tilanne, että se ei anna periksi vaikka joku katsoisikin häntä spirituaalisin silmin ja näkisi Jumalan lapsen vailla mitään vikaa tai puutetta. Usein tapahtuu jotain muutosta, mutta ei niin radikaalia kuin olisi mahdollista, jos ihmiskunnan yleinen tietoisuuden taso olisi vastaanottavaisempi ja hienovireisempi. (Esim. se Jeesuksen lupaus vuorten siirtymisestä uskolla on ihan realismia, mutta ei ihmisten nykyisessä kollektiivisessa tietoisuudentilassa kovinkaan todennäköistä - jonain päivänä kyllä). Mutta minä käytän tätä tasoa ottamalla asian hiljaisuuden rukoukseen.

Kiitos. Hänet näenkin täydellisenä, ja uskon että niin hänkin näkee minut. Itseni kanssa on tekemistä. Haluaisin vain suojella häntä.

Heippa kristitty mystikko. Yhtenä päivänä näin tämän ketjun ja aloin lukemaan. On ollut henkisesti rankkaa ajatusten tasolla, sillä pelkään niin hemmetisti kaikkea jatkuvasti. Jossain vaiheessa ajatukset hiljeni lähes kokonaan, jotenkin tuli tunne ettei jaksa enää pelätä tai tuntui siltä että kaikki oli yksinkertaisesti vain liikaa. Alkoi jonkinlainen henkinen etsintä. Lainasin Gary Renardin kirjan Maailmankaikkeus katoaa (jossa kerrotaan Ihmeiden oppikurssista) ja olen sitä lukenut. Tänään tuli todella ahdistunut olo ja hetkeksi tunsin sekoavani kun olin ymmärtänyt (en tiedä ymmärsinkö oikein) että maailmankaikkeus on vain ajatus ja minä olen sen sepittäjä ja minä olen kaikki muutkin ihmiset (ymmärsin varmaan väärin?). Haen turvaa vanhemmistani ja kyselen kaikilta vastauksia kysymyksiin enkä enää tiedä mikä on totta. Näen kyllä ja havainnoin asioita, mutta tuntuu että mieleni on sekaisin, enkä tiedä enää mihin uskoa (en tiedä voiko uskomuksillaan luoda maailmaa ja mitä minä luon nyt kun en tiedä mihinkä uskon). Pelkään kaiken ns. turvan menettämistä elämässä, pelkään sekoamista, hylkäämistä ym. Nyt tuli tunne, etten halua enää lukea mitään hengellistä koska pelkään menettäväni järkeni täysin ja joutuvani hullujen huoneelle sidotuksi johonkin. Onko niin että jokainen valaistuu aikanaan? Minulla on uskomus, että valaistuminen käy kärsimysten kautta vaikka eihän se välttämättä niin ole. Onko mahdollista että valaistun lempeästi? Pelkään kärsimystä kaikkialla, pelkään että lemmikkini kärsivät ja kuolevat. Haluaisin vaan olla turvassa ja rakastettu. Jotenkin tiedän ettei sellaista voi saavuttaa tällä fyysisellä tasolla sillä kaikki on katoavaista. Olen surullinen ja pelokas. Voisitko rukoilla puolestani? Saatan jatkaa tämän ketjun selaamista vielä mutta tuohon kirjaan en halua nyt koskea enää ainakaan hetkeen. Tuntuu että olen saanut ns. yliannostuksen tätä uutta tietoa ja en kestä sitä. Tiedän jotenkin että ihan turha pelätä etukäteen asioita mutta silti pelkään.

Onko Neville Goddard tuttu? Mitä sanot tästä mitä Neville kertoi joskus luennollaan:

"The Father is not something you are going to find in some cathedral, some retreat, or holy place; he is wherever you are. The Father is within you, and one day you will be sitting quietly, not thinking of anything in particular, when the symbolism will take place. The rock (the quartz) will shatter into pieces, then reassemble itself into the perfect statue of you as a meditating Buddha. Then it will begin to glow like the sun, brighter and brighter, until it explodes and you return to the awareness you were when the vision possessed you."

Tuli mieleen  viime viikkoinen kumma kokemus tuosta mystikon kertomasta, että itse on sitä mitä etsii. Elämys itsessään ei kestänyt varmaan montaa sekunttia ja jäljelle jäi olo "kuin olisi unohtanut jonkun sanan ja se pyörii aivan kielen päällä, mutta ei saa sitä millään mieleensä". Mieleni on ilmeisesti aika äänekästä sorttia. En yritä sitä enää niinkään vaientaa, koska se tuntuu monesti aika mahdottomalta. Mitä enemmän yritän, sitä enemmän se möykkää. Ns. pelotteluun en lähde enää niin helposti mukaan, mutta aina tulee uusia keinoja. Jos ei muuta, niin jotain ihan päätöntä mölyä. Tyyliin "lallallaa, piipaa piipaa, öyh öyh, 0100 100, makkaroita ja koiran karvaa". Aika huvittavaa, mutta välillä meinaan kyllä ärsyyntyä :D

Olen siis vain päättänyt tarkkailla tätä mesoamista ulkopuolelta, aivan kuin mikään noista ei olisi minä. No, yhtenä päivänä oli taas tuollainen äänekkäämpi hetki menossa. Jotenkin tulin ajatelleeksi, että jos en ole mitään tästä, niin mitä sitten? Hetkeksi tuli olo, että Haaaaaa! Ei kai, voiko se olla näin yksinkertaista? Tämähän on aina ollut tässä. Se oli jotain tuon kaiken melskeen ulkopuolella.

Elämys ei tosiaan kestänyt kauaa, eikä ole tullut takaisin sen jälkeen, vaikka tuntuikin hetken niin päivän selvältä. Toisaalta se vahvisti oloa, että mitään etsittävää ei varsinaisesti ole ja samalla ei ole mitään hätää. Saa nähdä saanko vielä tuosta langanpäästä kiinni. 

Tulin myös lopputulokseen, että ainakin omalla kohdalla tuo mölyävä mieli on lopulta enemmän hyödyksi kuin haitaksi... ainakin tässä kohtaa. Sen avulla on melkein helpompi ulkoistaa itsensä "joksikin muuksi".

1424

Vierailija kirjoitti:

Heippa kristitty mystikko. Yhtenä päivänä näin tämän ketjun ja aloin lukemaan. On ollut henkisesti rankkaa ajatusten tasolla, sillä pelkään niin hemmetisti kaikkea jatkuvasti. Jossain vaiheessa ajatukset hiljeni lähes kokonaan, jotenkin tuli tunne ettei jaksa enää pelätä tai tuntui siltä että kaikki oli yksinkertaisesti vain liikaa. Alkoi jonkinlainen henkinen etsintä. Lainasin Gary Renardin kirjan Maailmankaikkeus katoaa (jossa kerrotaan Ihmeiden oppikurssista) ja olen sitä lukenut. Tänään tuli todella ahdistunut olo ja hetkeksi tunsin sekoavani kun olin ymmärtänyt (en tiedä ymmärsinkö oikein) että maailmankaikkeus on vain ajatus ja minä olen sen sepittäjä ja minä olen kaikki muutkin ihmiset (ymmärsin varmaan väärin?). Haen turvaa vanhemmistani ja kyselen kaikilta vastauksia kysymyksiin enkä enää tiedä mikä on totta. Näen kyllä ja havainnoin asioita, mutta tuntuu että mieleni on sekaisin, enkä tiedä enää mihin uskoa (en tiedä voiko uskomuksillaan luoda maailmaa ja mitä minä luon nyt kun en tiedä mihinkä uskon). Pelkään kaiken ns. turvan menettämistä elämässä, pelkään sekoamista, hylkäämistä ym. Nyt tuli tunne, etten halua enää lukea mitään hengellistä koska pelkään menettäväni järkeni täysin ja joutuvani hullujen huoneelle sidotuksi johonkin. Onko niin että jokainen valaistuu aikanaan? Minulla on uskomus, että valaistuminen käy kärsimysten kautta vaikka eihän se välttämättä niin ole. Onko mahdollista että valaistun lempeästi? Pelkään kärsimystä kaikkialla, pelkään että lemmikkini kärsivät ja kuolevat. Haluaisin vaan olla turvassa ja rakastettu. Jotenkin tiedän ettei sellaista voi saavuttaa tällä fyysisellä tasolla sillä kaikki on katoavaista. Olen surullinen ja pelokas. Voisitko rukoilla puolestani? Saatan jatkaa tämän ketjun selaamista vielä mutta tuohon kirjaan en halua nyt koskea enää ainakaan hetkeen. Tuntuu että olen saanut ns. yliannostuksen tätä uutta tietoa ja en kestä sitä. Tiedän jotenkin että ihan turha pelätä etukäteen asioita mutta silti pelkään.

"Maailmankaikkeus on vain ajatus ja minä olen sen sepittäjä ja minä olen kaikki muutkin ihmiset". Ei, ei maailmankaikkeus ole ajatus. Ajatus on vain fyysisen maailman ilmiö, tietynlaisen neurologisen koneiston kohtuu rajoittunut tapa käsitellä tietoa. Maailmankaikkeus on ajan ja materian tuolla puolen, se todellinen tai perimmäinen. Mutta siinä mielessä tuossa ajatuksessa on perää, että se miten biologiseksi, ajalliseksi olennoksi itsensä kokeva ihminen kokee maailmankaikkeuden, on paljoltikin juuri mielen ja aivojen tuotos. Sekä kollektiivinen että yksilöllinen tuotos: on tiettyjä perusasioita joihin kaikki ehdollistetaan uskomaan täällä, ja toisaalta on yksilöllisiä uskomuksia jotka vaikuttavat lähinnä omaan yksilölliseen elämään ja ehkä lähipiirin elämään. Ja on totta, että muuttamalla sekä tietoisessa että ei-tietoisessa mielessäsi olevia perususkomuksia voit radikaalisti muuttaa sitä, miten koet maailman. Tähän perustuu esim. Vetovoiman laki ja vastaavat opetukset. Illuusioilla voi melkoisen vapaasti leikkiä, jos oppii tekniikat, mutta ne eivät ole perimmäinen todellisuus.

Tuo että sinä olet kaikki muut ihmiset sitten. Tämä on asia, jonka ihmiset sanovat tilassa, jossa ovat samaistuneita ei yksilöityneeseen muotoon vaan kaikkialliseen Elämään tai Tietoisuuteen, josta kaikki oleva on ilmentymää. Samasta tilasta käsin voidaan sanoa kuten Jeesus sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä". Voisi myös sanoa Minä olen Kaikki-mitä-on. Ja se on totta, se on perimmäistä laatua oleva spirituaalinen totuus siitä mikä sinä olet ja mikä minä olen. Mutta tämä ei tarkoita että kuolevaiseksi fyysiseen kehoon sidotuksi erilliseksi olennoksi itsensä kokeva ihminen olisi tuota. Siltä kokemuksen tasolta katsottuna ajatus ykseydestä on joko pelottavaa hulluutta tai sitten toiveajattelua jolla ei ole vielä omaa kokemusperustaa. Pohjimmiltaan tuon kokemuksen voi teologisella kielellä sanoa olevan kokemus ykseydestä Jumalan kanssa. Tai niin, että Jumala tai Oleminen tai Tietoisuus on se, mikä on sekä sinussa että kaikessa muussa, ei joku ihminen, mutta valaistumiseen liittyy se että tajuaa että Minä olen Se. Olen sen ilmentymä sekä se itse... Jos kullasta tehdään monia koruja, niin ne kaikki ovat silti kultaa ja niillä on kullan ominaisuudet. Jos Jumala ilmenee miljardeina muotoina, ne ovat silti Jumalaa ja niillä on Jumalan ominaisuudet.

Jatkan vastausta näihin toiseen vastaukseen.

Näen kyllä ja havainnoin asioita, mutta tuntuu että mieleni on sekaisin, enkä tiedä enää mihin uskoa (en tiedä voiko uskomuksillaan luoda maailmaa ja mitä minä luon nyt kun en tiedä mihinkä uskon)

Tällaisessa tilanteessa on hyvä se sama asia mikä joskus myöhemmin voi olla hankala voitettava haaste eli tämän maailman syvään juurtuneet perususkomukset, jotka on alitajunnassasi asti siitä huolimatta että nyt sinusta tuntuu tuolta. Eli esim. et ala yhtäkkiä kokea että luonnonlait pettävät altasi tai imeydyt johonkin tyhjiöön tai itse luomaasi täysin kollektiivisesta todellisuudesta erilliseen todellisuuteen. Kyllä ne tämän maailman ehdollistamiset pitävät sinut kiinni tässä kollektiivisessa todellisuudessa niin kauan, kuin et itse selkeästi tahdo muuta. Se on kyllä totta, että jonkinlaista ulkoisen oman elämän "hajoamista" voi tapahtua tietoisuuden murrosvaiheissa, joissa elämää ylläpitäneet perususkomukset on radikaalisti muuttumassa: vanhat on hajonneet, uusia ei ole vielä oikein syntynyt. Mutta nämä murrokset ei ole niin radikaaleja kuin hulluksi tuleminen tms. Monet kuitenkin kokevat jonkinlaisia kielteisiä muutoksia terveydessä, ihmissuhteissa, työssä tms jotka kuitenkin murrosvaiheen mentyä korjaantuvat. Lisäksi on niin, että sinä voit aina VALITA hidastaa omaa henkistä prosessiasi, jos pelottaa liikaa. Voit esim. ottaa aikalisän jättämällä toistaiseksi hengellisten ajattelut ja lukemiset väliin, ja päättää omaksua toistaiseksi tämän maailman perususkomukset kuten että ajattelusi ei luo todellisuutta ja että kaikki menee vain tämän maailman lakien mukaan. Ja koska sinä luot oman todellisuutesi, se mitä päätät, tapahtuu.

Onko niin että jokainen valaistuu aikanaan? Minulla on uskomus, että valaistuminen käy kärsimysten kautta vaikka eihän se välttämättä niin ole. Onko mahdollista että valaistun lempeästi?

Kyllä, jokainen valaistuu joskus, koska on vain Yksi joka ilmenee erillisissä muodoissa, ja tämä valaistumattomuus on pelkkä naamioleikki, jossa koko ajan täysin valaistunut leikkii olevansa jossain muodoissaan valaistumaton, kokeakseen sellaisen tietoisuudentilan. Sellainen kokemus ilmenee vain ajan illuusiossa, eikä todellisuudessa. Ja ajan illuusiostakin katsoen kehitys menee kohti valaistumista.

Lempeästi valaistuminen on mahdollista, mutta ei sekään totuuden nimissä ole ihan höpöä että useimpien tiehen kuuluu esim. hengen pimeän yön kokemuksia tai ulkoisen maailman tai oman mielen jonkinasteisen hajoamisen kokemuksia, jotka on inhimillisesti kärsimystä aiheuttavia. Oma tieni ei ole ollut erityisen lempeä, mutta se on ollut oma valintani: minä olen itse halunnut valaistuksen nyt ja heti, huolimatta siitä paljonko hintaa joudun siitä maksamaan. Koska tietyssä vaiheessa elämää millään muulla ei ollut minulle mitään väliä. Nautinto, ilo, rauha, menestys, kaikki sellainen oli pelkkää tyhjää roskaa koska halusin vain yhtä asiaa, hinnalla millä hyvänsä. Mutta kenenkään muun ei tarvitse valita niin, voi itse valita hitaamman ja vähemmän rajun tien.

Pelkään kärsimystä kaikkialla, pelkään että lemmikkini kärsivät ja kuolevat. Haluaisin vaan olla turvassa ja rakastettu. Jotenkin tiedän ettei sellaista voi saavuttaa tällä fyysisellä tasolla sillä kaikki on katoavaista.

Olet tässä ihan oikeassa. Kaikki täällä kärsii ja nauttii, syntyy ja kuolee. Voit kuitenkin oppia näkemään Todellisuuden illuusioiden takana, sen mikä sisältää kaiken ja ei koskaan muuttu, jossa ei ole syntymistä eikä kuolemista, eikä sillä ole silloin enää niin syvää merkitystä, mitä illuusioiden näytelmissä tapahtuu. 

Rukoilen kyllä puolestasi. Et ole mitenkään vaarassa, olet vaan joutunut heitetyksi nyt hieman "liian syvään veteen" yllättäen ja siitä pelot, mutta et sinä huku, et sekoa, voit peruuttaa takaisin tukevalle maalle ja lähestyä aihetta varovaisemmin uudestaan sitten kun tahdot ja uskallat.

Kiitos paljon äskeisistä vastauksista ja rukouksesta. Taidan pelätä näitäkin asioita kun yritän niin kovasti ymmärtää järjellä ja sitten päättelen aivan väärin asioita tästä yksilöllisyyden tilasta (mm. tuo että minä olen kaikki muutkin ihmiset, se tuntui ihan hirveältä). Kai niitä kokemuksia tulee kun on tullakseen ja siihen tahtiin ettei aivan luule seonneensa. Kiitos vielä <3

Vierailija kirjoitti:

Onko Neville Goddard tuttu? Mitä sanot tästä mitä Neville kertoi joskus luennollaan:

"The Father is not something you are going to find in some cathedral, some retreat, or holy place; he is wherever you are. The Father is within you, and one day you will be sitting quietly, not thinking of anything in particular, when the symbolism will take place. The rock (the quartz) will shatter into pieces, then reassemble itself into the perfect statue of you as a meditating Buddha. Then it will begin to glow like the sun, brighter and brighter, until it explodes and you return to the awareness you were when the vision possessed you."

Se on totta, että se mitä Jeesus kutsui nimellä Isä, ja mitä voi kutsua monella muullakin nimellä (Kristus, Jumala, Tietoisuus, buddhamieli, Minä tai Itse isolla tms) on sisäisesti meissä. Niin opettaa Raamattukin monessa kohtaa. Opettaa jopa, että vaikka ihminen tekisi majansa tuonelaan tai helvettiin (ja ihmisillä on taipumusta viedä itsensä erilaisiin helvetteihin aika useinkin, yleensä tiedostamattomuuttaan) niin sielläkin Hän on, mikä tietysti tarkoittaa: sielläkin Minä olen. Isä on sinun oma ehdollistumaton tietoisuutesi, joka ei kuitenkaan ole vain sinun yksilöllinen ihmismielesi vaan kaiken olevan tietoisuus. Koska se on oma tietoisuutesi, oma olemassaolosi ja oma elämäsi, sinun ei ole ikinä mahdollista olla siitä erossa.

Goddardin kuvaama kokemus taas on hänen yksilöllinen kokemuksensa, ei sellainen muoto jonka kaikki kokisivat. Kaikki eivät koe minkäänlaisia näkyjä tai symbolismeja, ja nekin jotka kokevat, kokevat ne yksilöllisesti, samoin kuin jokaisen unisymbolismi on yksilöllinen. Kokemus itse on mielen tuolla puolen, mutta toisinaan ihmisen mieli antaa sille muodon, jotta pystyisi jollain tasolla käsittämään sen, ja tässä muodon antamisessa mieli käyttää itselleen merkityksellisiä symboleja (esim. oman uskonnon tai kulttuurin kuvastoa). Oma mieleni ei ole koskaan ollut oikein symbolisoivaa tyyppiä, minkä takia tavattoman pitkään hengellisessä etsinnässäni kokemus oli vain tympeä tyhjyys. Prosessi oli kyllä käynnissä, ja joku muu olisi kokenut sen aikana ties mitä hengellisiä kokemuksia, mutta minä en kokenut yhtään mitään ennen kuin pystyin näkemään "silmästä silmään", spirituaalisin silmin enkä ihmismielellä symboliikkaan käärittynä.

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen  viime viikkoinen kumma kokemus tuosta mystikon kertomasta, että itse on sitä mitä etsii. Elämys itsessään ei kestänyt varmaan montaa sekunttia ja jäljelle jäi olo "kuin olisi unohtanut jonkun sanan ja se pyörii aivan kielen päällä, mutta ei saa sitä millään mieleensä". Mieleni on ilmeisesti aika äänekästä sorttia. En yritä sitä enää niinkään vaientaa, koska se tuntuu monesti aika mahdottomalta. Mitä enemmän yritän, sitä enemmän se möykkää. Ns. pelotteluun en lähde enää niin helposti mukaan, mutta aina tulee uusia keinoja. Jos ei muuta, niin jotain ihan päätöntä mölyä. Tyyliin "lallallaa, piipaa piipaa, öyh öyh, 0100 100, makkaroita ja koiran karvaa". Aika huvittavaa, mutta välillä meinaan kyllä ärsyyntyä :D

Olen siis vain päättänyt tarkkailla tätä mesoamista ulkopuolelta, aivan kuin mikään noista ei olisi minä. No, yhtenä päivänä oli taas tuollainen äänekkäämpi hetki menossa. Jotenkin tulin ajatelleeksi, että jos en ole mitään tästä, niin mitä sitten? Hetkeksi tuli olo, että Haaaaaa! Ei kai, voiko se olla näin yksinkertaista? Tämähän on aina ollut tässä. Se oli jotain tuon kaiken melskeen ulkopuolella.

Elämys ei tosiaan kestänyt kauaa, eikä ole tullut takaisin sen jälkeen, vaikka tuntuikin hetken niin päivän selvältä. Toisaalta se vahvisti oloa, että mitään etsittävää ei varsinaisesti ole ja samalla ei ole mitään hätää. Saa nähdä saanko vielä tuosta langanpäästä kiinni. 

Tulin myös lopputulokseen, että ainakin omalla kohdalla tuo mölyävä mieli on lopulta enemmän hyödyksi kuin haitaksi... ainakin tässä kohtaa. Sen avulla on melkein helpompi ulkoistaa itsensä "joksikin muuksi".

1424

Tuo on tosiaan yksilöllistä ja oman mielen rakenteesta kiinni, onko helpompi hiljentää mieli vai antaa mielen touhuta ja suhtautua siihen samoin kuin suhtautuisi vaikka taustalta kuuluvaan ääneen: kuin se olisi ulkopuolinen, ei kovin merkittävä asia. Esim. harvan meditaatiota ihmeemmin häiritsee jos taustalta kuuluu sateen rapinaa, autotien ääntä tai jääkaapin hurinaa. Ajattelu häiritsee lähinnä siksi, että useimmat ovat siihen samaistuneita, heille se merkitsee heitä itseään, ja siksi ajattelu imee koko huomion toisin kuin nuo muut asiat. On kuitenkin tosiaan mahdollista oppia eriytymään ajattelustaan, jolloin se ei enää häiritse mitenkään. Voi todeta, että Tietoisuudessa kulkee tällä hetkellä tietyt äänet, tiettyjä kehon tuntemuksia, tiettyjä ajatuksia, eikä mikään näistä estä tietoisuutta itse Tietoisuudesta. (Itse olin niitä joille tämä oli tosin aina hyvin vaikeaa, sen sijaan mielen hiljentäminen tahdonalaisesti oli opittavissa varsin helposti - ja molemmat menetelmät yhtä lailla edistävät Tietoisuuden olemuksen tunnistamista itsessään)

Mulle on tullut nyt sellainen olo että elämä on teeskentelyä ja näytelmää. En siis tarkoita että itse teeskentelisin tai eläisin kulisseja rakennellen vaan ihmisten elämä yleensä näyttää sellaiselta. Tehdään erilaisia asioita vain siksi että niin muka kuuluu tehdä, ei siksi että kiinnostaisi. On opittu että pitää olla vaikka korkeakoulututkinto, hieno työpaikka (mieluiten "vaativaa asiantuntijatyötä"), puoliso jolla mielellään on korkea status jne.

Vaikea selittää mutta esimerkiksi naisten harrastama asioiden hehkuttaminen ("oih, olipa ihanaa") on asia josta mulle tulee sellainen olo että ihmiset teeskentelee koska niin kuuluu tehdä ja todelliset mielipiteet voi olla ihan mitä tahansa muutakin.

Mua ei nykyään kiinnosta oikein mikään. Liikun ja ulkoilen mutta ei ole yhtään kiinnostusta mihinkään opiskeluun tai työhön. Mulla on varaa olla jonkin aikaa näin mutta kai se yhteiskunnan aivopesemä osa minussa pyrkii ahdistumaan siitä että ei ole mitään suunnitelmia noiden asioiden suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Mulle on tullut nyt sellainen olo että elämä on teeskentelyä ja näytelmää. En siis tarkoita että itse teeskentelisin tai eläisin kulisseja rakennellen vaan ihmisten elämä yleensä näyttää sellaiselta. 

(...)

Mua ei nykyään kiinnosta oikein mikään. Liikun ja ulkoilen mutta ei ole yhtään kiinnostusta mihinkään opiskeluun tai työhön. Mulla on varaa olla jonkin aikaa näin mutta kai se yhteiskunnan aivopesemä osa minussa pyrkii ahdistumaan siitä että ei ole mitään suunnitelmia noiden asioiden suhteen.

Samat ajatukset täälläkin. En koe olevani masentunut, jotenkin vaan mikään ei ole enää aikoihin vetänyt puoleensa tai jaksanut inspiroida. Maailmassa ei vain ole mitään, mistä jaksaisin kiinnostua. Millään ei tunnu olevan hirveästi arvoa tai merkitystä. En enää edes jaksa unelmoida mistään, koska sekin on jotenkin "ihan sama". Vaan eipä ole (vielä) mitään maallisen tilallekaan. Ihme tyhjäkäyntiä. 

Pystytkö kuvailemaan miltä se tuntuu kun ei ole enää ihmismuodossa vaan Ykseydessä? Mikä ihmisen tunne muistuttaa eniten sitä? Mietin myös näkeekö siellä värejä tai kuuleeko mitään? Ei varmaan kuule jos rauhallista on? Itselleni tulee siitä tilasta mieleen vain musta tyhjyys jossa lillutaan rauhallisena mutta ilmeisesti asia ei aivan näin ole :D Vaikea kyllä kuvitella sitä olotilaa ilman kokemusta.

Mietin myös sitä, että onko ihan kaikilla ihmisillä mahdollisuus kuoleman hetkellä palata sinne tosiolemukseensa vai joutuuko jotkut ihmiset automaattisesti uudelle unikierrokselle? Onko mahdollista että ihmiselämän jälkeen jos ei osaa palata valoon, seuraava elämä on esim. eläimenä tällä planeetalla? Entäs sitten kun kuolee ja jos pääsee takaisin Ykseyteen, voiko sieltä enää koskaan lähteä uudelle kierrokselle kokemaan elämää? Onko se Ykseys täydellisin olotila mitä voi olla olemassa? Kiitos jos viitsit vastata :)

KM (ja muut lukijat), olen niin kyllästynyt tähän elämään. Mikään ei etene, tai siis asiat etenevät juuri sen verran, että ehdin innostua, jonka jälkeen takapakki alkaa ja palaan lähtöpisteeseen. Vietän paljon aikaa yksinäni ja minulla ei oikeasti ole mitään "roolia" tässä maailmassa, vaikka koen, että todellisuudessa minulla olisi paljon annettavaa. Murehdin menneitä ja pelkään niiden jotenkin tulevan kummittelemaan sieltä nykyisyyteen. Samanaikaisesti toivon ja pelkään, että elämä on pelkkä illuusio. Toivon sitä sen takia, koska haluaisin muuttaa menneet tai ainakin tehdä niistä merkityksettömiä. Pelkään sen takia, koska illuusioelämä tuntuu niin tyhjältä ja yksinäiseltä. Ainoa ihminen kuka on tuntunut oikealta sielunkumppanilta (tai joltakin) on ollut omasta tahdostaan poissa elämästäni jo kauan aikaa.

Olen siis ollut tässä pysähdyksen tilassa jo vuosikausia ja viimeisen vuoden lähes "ahdistuneessa" olotilassa. Tai en oikein tiedä millä sanalla tätä olotilaa kuvaisi. Miten tästä pääsee eteenpäin ja mitä ihmettä pienen ihmisen pitäisi tehdä?

Kristitty mystikko, käykö pian kutsu tietyillä ihmisillä? Onko muutos koko ajan käynnissä? Uusi maa tulossa? Jokaisen löydettävä rakkaus itsestään ja annettava sen loistaa ja levitä ympäristöön. Onko ihmisiä joilla tulee olemaan erityinen tehtävä? Kuinka siirtää pelot sivuun jotka silloin tällöin iskevät päälle? Pelkään välillä mielenterveyteni puolesta. Toisaalta tiedän, että totuus on ja pysyy, eikä mielen tarvi kaikkea ymmärtää tai tietää.

Rakkautta kaikille ketjun lukijoille <3

Vierailija kirjoitti:

 Samat ajatukset täälläkin. En koe olevani masentunut, jotenkin vaan mikään ei ole enää aikoihin vetänyt puoleensa tai jaksanut inspiroida. Maailmassa ei vain ole mitään, mistä jaksaisin kiinnostua. Millään ei tunnu olevan hirveästi arvoa tai merkitystä. En enää edes jaksa unelmoida mistään, koska sekin on jotenkin "ihan sama". Vaan eipä ole (vielä) mitään maallisen tilallekaan. Ihme tyhjäkäyntiä. 

...pitäisi kai lisätä, että tämä on johtanut jatkuvaan ärsyyntymiseen, turhautumiseen ja tuskaiseen oloon. Kaikki väsyttää, kiukuttaa, ottaa aivoon. En tiedä, miten tätä jaksaisi, kun on jatkunut jo pitkään eikä loppua näy. Haluaisin vain olla yksin ja rauhassa, vaan kun töissä on vähän pakko käydä. Onneksi olen sentään saanut kokea pilkahduksen siitä, mitä tämän tuskaisen ihmisvaelluksen taustalla on; uskomattoman syvä rauha ja lähes euforinen ilo! Harmi vain, että tuon pikku maistiaisen jälkeen tämä sama potaska on jatkunut jo useamman vuoden. Millä tätä jaksaa?

Mä haluaisin kysyä teidän mielipiteitä siitä että mä koen todella ahdistavaksi kaiken mielenterveyshoidon. Mulla on tunnesäätelyn ongelmia mutta koen että tarjolla oleva "apu" olisi kaikkea muuta kuin auttavaa ja itse asiassa tunteiden läpikäymistä ja kasvuprosessia haittaavaa. Onko tää sit jotain sellaista että siellä se suhtautuminen raskaisiin tunteisiin on sellainen että niitä ei saisi olla ja ne pitäisi saada estettyä ja itse näkee asian eri tavalla. Varmaan niin, ja että ei oireilustaan huolimatta pidä itseään sairaana tai ongelmaisena ja sieltä tuleva tulkinta taas on just se että sinussa on jotain vialla.

Vierailija kirjoitti:

Mä haluaisin kysyä teidän mielipiteitä siitä että mä koen todella ahdistavaksi kaiken mielenterveyshoidon. Mulla on tunnesäätelyn ongelmia mutta koen että tarjolla oleva "apu" olisi kaikkea muuta kuin auttavaa ja itse asiassa tunteiden läpikäymistä ja kasvuprosessia haittaavaa. Onko tää sit jotain sellaista että siellä se suhtautuminen raskaisiin tunteisiin on sellainen että niitä ei saisi olla ja ne pitäisi saada estettyä ja itse näkee asian eri tavalla. Varmaan niin, ja että ei oireilustaan huolimatta pidä itseään sairaana tai ongelmaisena ja sieltä tuleva tulkinta taas on just se että sinussa on jotain vialla.

Ainakin se on todella lääkekeskeistä.

Paloin lievästi loppuun töissä ja unirytmit sekosivat. Kävin työterveyspsykologilla ja juttelumme keskittyivät lähinnä vain siihen että minun pitää korjata tilanne unilääkkeillä. Olisin halunnut pohtia laajemmin, missä olen ja mitä voin muuttaa ja miten, mutta ei: jos ei vedä nappeja naamariin niin muuta tukea on turha odottaa. Koska ilmeisesti se on silloin viesti ammattilaiselle, että on hoitovastainen.

Vierailija kirjoitti:

Mä haluaisin kysyä teidän mielipiteitä siitä että mä koen todella ahdistavaksi kaiken mielenterveyshoidon. Mulla on tunnesäätelyn ongelmia mutta koen että tarjolla oleva "apu" olisi kaikkea muuta kuin auttavaa ja itse asiassa tunteiden läpikäymistä ja kasvuprosessia haittaavaa. Onko tää sit jotain sellaista että siellä se suhtautuminen raskaisiin tunteisiin on sellainen että niitä ei saisi olla ja ne pitäisi saada estettyä ja itse näkee asian eri tavalla. Varmaan niin, ja että ei oireilustaan huolimatta pidä itseään sairaana tai ongelmaisena ja sieltä tuleva tulkinta taas on just se että sinussa on jotain vialla.

Näissä pyritään yhteistyössä terapeutin kanssa saamaan työkaluja omien tunteiden parempaan hallintaan. Nimenomaisesti kun kyseessä on kognitiivinen terapia. Auttanut ainakin minua paljon. Ei siellä kukaan ole alkanut tolkottaa, että minussa on jotain vikaa. Halusin voida paremmin.