Lue keskustelun säännöt.
Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.
11.08.2016 |
Olen jäänyt miettimään joitain kirjoituksiasi. Kysymys on irrallisista asioista, joten aloitan oman.
Olet joskus sanonut, että hauskuus alkaa, kun tajuaa koko maailman olevan illuusiota. Voisitko tarkentaa?
Oletko lukenut Neile Donald Walschia? Oletko samaa vai eri mieltä hänen kanssaan?
Olen viime aikoina pohtinut seuraavaa ristiriitaa: saat mitä pyydät + todellisuutta ei pidä vastustaa vaan hyväksyä. Logiikkani mukaan jos hyväksyn todellisuuden, niin en ole pyytämässä mitään... Jos pyydän, niin olen tyytymätön todellisuuteen... Miten tämä dilemma olisi ratkaistavissa!
Kommentit (6995)
Olen seurannut ketjua alusta asti, kommentoinut muutamaan otteeseen jne. Ja haluan vain sanoa että pidän teistä kaikista vakkareista. Sillä vaikka aina voi lukea kirjallisuutta ym niin tämä on oikeastaan ainoa kerta kun voi itse vaihtaa tästä ajatuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä102 kirjoitti:
Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:
Minun tieni on vienyt vähän toiseen suuntaan kuin siihen Tyhjyyden kohtaamiseen, mistä Mystikko puhuu, vaikka vaistoankin, että lopullinen Totuus on vielä tämänhetkisen tietoisen kokemusmaailmani ulkopuolella. Kirjoitin täällä muutama kuukausi sitten siitä, miten luovuin etsimisestä, yrittämisestä ja kontrolloinnista ja "asetuin Hengessä paikalleni" niin, että itse Elämä voi alkaa kulkea minun lävitseni. En siis ole passiivinen tai lamaantunut, vaan soljun elämän luontaista virtaa pitkin yrittämättä pakottaa sitä mihinkään tiettyyn suuntaan. Mitä enemmän tätä harjoitan, sitä paremmin olen oppinut tunnistamaan, missä kohti pakottamista tapahtuu ja päästämään siitä aina vain uudelleen irti.
Minulle asiat eivät nykyään tunnu vähemmän vaan päinvastoin, ne tuntuvat enemmän, toisinaan ihan fyysisinä kipuina tai hyvän olon värinöinä asti. Nyt, kun luen tuota Mystikon aiempaa viestiä, ymmärrän, että olen vaistomaisesti löytänyt tavan antaa "negatiivisuuden palaa pois tietoisuuden liekissä". Kun lakkasin vastustamasta noita tunteita ja kohtasin ne sellaisina, kuin ne tulivat, niistä ei ole jäänyt samanlaisia katkeroittavia tai syyllistäviä muistoja kuin aiemmin. Minun on todella helppo unohtaa nuo kokemukset nopeasti ja päästä takaisin tyyneyden tilaan. Sama pätee tosin myös positiivisiin kokemuksiin: Myöskään niihin ei kannata jäädä roikkumaan väkisin, jos niiden aika tietyssä muodossa on jo mennyt ohitse. Olen tullut siihen tulokseen, että lapset tekevät tätä luontaisesti ja meidän olisi hyvä ottaa heiltä mallia asiasta: Eivät he jää pyörittelemään asioita mielessään tai kantamaan kaunaa, vaan kohtaavat jokaisen uuden hetken puhtaasti sellaisena, kuin se on. Ilman näitä kiinnikkeitä menneeseen tai tulevaan olotila kohoaa ihan automaattisesti, ilman, että minun tarvitsee siihen edes tietoisesti pyrkiä. Elämä on todella vaivatonta siitäkin huolimatta, että siihen liittyy edelleen ihan normaaleja ihmiselämään kuuluvia vastoinkäymisiä.
Mitä tulee kiinnittymättömyyteen, koen tässä suurta paradoksia: Olen oikeasti avautunut fyysiselle maailmalle enemmän, en vähemmän, mihin luulin tämän tieni vievän. Koen pienenpienet asiat merkityksellisinä, mutta en jää niihin roikkumaan, vaan vapautan ne Kaikkeuteen aina, kun sen aika on. Toki mieli vastustaa tätä irtipäästämistä edelleen aika ajoin, mutta ei sitä tarvitse kuunnella. Kun oppii luottamaan itse Elämään täydellisesti, nämä mielen jupinatkin on helppo sivuuttaa vain merkityksettömänä taustapuheena.
Koen vahvasti, että juuri tämä on tällä hetkellä minun sieluni valitsema polku ja että minulla on jokin "tehtävä" täällä. Ei siis välttämättä mitään suurta tai näkyvää, vaan se tehtävä voi olla ihan vain sitä, että koen fyysisen olemassaolon tästä tietoisuuden tilasta käsin. Sen sijaan, että pyrkisin eroon ihmisyydestä ja fyysisen tason kokemuksista, voin löytää Pyhyyden myös niistä. Eikä vain kaikesta kauniista ja onnellisesta, vaan myös rumasta, synkästä ja surullisesta. Tunnen jossakin syvällä itsessäni, että "on enemmän kuin silmä näkee ja korva kuulee", ja ettei mieleni tulkinta todellisuudesta ole paikkansa pitävä. Siksi minun ei tarvitse ahdistua näennäisestä epäoikeudenmukaisuudesta tai vääryydestä. Jostakin syystä tunnen myös niin, että minun on tarkoituskin tehdä tämä näin "sokkona", tuntematta vielä täydellisesti kaiken perimmäistä olemusta. Jos Mystikolla on jotakin kommentoitavaa tällaiseen polkuun, niin kuulisin mielelläni näkemyksiä aiheesta.
Tuo on se yleisin polku, ja se mitä yleensä valaistukseksi kutsutaan on tuon huipentuma, se että kokee koko universumin olevan oma ruumis, että kokee olevansa Olemassaolo ja Elämä. Ja nimenomaan kuten sanot, että ei tarvitse ahdistua ihmisaistein näkyvästä ns. pahasta, koska sitä tietää että se on illuusio, mutta silti rakastaa kaikkea olevaista ja kokee sen olevan yhtä itsen kanssa, sillä ei ole kuin yksi Elämä tai Oleminen ja Minä olen se. Useimmat perinteet joissa puhutaan uudestisyntymisestä tai valaistumisesta tähtäävät juuri tähän. Esim. Joel Goldsmithin opetukset joista tykkään, puhuvat juuri tästä: Jumalan tuntemisesta, Ykseyden tuntemisesta kaiken kanssa.
Nuo fyysiset tuntemukset viittaavat siihen että sinussa ollut energia joka ei ole ollut käytössäsi on vapautumassa. Sitä voisi kutsua kundalini-energian vapautumiseksi sinun käyttöösi, mutta se tapahtuu rauhallisesti, ei millään epäterveellä tavalla kuten joskus tapahtuu jos erityisesti yritetään pakottaa kundalini-energiaa esiin ennen kuin siihen ollaan valmiita. Myös kivut kuuluvat asiaan, kun kauan käyttämättömät pienet energian kanavat kehossa tulevat käyttöön. Mutta sinun kehitystielläsi ei tule mitään kontrolloimattomuutta tai hulluuteen viittaavia oireita, joiden takia monet pelkäävät jo sanaa kundalini. Ja lopulta se on vain sinun omaa energiaasi, joka vaan on ollut aiemmin loukussa, ei mikään vieras voima joka uhkaa.
Oma tieni on tosiaan ollut ns. valaistuksen, Jumalan tuntemisen, jälkeen sen tuolle puolen, mutta se on harvinainen kutsumus eikä sitä pidä erityisesti tavoitella jos siihen ei luonnostaan viedä. Se on ihmispsyykelle äärimmäisen raskas tie: jotkut sekoavat, toiset masentuvat ja alkavat kirjoittaa ja puhua siitä miten valaistumisessa ei ole mitään tavoiteltavaa vaan se on pelkkää ankeaa tyhjyyttä josta on päästävä välillä pakoon maallisiin nautintoihin - jotkut jopa päätyvät äärimmäisiin seksuaalisiin tai päihdesekoiluihin tätä yrittäessään. Itse jotenkin alkujärkytyksen jälkeen olen kokenut tuon tilan jopa kotoisammaksi kuin olemisen tilan, sillä tila olemisen ja olemattomuuden tuolla puolen sisältää myös kaiken olemisen. Mutta ei ole mitenkään hienompaa, edistyneempää tms olla Ilmentymättömän kuin Ilmenneen profeetta, siinä ei ole mitään erityisen tavoiteltavaa eikä se ole jotain mihin tulisi erityisesti pyrkiä.
Kiitos paljon tästä. Minulla kävi jo jossakin vaiheessa mielessä, että olenko jotenkin "harhautunut polulta" kun oma tieni on vienyt niin toiseen suuntaan, kuin mitä olet sinun kokemuksistasi kertonut. Sisäiseen ohjaukseen luottaminen on ollut välillä siitä syystä vaikeaa, että monesti nämä opetukset tuntuvat olevan keskenään ristiriidassa, vaikka jollakin tasolla olen niistä totuuden tunnistanutkin. Lakkasin välillä lukemasta noita opetuksia lainkaan ja menin vain oman intuitioni mukana, mikä auttoi selvittämään sitä, mikä se minun polkuni lopulta on. Nyt pystyn paremmin tunnistamaan sen, mikä on minun tieni mukaista ja mikä on ehkä tarkoitettu jollekin toiselle.
Suuri kiitos täältä Mystikolle ja muille aktiivisesti ketjuun osallistuneille. Tällä on ollut yllättävän iso merkitys omassa hengellisessä heräämisessäni, näitä asioita kun pääsee harvemmin reaalielämässä reflektoimaan kenenkään kanssa. Rauhaisaa joulunaikaa teille kaikille!
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ei kiinnosta tämä elämä yhtään. Joo, varmaan periaatteessa voisin "valaistua", vaikka vielä tämän elämän aikana mutta ei mua kiinnosta pahemmin sekään. Mä sain tälle elämänkierrokselle yksinäisen ja ankean elämän jota en jostain syystä osaa toisenlaiseksi muuttaa ja aivot joilla elämä ei ole nautittavaa (en osaa nauttia ja kokea mielihyvää asioista). Miksi en vain siirtyisi seuraavaan elämään kun nykyinen ei miellytä?
Sellainen ratkaisu ei ole aivan tavaton eikä omastakaan historiastani vieras... Siis sellaisesta olemassaolosta itse poistuminen, jossa on tullut valittua niin haastava kehityshaaste, ettei sitä sitten lopulta kestäkään, varsinkaan jos siinä ajassa ei ole saatavilla apua ja opetusta sen selvittämiseksi. En siis mitenkään pysty moralisoimaan ketään joka siihen päättyy, sillä on varsin vaikeaa voittaa ihmisruumiin ja psyyken vaistomainen elämisen halu, siihen ei käytännössä edes pysty kuin vakavimmista syistä, kun ei enää koe mitään mieltä tai toivoa missään.
Suurin ongelma tuollaisessa ratkaisussa on, että sielu ei yleensä luovuta sen kehityshaasteen kanssa, vaan se tulee vastaan sitten uudessa olemassaolossa kumminkin. Ehkä vähän eri muodossa, erilaisessa kulttuurissa, erilaisena persoonana, mutta kumminkin. Esim. oman aiemman luovuttamiseni syy oli olla stigmatisoitu ja hyljeksitty ihmisten joukossa, pakotettu siksi etsimään onneani hengellisestä, mutta en ikinä löytänyt sitä ja luovuin lopulta toivosta. Ja mitä tapahtui taas tässä olemassaolossa? Synnyin syvästi onnettomana, olin erikoinen niin että minua pidettiin omituisena ja kiusattiin, päädyin etsimään lohtua uskosta - sama painajainen toistumassa taas. Tosin tällä kertaa selvitin sen haasteen mitä varten sielu oli valinnut yksinäisen ja maallisesti tyhjänoloisen olemassaolon, osin koska minulla oli tuskaisimpina hetkinä ainakin aavistus siitä, että tämä malja ei mene minun ohitseni vaikka lopettaisin elämäni.
Näin jälkeenpäin kun on löytänyt sen mitä etsi, on helppo nähdä miten yksinäinen elämä ja se ettei erityisesti pysty nauttimaan maallisesta on suuri siunaus, jotka helpottavat tietä ajallisen tuolle puolen. Ihmiset taistelevat mm. sen kanssa, että ovat kiintyneitä kaikenlaiseen tässä maailmassa, ja se on iso este heräämiselle, mutta jos elämä on jo vienyt kyvyn välittää siitä juurikaan, asia on yksinkertaisempi. Mutta ei siitä juurikaan ole toki hyötyä sillä hetkellä kun aktiivisesti kärsii tilanteestaan eikä ehkä enää edes jaksa kaivata mitään ratkaisua. Sinussakin kuitenkin tälläkin hetkellä on se Sielu, joka valitsi tämän nykyisen olemassaolon jotain syytä varten, ja en voi kuin rukoilla, että se näyttäisi sinulle miksi ja mikä on tie eteenpäin.
Kun mä en halua minnekään ajallisen tuolle puolen. Koko ajatus siitä että kärsimys olisi jotenkin kehittävää ja sielun valinta, tuntuu niin keinotekoiselta, keksityltä lohdukkeelta. Sielun perustila olisi muka olla onnellinen mutta jostain tuntemattomasta syystä meidät laitetaan kärsimään monia elämiä ennen kuin saa oikeuden päästä kärsimyksestä irti. Mä en usko tähän elämään ja sen mielekkyyteen. Voin lukea henkistä kirjallisuutta ja meditoida ja niin edelleen, mutta ei ne tunnu lopulta tuovan mitään ratkaisevaa helpotusta tähän elämässäni viihtymättömyyden ongelmaan. Mulla on maallisia haaveita joita en pysty toteuttamaan ja joista en mitenkään tunnu pystyvän pääsemään irti joten tää ongelma ei tule koskaan ratkeamaan mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ei kiinnosta tämä elämä yhtään. Joo, varmaan periaatteessa voisin "valaistua", vaikka vielä tämän elämän aikana mutta ei mua kiinnosta pahemmin sekään. Mä sain tälle elämänkierrokselle yksinäisen ja ankean elämän jota en jostain syystä osaa toisenlaiseksi muuttaa ja aivot joilla elämä ei ole nautittavaa (en osaa nauttia ja kokea mielihyvää asioista). Miksi en vain siirtyisi seuraavaan elämään kun nykyinen ei miellytä?
Sellainen ratkaisu ei ole aivan tavaton eikä omastakaan historiastani vieras... Siis sellaisesta olemassaolosta itse poistuminen, jossa on tullut valittua niin haastava kehityshaaste, ettei sitä sitten lopulta kestäkään, varsinkaan jos siinä ajassa ei ole saatavilla apua ja opetusta sen selvittämiseksi. En siis mitenkään pysty moralisoimaan ketään joka siihen päättyy, sillä on varsin vaikeaa voittaa ihmisruumiin ja psyyken vaistomainen elämisen halu, siihen ei käytännössä edes pysty kuin vakavimmista syistä, kun ei enää koe mitään mieltä tai toivoa missään.
Suurin ongelma tuollaisessa ratkaisussa on, että sielu ei yleensä luovuta sen kehityshaasteen kanssa, vaan se tulee vastaan sitten uudessa olemassaolossa kumminkin. Ehkä vähän eri muodossa, erilaisessa kulttuurissa, erilaisena persoonana, mutta kumminkin. Esim. oman aiemman luovuttamiseni syy oli olla stigmatisoitu ja hyljeksitty ihmisten joukossa, pakotettu siksi etsimään onneani hengellisestä, mutta en ikinä löytänyt sitä ja luovuin lopulta toivosta. Ja mitä tapahtui taas tässä olemassaolossa? Synnyin syvästi onnettomana, olin erikoinen niin että minua pidettiin omituisena ja kiusattiin, päädyin etsimään lohtua uskosta - sama painajainen toistumassa taas. Tosin tällä kertaa selvitin sen haasteen mitä varten sielu oli valinnut yksinäisen ja maallisesti tyhjänoloisen olemassaolon, osin koska minulla oli tuskaisimpina hetkinä ainakin aavistus siitä, että tämä malja ei mene minun ohitseni vaikka lopettaisin elämäni.
Näin jälkeenpäin kun on löytänyt sen mitä etsi, on helppo nähdä miten yksinäinen elämä ja se ettei erityisesti pysty nauttimaan maallisesta on suuri siunaus, jotka helpottavat tietä ajallisen tuolle puolen. Ihmiset taistelevat mm. sen kanssa, että ovat kiintyneitä kaikenlaiseen tässä maailmassa, ja se on iso este heräämiselle, mutta jos elämä on jo vienyt kyvyn välittää siitä juurikaan, asia on yksinkertaisempi. Mutta ei siitä juurikaan ole toki hyötyä sillä hetkellä kun aktiivisesti kärsii tilanteestaan eikä ehkä enää edes jaksa kaivata mitään ratkaisua. Sinussakin kuitenkin tälläkin hetkellä on se Sielu, joka valitsi tämän nykyisen olemassaolon jotain syytä varten, ja en voi kuin rukoilla, että se näyttäisi sinulle miksi ja mikä on tie eteenpäin.
Kun mä en halua minnekään ajallisen tuolle puolen. Koko ajatus siitä että kärsimys olisi jotenkin kehittävää ja sielun valinta, tuntuu niin keinotekoiselta, keksityltä lohdukkeelta. Sielun perustila olisi muka olla onnellinen mutta jostain tuntemattomasta syystä meidät laitetaan kärsimään monia elämiä ennen kuin saa oikeuden päästä kärsimyksestä irti. Mä en usko tähän elämään ja sen mielekkyyteen. Voin lukea henkistä kirjallisuutta ja meditoida ja niin edelleen, mutta ei ne tunnu lopulta tuovan mitään ratkaisevaa helpotusta tähän elämässäni viihtymättömyyden ongelmaan. Mulla on maallisia haaveita joita en pysty toteuttamaan ja joista en mitenkään tunnu pystyvän pääsemään irti joten tää ongelma ei tule koskaan ratkeamaan mitenkään.
Sinä sanot "tää ongema ei tule koskaan ratkeamaan mitenkään", ja maailmankaikkeus vastaa: "sanasi on lakini, tapahtukoon sinun tahtosi". Tässä ketjussa on paljon puhuttu ns. Vetovoiman laista tai siitä miten kunkin ulkoinen todellisuus on projektio hänen tietoisuudestaan, ja siihen viittaan tällä kommentilla.
Se ON ihmisten mielestä ärsyttävä, koska kaikki opetetaan pienestä asti uskomaan että he ovat vain pieniä merkityksettömiä sirpaleita maailmassa, yksin karujen ulkoisten olosuhteiden, henkilökohtaisten rajoitteidensa, toisten ihmisten ja kaikenlaisten ulkoa tulevien pakkojen ja odotusten armoilla. Jopa oma keho on melkein kuin vihollinen: se voi arvaamattomasti ja salakavalasti koska tahansa vikaantua, ja tuottaa valtavaa kärsimystä tai kuoleman. Ja käytännössä katsoen lähes kaikki uskovat, että tämä johtuu joko persoonattomista kylmistä "luonnon alkeisvoimista" eli luonnon, fysiikan, perinnöliisyyden, biologian jne laeista, tai sitten paskamaisista jumalolennoista joista on vähintään tarpeellista, ellei peräti mukavaa laittaa ihmiset kärsimään.
Se missä mystiikka on radikaalia -ja tämä on sama olipa kyse kristillisestä, islamilaisesta, buddhalaisesta tai hindulaisesta mystiikasta- on nähdä koko kuvio toisin päin. Ei ole mitään sellaista ulkoista Jumalaa joka laittaisi ketään kärsimään. "Minä olen se joka minä olen", jokainen joka voi sanoa itsestään "minä" on jo Jumala ilmenemässä, ongelma on vain että useimmat eivät tiedosta sitä. Siksi he jatkavat sellaisia ajatuksia kuten "minä en ole tarpeeksi älykäs, en pysty siihen", "minä en ole tarpeeksi terve, en pysty", "minkä minä voin sille mitä minulle lapsena tehtiin niin että traumatisoiduin lopuksi ikääni hajalle" tms. Itsekin harrastin tätä, ja oli aika jolloin olisin minäkin suorastaan raivostunut jollekin joka olisi tullut viisastelemaan että minä muka itse luon omat rajoitteeni, että ahdistava maailmani on oma luomukseni, oman ajatusmaailmani ja tietoisuudentilani automaattinen eksternalisaatio.
Minä lähdin purkamaan tätä varovasti ns. Vetovoiman lain harjoittamisen kautta. Jumalaan en uskonut siinä vaiheessa, mutta olin jossain määrin avoin kokeilemaan, missä määrin omaa ajatusmaailmaa muuttamalla voisi vaikuttaa siihen miten elämä menee. Olihan se luonnollisestikin järkevää, että esim. se että koin olevani toivottoman huono matematiikassa saattoi johtua siitä että olin lapsena omaksunut sellaisen uskomuksen ja sen takia puolivillaisesti, jo valmiiksi luovuttaneena, yrittänyt tehdä mitään matemaattista.
Lähdin alkuun ihan luonnollisista asioista, jotka eivät edellyttäneet kykyä uskoa mihinkään yliluonnolliseen. Esim. jos lakkaisin koko ajan ajattelemasta "minulla on paniikkihäiriö ja sosiaalinen fobia" ja alkaisin nähdä itseni erilaisena, tapahtuisiko jotain? Tai jos luopuisin ajatuksesta että matematiikka vaatii erityislahjoja joita minulla ei ole, ja korvaisin sen uskomuksella "kuka tahansa pystyy oppimaan matematiikka kunhan tekee sinnikäästi töitä ja opettele perusasiat lannistumatta". Minulla se toimi aika pian, aloin tarttua asioihin valoisammalla mielellä, ja tosiaan, tämä erilainen mielentila tehdä johti aivan eri tuloksiin kuin ennen.
Vähitellen laajensin kokeilujani mystisempiin Vetovoiman lain asioihin, sellaisiin joista monet tästä asiasta kirjoitetut kirjat puhuvat: visualisoi joku tietty asia ja usko jo saaneesi, ja katso miten se materialisoituu. Pienistä asioista, jotka eivät vaadi juurikaan uskoa vaan jotka voi selittää epäilevälle rationaliselle mielelle sattumaksikin, isompiin.
Omalla kohdallani nämä kokeilut johtivat lopulta takaisin hengelliselle tielle, mutta ei enää koskaan samalla tavalla kuin aikoinaan, jolloin uskoin että tuolla ylhäällä on joku tyyppi joka toisaalta rakastaa mutta toisaalta on vähän arvaamatonkin, saattaa heittää helvettiin jos mokaa erityisesti väärillä uskomuksilla. Sellaisesta uskonnollisuudesta olin jo päätynyt agnostismiin ajat sitten eikä se olisi voinut oikein millään palata. Kuitenkaan henkisyys tai hengellisyys ei ole välttämätöntä siihen, että voi parantaa elämäänsä muuttamalla ajatus- ja tunnemaailmaansa, ja sitä millainen elämä ulkoisestikin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ymmärrä miksi tämä on niin että helpommat kaudet on vain hetkittäisiä ja aina tulee uudestaan tämä pimeä yö tai mikä lienee. On monia asioita joista voin elämäntilanteessani olla kiitollinen mutta nyt ei taas yhtään pysty siihen ja koko elämä tympii niin ettei mitään rajaa. Kaipaan yhteyttä muihin ihmisiin mutta en mitenkään löydä sitä, en ole varmaan koskaan oikein löytänyt. Jos osaisin olla onnellinen yksinäisyydessä, tämä olisi ihan hyvä, mutta kun en osaa.
Mitä tulee vetovoiman lakiin, en ole ollenkaan varma toimiiko se mun kohdalla. Välillä tulee asioita joissa näyttäisi toimineen, mutta nytkin kokeiluna on parin asian manifestointi ihan hyvällä uskolla asiaan mutta vaikka aikaa on jo jonkin verran mennyt, ei nuo näytä nyt toteutuvan. Lisäksi koko manifestointihomma on ongelmallista siihen liittyvän ajatusten ja asenteiden ja uskomusten hallinnan takia. Jos ei vain pysty uskomaan jonkin asian suhteen niin mitä sitten?
Kristityt selittää elämänongelmat perisynnillä ja new age -väki vääränlaisella ajattelulla ja väärillä tunteilla. En ole ollenkaan varma uskonko koko hommaan enää tippaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ei kiinnosta tämä elämä yhtään. Joo, varmaan periaatteessa voisin "valaistua", vaikka vielä tämän elämän aikana mutta ei mua kiinnosta pahemmin sekään. Mä sain tälle elämänkierrokselle yksinäisen ja ankean elämän jota en jostain syystä osaa toisenlaiseksi muuttaa ja aivot joilla elämä ei ole nautittavaa (en osaa nauttia ja kokea mielihyvää asioista). Miksi en vain siirtyisi seuraavaan elämään kun nykyinen ei miellytä?
Sellainen ratkaisu ei ole aivan tavaton eikä omastakaan historiastani vieras... Siis sellaisesta olemassaolosta itse poistuminen, jossa on tullut valittua niin haastava kehityshaaste, ettei sitä sitten lopulta kestäkään, varsinkaan jos siinä ajassa ei ole saatavilla apua ja opetusta sen selvittämiseksi. En siis mitenkään pysty moralisoimaan ketään joka siihen päättyy, sillä on varsin vaikeaa voittaa ihmisruumiin ja psyyken vaistomainen elämisen halu, siihen ei käytännössä edes pysty kuin vakavimmista syistä, kun ei enää koe mitään mieltä tai toivoa missään.
Suurin ongelma tuollaisessa ratkaisussa on, että sielu ei yleensä luovuta sen kehityshaasteen kanssa, vaan se tulee vastaan sitten uudessa olemassaolossa kumminkin. Ehkä vähän eri muodossa, erilaisessa kulttuurissa, erilaisena persoonana, mutta kumminkin. Esim. oman aiemman luovuttamiseni syy oli olla stigmatisoitu ja hyljeksitty ihmisten joukossa, pakotettu siksi etsimään onneani hengellisestä, mutta en ikinä löytänyt sitä ja luovuin lopulta toivosta. Ja mitä tapahtui taas tässä olemassaolossa? Synnyin syvästi onnettomana, olin erikoinen niin että minua pidettiin omituisena ja kiusattiin, päädyin etsimään lohtua uskosta - sama painajainen toistumassa taas. Tosin tällä kertaa selvitin sen haasteen mitä varten sielu oli valinnut yksinäisen ja maallisesti tyhjänoloisen olemassaolon, osin koska minulla oli tuskaisimpina hetkinä ainakin aavistus siitä, että tämä malja ei mene minun ohitseni vaikka lopettaisin elämäni.
Näin jälkeenpäin kun on löytänyt sen mitä etsi, on helppo nähdä miten yksinäinen elämä ja se ettei erityisesti pysty nauttimaan maallisesta on suuri siunaus, jotka helpottavat tietä ajallisen tuolle puolen. Ihmiset taistelevat mm. sen kanssa, että ovat kiintyneitä kaikenlaiseen tässä maailmassa, ja se on iso este heräämiselle, mutta jos elämä on jo vienyt kyvyn välittää siitä juurikaan, asia on yksinkertaisempi. Mutta ei siitä juurikaan ole toki hyötyä sillä hetkellä kun aktiivisesti kärsii tilanteestaan eikä ehkä enää edes jaksa kaivata mitään ratkaisua. Sinussakin kuitenkin tälläkin hetkellä on se Sielu, joka valitsi tämän nykyisen olemassaolon jotain syytä varten, ja en voi kuin rukoilla, että se näyttäisi sinulle miksi ja mikä on tie eteenpäin.
Kun mä en halua minnekään ajallisen tuolle puolen. Koko ajatus siitä että kärsimys olisi jotenkin kehittävää ja sielun valinta, tuntuu niin keinotekoiselta, keksityltä lohdukkeelta. Sielun perustila olisi muka olla onnellinen mutta jostain tuntemattomasta syystä meidät laitetaan kärsimään monia elämiä ennen kuin saa oikeuden päästä kärsimyksestä irti. Mä en usko tähän elämään ja sen mielekkyyteen. Voin lukea henkistä kirjallisuutta ja meditoida ja niin edelleen, mutta ei ne tunnu lopulta tuovan mitään ratkaisevaa helpotusta tähän elämässäni viihtymättömyyden ongelmaan. Mulla on maallisia haaveita joita en pysty toteuttamaan ja joista en mitenkään tunnu pystyvän pääsemään irti joten tää ongelma ei tule koskaan ratkeamaan mitenkään.
Sinä sanot "tää ongema ei tule koskaan ratkeamaan mitenkään", ja maailmankaikkeus vastaa: "sanasi on lakini, tapahtukoon sinun tahtosi". Tässä ketjussa on paljon puhuttu ns. Vetovoiman laista tai siitä miten kunkin ulkoinen todellisuus on projektio hänen tietoisuudestaan, ja siihen viittaan tällä kommentilla.
Se ON ihmisten mielestä ärsyttävä, koska kaikki opetetaan pienestä asti uskomaan että he ovat vain pieniä merkityksettömiä sirpaleita maailmassa, yksin karujen ulkoisten olosuhteiden, henkilökohtaisten rajoitteidensa, toisten ihmisten ja kaikenlaisten ulkoa tulevien pakkojen ja odotusten armoilla. Jopa oma keho on melkein kuin vihollinen: se voi arvaamattomasti ja salakavalasti koska tahansa vikaantua, ja tuottaa valtavaa kärsimystä tai kuoleman. Ja käytännössä katsoen lähes kaikki uskovat, että tämä johtuu joko persoonattomista kylmistä "luonnon alkeisvoimista" eli luonnon, fysiikan, perinnöliisyyden, biologian jne laeista, tai sitten paskamaisista jumalolennoista joista on vähintään tarpeellista, ellei peräti mukavaa laittaa ihmiset kärsimään.
Se missä mystiikka on radikaalia -ja tämä on sama olipa kyse kristillisestä, islamilaisesta, buddhalaisesta tai hindulaisesta mystiikasta- on nähdä koko kuvio toisin päin. Ei ole mitään sellaista ulkoista Jumalaa joka laittaisi ketään kärsimään. "Minä olen se joka minä olen", jokainen joka voi sanoa itsestään "minä" on jo Jumala ilmenemässä, ongelma on vain että useimmat eivät tiedosta sitä. Siksi he jatkavat sellaisia ajatuksia kuten "minä en ole tarpeeksi älykäs, en pysty siihen", "minä en ole tarpeeksi terve, en pysty", "minkä minä voin sille mitä minulle lapsena tehtiin niin että traumatisoiduin lopuksi ikääni hajalle" tms. Itsekin harrastin tätä, ja oli aika jolloin olisin minäkin suorastaan raivostunut jollekin joka olisi tullut viisastelemaan että minä muka itse luon omat rajoitteeni, että ahdistava maailmani on oma luomukseni, oman ajatusmaailmani ja tietoisuudentilani automaattinen eksternalisaatio.
Miten mun pitäis asia muotoilla? Voin luopua kaikista haaveistani? Entä jos se ei käytännössä kuitenkaan tunnu onnistuvan?
Vai ajatella että haaveeni tulevat toteutumaan tulevaisuudessa? Entä jos ei ole uskoa asiaan, ja sitäkin selitellään että niiden asioiden pitää uskoa toteutuneen jo eikä sijoittaa niitä tulevaisuuteen.
Käyttäjä102 kirjoitti:
Omalla kohdallani nämä kokeilut johtivat lopulta takaisin hengelliselle tielle, mutta ei enää koskaan samalla tavalla kuin aikoinaan, jolloin uskoin että tuolla ylhäällä on joku tyyppi joka toisaalta rakastaa mutta toisaalta on vähän arvaamatonkin, saattaa heittää helvettiin jos mokaa erityisesti väärillä uskomuksilla. Sellaisesta uskonnollisuudesta olin jo päätynyt agnostismiin ajat sitten eikä se olisi voinut oikein millään palata. Kuitenkaan henkisyys tai hengellisyys ei ole välttämätöntä siihen, että voi parantaa elämäänsä muuttamalla ajatus- ja tunnemaailmaansa, ja sitä millainen elämä ulkoisestikin on.
Ajatukset itseään koskevien uskomusten muuttamisesta ja niiden merkityksestä menee ihan maalaisjärkeen, koska nehän vaikuttavat siihen mitä valintoja tehdään ja miten toimitaan.
Sitten tämä "saattaa heittää helvettiin jos mokaa väärillä uskomuksilla" - no tämä uskomushan tuntuu olevan varsin vahvasti läsnä myös näissä vetovoiman laki -opetuksissa. Toiveesi toteutuu kunhan uskot ja ajattelet oikein. Ehkä mä alan kyllästyä tähän, nimittäin siihen että jos asiat tuntuu olevan kehnosti niin sitten pitää tuntea jotain syyllisyyttä siitä että nyt on oltu taas ihan väärällä asenteella ja väärillä tunteilla liikkeellä ja olla niitä itsessään kyttäämässä. Ei kiinnosta, kiitos vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Putkiniemi ?
Rauhallista Joulua ja Rakkautta kaikille, loistakoon valo teidän yllenne.
Pimeyden valinneille toivotan yllätyksellistä Uutta Vuotta.
t.Kristitty Samurai
Niin siis mitä pitäisi tehdä kun ei vain pysty uskomaan että elämä voisi joskus olla hyvää, tuntua hyvältä? Kun ei pysty luopumaan haaveista joita ei pysty toteuttamaan? Se että tällaisessa tilanteessa syyllistetään siitä ettei pysty uskomaan eikä luopumaan niistä turhista haaveista, saa itsemurhan tuntumaan todellakin parhaalta vaihtoehdolta mitä on olemassa.
Näiden opetusten sisäiset ristiriidat on oikeasti aika räikeitä, vaikka se että viattomat pikkulapset jotka ei vielä omilla uskomuksilla mitään luo, joutuu kokemaan pahaa "kollektiivisten uskomusten" takia. Ikäänkuin ne "uskomukset" pahuuden olemassaolosta olisivat jostain tyhjästä napattuja eikä ihmisten havaintoihin ja kokemuksiin pohjautuvia. Ja miten aikuisten kokemat ikävät asiat onkin sitten omaa syytä eikä niitä voi laittaa kollektiivisten uskomusten luomuksiksi? Se että kirjoittaa paljon ja selittelee monimutkaisesti ja korkealentoisella tyylillä, ei tee tästä yhtään uskottavampaa, päinvastoin tukee vaikutelmaa siitä että epäloogisuuksia yritetään vain hämärtää kaikella selittelyllä.
Vaaditaan sokeaa uskoa ja pahat asiat on aina omaa syytä. Jos jokin on myrkyllistä ja fundamentalistista uskontoa niin tämä. Kristinuskossakin on tilaa epäilylle ja armoa, alkaa vaikuttaa järkevämmältä kuin tämä new age -uskonto. Täällä on sellainen henki että tätä ei saisi arvostella yhtään, en välitä siitä tippaakaan, minusta tällä uudella keisarilla on vielä vähemmän mitään vaatteita päällään kuin vanhoilla. Ennen oli kohtalo Jumalan kädessä, nykyajassa on sitten siirrytty yhtä (tai jopa pahemmin) irrationaalisesti uskomaan että ihan kaikki on omissa käsissä ja tässä opetetussa uskonnossa tää on viety ihan ekstremetasolle kun koko maailman olemassaolokin on niinsanotusti omissa käsissä, itse kuviteltua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä miksi tämä on niin että helpommat kaudet on vain hetkittäisiä ja aina tulee uudestaan tämä pimeä yö tai mikä lienee. On monia asioita joista voin elämäntilanteessani olla kiitollinen mutta nyt ei taas yhtään pysty siihen ja koko elämä tympii niin ettei mitään rajaa. Kaipaan yhteyttä muihin ihmisiin mutta en mitenkään löydä sitä, en ole varmaan koskaan oikein löytänyt. Jos osaisin olla onnellinen yksinäisyydessä, tämä olisi ihan hyvä, mutta kun en osaa.
Sellaista ihmiselämä on, kaikki tunteet ja olosuhteet vaihtelee. Usein on liikaa vaadittu, että vaatisi että pitää olla suorastaan onnellinen tai kiitollinen koko ajan, useinhan siihen ei aidosti edes pysty silloin jos on juuri paljon vastoinkäymisiä tai tunne-elämä muuten hyvin vaikeaa. Silloin voi vähentää sisäistä vastarintaa ja kärsimystä sillä, että hyväksyy sen että tällaista tämä nyt tällä hetkellä on, mutta kuten kaikki ajallisessa elämässä, tämäkin menee ohi.
Vähitellen kaiken sen inhimillisen tunteiden ja ajatusten vaihtelun ympärille voi ikään kuin syntyä tilaa, niin ettei ne enää ole niin kaiken nieleviä. Sitä voi hyvinkin kokea yksinäisyydentunnetta tai ahdistusta ja olla syvässä rauhan tilassa, tai kokea inhimillistä iloa ja olla rauhan tilassa, jos ei ole kovin samaistunut ajatus- ja tunnemaailmaansa vaan kokee enemmänkin olevansa tila jossa kaikkea sellaista tilapäisesti ilmenee, tulee ja menee. Taivas jolla liikkuu synkkiä pilviä ja kirkkaita valkeita hattaroita, mutta ei taivas muutu mistään niistä.
Enkä tarkoita etteikö olosuhteita voisi pyrkiä myös parantamaan, kaikin keinoin millä voi. Mutta joskus on aikoja ja tilanteita jossa ihminen ei käytännössä pysty, ja silloin kärsimystä voi vähentää luopumalla tilanteen ja siihen liittyvän emotionaalisen kärsimyksen vastustuksesta, ja tiedostamalla tilanteen ohimenevä luonne.
Vierailija kirjoitti:
Mitä tulee vetovoiman lakiin, en ole ollenkaan varma toimiiko se mun kohdalla. Välillä tulee asioita joissa näyttäisi toimineen, mutta nytkin kokeiluna on parin asian manifestointi ihan hyvällä uskolla asiaan mutta vaikka aikaa on jo jonkin verran mennyt, ei nuo näytä nyt toteutuvan. Lisäksi koko manifestointihomma on ongelmallista siihen liittyvän ajatusten ja asenteiden ja uskomusten hallinnan takia. Jos ei vain pysty uskomaan jonkin asian suhteen niin mitä sitten?
Kristityt selittää elämänongelmat perisynnillä ja new age -väki vääränlaisella ajattelulla ja väärillä tunteilla. En ole ollenkaan varma uskonko koko hommaan enää tippaakaan.
Perisynnissä ja vääränlaisella ajattelulla ja tunteilla - tai vääränlaisella havaitsemilla- ei ole lopulta oikeastaan mitään eroa. Molemmat kuvaavat sitä, että ihmisen normaalitilassa kaikki ei ole vain yksilöstä kiinni vaan hän perii tietyn kollektiivisen taakan jo syntymällä ihmiseksi.
Mitä voi tehdä jos ei pysty uskomaan johonkin asiaa, niin mitä sitten? Mielen hallintaa ja kykyä uskoa voi esimerkiksi rakentaa asteittain tietoisesti. Itsehän en pystynyt uskomaan paljoonkaan kun aloittelin manifestointia. Olin matemaattis-luonnontieteellisen koulutuksen saanut, hyvin rationaalinen ja pitkän "taistelun" jälkeen agnostismiin päätynyt ihminen. Ainoa keino kaltaiselleni oli aloittaa niin pienistä ja luonnollisista asioista, ettei mitään uskoa yliluonnolliseen tarvittu lainkaan, vaan jotka voi selittää esim. psykologian keinoin. "Opin asian joka oli minulle ennen mahdotonta, koska myönteisemmät uskomukset vapauttivat täysin luonnolliset voimavarani käyttööni paremmin kuin ennen" tms.
Siitä sitten vähitellen etenin, pitkän ajan kuluessa, sitten kun kaikki ns. yliluonnollinen ei enää aiheuttanut kovin aggressiivista "kusetusta" ajatusta, kuten nuoruuden uskonnollisuuteni jälkeen aikansa aiheutti, pystyin kokeilemaan epätodennäköisiä asioita jotka kuitenkin oli selitettävissä pois sattumalla, niin ettei rationaalinen mieli joutuisi liikaa venymään jos onnistuisin. Näitä klassisia aiheesta kirjoitetuissa kirjoissa kertovia juttuja tyyliin "visualisoin löytäväni mustavalkoisen höyhenen vuorokauden sisällä" tai "joku tulee tarjoamaan minulle kahvit huomenna". Hyvin pienin askelin sitä jouduin etenemään että pystyin rakentamaan uskoa prosessiin. En olisi pystynyt alussa mitenkään esim. uskomaan pääseväni vaikeista allergioistani mikä kuitenkin lopulta onnistui, se vaati todella paljon harjoittuneisuutta ajatusten hallinnassa, manifestoinnin prosessissa, tekniikoissa joilla minimoidaan väkisinkin välillä tulevien manifestaatiota tukemattomien ajatusten tuleminen tai miten käsitellään inhimillisiä aistimuksia jotka toimimat vastaan ajatusta "olen jo parantunut".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ei kiinnosta tämä elämä yhtään. Joo, varmaan periaatteessa voisin "valaistua", vaikka vielä tämän elämän aikana mutta ei mua kiinnosta pahemmin sekään. Mä sain tälle elämänkierrokselle yksinäisen ja ankean elämän jota en jostain syystä osaa toisenlaiseksi muuttaa ja aivot joilla elämä ei ole nautittavaa (en osaa nauttia ja kokea mielihyvää asioista). Miksi en vain siirtyisi seuraavaan elämään kun nykyinen ei miellytä?
Sellainen ratkaisu ei ole aivan tavaton eikä omastakaan historiastani vieras... Siis sellaisesta olemassaolosta itse poistuminen, jossa on tullut valittua niin haastava kehityshaaste, ettei sitä sitten lopulta kestäkään, varsinkaan jos siinä ajassa ei ole saatavilla apua ja opetusta sen selvittämiseksi. En siis mitenkään pysty moralisoimaan ketään joka siihen päättyy, sillä on varsin vaikeaa voittaa ihmisruumiin ja psyyken vaistomainen elämisen halu, siihen ei käytännössä edes pysty kuin vakavimmista syistä, kun ei enää koe mitään mieltä tai toivoa missään.
Suurin ongelma tuollaisessa ratkaisussa on, että sielu ei yleensä luovuta sen kehityshaasteen kanssa, vaan se tulee vastaan sitten uudessa olemassaolossa kumminkin. Ehkä vähän eri muodossa, erilaisessa kulttuurissa, erilaisena persoonana, mutta kumminkin. Esim. oman aiemman luovuttamiseni syy oli olla stigmatisoitu ja hyljeksitty ihmisten joukossa, pakotettu siksi etsimään onneani hengellisestä, mutta en ikinä löytänyt sitä ja luovuin lopulta toivosta. Ja mitä tapahtui taas tässä olemassaolossa? Synnyin syvästi onnettomana, olin erikoinen niin että minua pidettiin omituisena ja kiusattiin, päädyin etsimään lohtua uskosta - sama painajainen toistumassa taas. Tosin tällä kertaa selvitin sen haasteen mitä varten sielu oli valinnut yksinäisen ja maallisesti tyhjänoloisen olemassaolon, osin koska minulla oli tuskaisimpina hetkinä ainakin aavistus siitä, että tämä malja ei mene minun ohitseni vaikka lopettaisin elämäni.
Näin jälkeenpäin kun on löytänyt sen mitä etsi, on helppo nähdä miten yksinäinen elämä ja se ettei erityisesti pysty nauttimaan maallisesta on suuri siunaus, jotka helpottavat tietä ajallisen tuolle puolen. Ihmiset taistelevat mm. sen kanssa, että ovat kiintyneitä kaikenlaiseen tässä maailmassa, ja se on iso este heräämiselle, mutta jos elämä on jo vienyt kyvyn välittää siitä juurikaan, asia on yksinkertaisempi. Mutta ei siitä juurikaan ole toki hyötyä sillä hetkellä kun aktiivisesti kärsii tilanteestaan eikä ehkä enää edes jaksa kaivata mitään ratkaisua. Sinussakin kuitenkin tälläkin hetkellä on se Sielu, joka valitsi tämän nykyisen olemassaolon jotain syytä varten, ja en voi kuin rukoilla, että se näyttäisi sinulle miksi ja mikä on tie eteenpäin.
Kun mä en halua minnekään ajallisen tuolle puolen. Koko ajatus siitä että kärsimys olisi jotenkin kehittävää ja sielun valinta, tuntuu niin keinotekoiselta, keksityltä lohdukkeelta. Sielun perustila olisi muka olla onnellinen mutta jostain tuntemattomasta syystä meidät laitetaan kärsimään monia elämiä ennen kuin saa oikeuden päästä kärsimyksestä irti. Mä en usko tähän elämään ja sen mielekkyyteen. Voin lukea henkistä kirjallisuutta ja meditoida ja niin edelleen, mutta ei ne tunnu lopulta tuovan mitään ratkaisevaa helpotusta tähän elämässäni viihtymättömyyden ongelmaan. Mulla on maallisia haaveita joita en pysty toteuttamaan ja joista en mitenkään tunnu pystyvän pääsemään irti joten tää ongelma ei tule koskaan ratkeamaan mitenkään.
Sinä sanot "tää ongema ei tule koskaan ratkeamaan mitenkään", ja maailmankaikkeus vastaa: "sanasi on lakini, tapahtukoon sinun tahtosi". Tässä ketjussa on paljon puhuttu ns. Vetovoiman laista tai siitä miten kunkin ulkoinen todellisuus on projektio hänen tietoisuudestaan, ja siihen viittaan tällä kommentilla.
Se ON ihmisten mielestä ärsyttävä, koska kaikki opetetaan pienestä asti uskomaan että he ovat vain pieniä merkityksettömiä sirpaleita maailmassa, yksin karujen ulkoisten olosuhteiden, henkilökohtaisten rajoitteidensa, toisten ihmisten ja kaikenlaisten ulkoa tulevien pakkojen ja odotusten armoilla. Jopa oma keho on melkein kuin vihollinen: se voi arvaamattomasti ja salakavalasti koska tahansa vikaantua, ja tuottaa valtavaa kärsimystä tai kuoleman. Ja käytännössä katsoen lähes kaikki uskovat, että tämä johtuu joko persoonattomista kylmistä "luonnon alkeisvoimista" eli luonnon, fysiikan, perinnöliisyyden, biologian jne laeista, tai sitten paskamaisista jumalolennoista joista on vähintään tarpeellista, ellei peräti mukavaa laittaa ihmiset kärsimään.
Se missä mystiikka on radikaalia -ja tämä on sama olipa kyse kristillisestä, islamilaisesta, buddhalaisesta tai hindulaisesta mystiikasta- on nähdä koko kuvio toisin päin. Ei ole mitään sellaista ulkoista Jumalaa joka laittaisi ketään kärsimään. "Minä olen se joka minä olen", jokainen joka voi sanoa itsestään "minä" on jo Jumala ilmenemässä, ongelma on vain että useimmat eivät tiedosta sitä. Siksi he jatkavat sellaisia ajatuksia kuten "minä en ole tarpeeksi älykäs, en pysty siihen", "minä en ole tarpeeksi terve, en pysty", "minkä minä voin sille mitä minulle lapsena tehtiin niin että traumatisoiduin lopuksi ikääni hajalle" tms. Itsekin harrastin tätä, ja oli aika jolloin olisin minäkin suorastaan raivostunut jollekin joka olisi tullut viisastelemaan että minä muka itse luon omat rajoitteeni, että ahdistava maailmani on oma luomukseni, oman ajatusmaailmani ja tietoisuudentilani automaattinen eksternalisaatio.
Miten mun pitäis asia muotoilla? Voin luopua kaikista haaveistani? Entä jos se ei käytännössä kuitenkaan tunnu onnistuvan?
Vai ajatella että haaveeni tulevat toteutumaan tulevaisuudessa? Entä jos ei ole uskoa asiaan, ja sitäkin selitellään että niiden asioiden pitää uskoa toteutuneen jo eikä sijoittaa niitä tulevaisuuteen.
Älä luovu kaikista haaveistasi. On totta että monet henkiset perinteet sanovat asioita kuten halu on kärsimyksen juuri ja kärsimyksestä vapautuu katkaisemalla haluaminen, tai puhuvat alistumisesta Jumalan tahtoon niin että oma itse kuolettuu. Ja tietyllä tietoisuuden tasolla tuo on juuri oikea askel, ainoa tie eteenpäin. Mutta jos sitä yrittää väärässä vaiheessa, se johtaa vain inhimilliseen katkeroitumiseen ja muuhun psyykkiseen kärsimykseen.
Useimmiten silloin kun on oikea aika luopua haluista, se tapahtuu ikään kuin itsestään: prosessi voi olla hyvin tuskallinen egolle, mutta se vaan tapahtuu, ei sille voi mitään että vähitellen vain huomaa että ei enää halua mitään ja se tuntuu tyhjältä ja koko elämä tarkoituksettomalta, koska on niin tottunut elämään halujensa mukaan, erilaisia tavoitteita ottaen ja tavoitellen. Mutta niin kauan kuin haluja on - ja usein ne on inhimillisesti täysin luonnollisia, terveitä haluja - ei kannata tehdä itselleen väkivaltaa yrittämällä aivopestä itseään haluttomaksi. Niin kauan kuin ihminen on pääosin samaistunut luonnolliseen ihmisolemukseen, halut ovat olennainen osa häntä itseään, ja halujen tappaminen tappaa osan itseä.
On totta, että manifestoinnin maailmankuvassa onnistuminen perustuu nimenomaan siihen että pystyy uskomaan jo saaneensa, vastoin luonnollisten aistien "todistusta". Se että uskoo saavansa tulevaisuudessa, manifestoi edelleen tilaa, jossa asiaa ei ole, mutta "ehkä tulevaisuudessa". Uskoa "jo saaneensa" vaikka aistit näyttää muuta joutuvat useimmat rakentamaan määrätietoisesti ja systemaattisesti, pienistä asioista isompiin. Joissain alan kirjoissa on harjoituksia tyyliin kirjoita haluamasi summa shekkiin ja manifestoi - nämä eivät juuri koskaan toimi, koska ihminen ei pysty oikeasti uskomaan saaneensa sitä vaikka kuinka pinnallisessa mielessään höpöttää "saan satatuhatta euroa" tms. Sama koskee dramaattisia paranemisia fyysisistä ongelmista, vaatii pitkän prosessin oppia menetelmä niin hyvin että oikeasti pystyy uskomaan jotain sellaista riittävällä tasolla.
Toisaalta ei koko manifestointia ole kenenkään pakko käyttää. Moni toimii ihan menestyksellisesti vain ihmiskunnalle tavanomaisen maailmankuvan varassa, eli ratkoo ongelmia tavanomaisesti, pyrkien inhimillisillä voimavaroillaan tavoitteisiinsa ja hakien apua tarvittaessa erilaisten alojen asiantuntijoilta.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Omalla kohdallani nämä kokeilut johtivat lopulta takaisin hengelliselle tielle, mutta ei enää koskaan samalla tavalla kuin aikoinaan, jolloin uskoin että tuolla ylhäällä on joku tyyppi joka toisaalta rakastaa mutta toisaalta on vähän arvaamatonkin, saattaa heittää helvettiin jos mokaa erityisesti väärillä uskomuksilla. Sellaisesta uskonnollisuudesta olin jo päätynyt agnostismiin ajat sitten eikä se olisi voinut oikein millään palata. Kuitenkaan henkisyys tai hengellisyys ei ole välttämätöntä siihen, että voi parantaa elämäänsä muuttamalla ajatus- ja tunnemaailmaansa, ja sitä millainen elämä ulkoisestikin on.
Ajatukset itseään koskevien uskomusten muuttamisesta ja niiden merkityksestä menee ihan maalaisjärkeen, koska nehän vaikuttavat siihen mitä valintoja tehdään ja miten toimitaan.
Sitten tämä "saattaa heittää helvettiin jos mokaa väärillä uskomuksilla" - no tämä uskomushan tuntuu olevan varsin vahvasti läsnä myös näissä vetovoiman laki -opetuksissa. Toiveesi toteutuu kunhan uskot ja ajattelet oikein. Ehkä mä alan kyllästyä tähän, nimittäin siihen että jos asiat tuntuu olevan kehnosti niin sitten pitää tuntea jotain syyllisyyttä siitä että nyt on oltu taas ihan väärällä asenteella ja väärillä tunteilla liikkeellä ja olla niitä itsessään kyttäämässä. Ei kiinnosta, kiitos vaan.
Tuossa on se suuri ero, että perinteisessä näkemyksessä ollaan ulkopuolisten voimien armoilla, kun toisessa taas Voiman nähdään olevan itsessä. Ehkä osin vielä kätkettynä, mutta kuitenkin sisältä löydettävissä.
Syyllisyydentunteen ei tarvitse mitenään kuulua asiaan, eikä pitäisi. Ei kukaan (kenenkään ajatteleva ihmismieli, jolla näitä ajatuksia mietittään) ole syyllinen siihen, että on syntynyt tähän maailmaan jota hallitsee tietyt perususkomukset. Ei kukaan ole esim. vauvasta asti valinnut uskoa että aika, avaruus ja materia on olemassa sellaisina kuin ihmiskunta ne näkee. Kuitenkin jo nämä itsessään aiheuttavat hyvin suuren osan kärsimyksestä jota tällä tasolla koetaan - tunne siitä, että on haavoittuvainen ja kuolevainen, avaruudellisesti ja ajallisesti rajoittunut "kappale", keho joka tuottaa psyyken toiminnallaan.
Parempi olisi ajatella, että tilanne on nyt mitä on, ja se ei ole sen huonompi kuin ihmiskunnalla muutenkaan pääosin. Ei ole siis mitään syytä tuntea syyllisyyttä siitä että on tavallinen ihminen joka kokee tavallisten ihmisten vastoinkäymisiä ja kärsimyksiä. Jos kokee kutsumusta lähteä yrittämään parantaa elämäänsä myös Vetovoiman lain tapaisilla "ei-tavanomaisilla" keinoilla, niin niitä olisi hyvä ajatella positiivisina haasteina, ei minään pakkona jota on pakko tehdä tai käy huonosti. Monen ihmisen elämä on ihan hyvää vaikka eivät ole kiinnostuneet tuollaisesta ollenkaan ja elävät vain ihmiskunnan perususkomusten sisällä, pitäen kaikenlaista tietoista manifestointia täytenä hömppänä. Ei se ole kaikkien tie ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Näiden opetusten sisäiset ristiriidat on oikeasti aika räikeitä, vaikka se että viattomat pikkulapset jotka ei vielä omilla uskomuksilla mitään luo, joutuu kokemaan pahaa "kollektiivisten uskomusten" takia. Ikäänkuin ne "uskomukset" pahuuden olemassaolosta olisivat jostain tyhjästä napattuja eikä ihmisten havaintoihin ja kokemuksiin pohjautuvia. Ja miten aikuisten kokemat ikävät asiat onkin sitten omaa syytä eikä niitä voi laittaa kollektiivisten uskomusten luomuksiksi? Se että kirjoittaa paljon ja selittelee monimutkaisesti ja korkealentoisella tyylillä, ei tee tästä yhtään uskottavampaa, päinvastoin tukee vaikutelmaa siitä että epäloogisuuksia yritetään vain hämärtää kaikella selittelyllä.
Vaaditaan sokeaa uskoa ja pahat asiat on aina omaa syytä. Jos jokin on myrkyllistä ja fundamentalistista uskontoa niin tämä. Kristinuskossakin on tilaa epäilylle ja armoa, alkaa vaikuttaa järkevämmältä kuin tämä new age -uskonto. Täällä on sellainen henki että tätä ei saisi arvostella yhtään, en välitä siitä tippaakaan, minusta tällä uudella keisarilla on vielä vähemmän mitään vaatteita päällään kuin vanhoilla. Ennen oli kohtalo Jumalan kädessä, nykyajassa on sitten siirrytty yhtä (tai jopa pahemmin) irrationaalisesti uskomaan että ihan kaikki on omissa käsissä ja tässä opetetussa uskonnossa tää on viety ihan ekstremetasolle kun koko maailman olemassaolokin on niinsanotusti omissa käsissä, itse kuviteltua.
Kyllä suurin osa aikuistenkin ihmisten kokemista ikävistä asioista on nimenomaan kollektiivisten uskomusten tuotosta. Siksi niistä ei tarvitse tuntea henkilökohtaista syyllisyyttä. Mutta, jos kokee halua tai kutsumusta yrittää muuttaa henkilökohtaista todellisuuttaan muuttamalla henkilökohtaisia uskomuksiaan, se on yksi mahdollisuus joka ihmisolennolla tässä maailmassa on.
Tällaisissa nettikeskusteluissa on aina livekohtaamisiin verrattuna se ongelma, että näissä samoja vastauksia lukee hyvin eri tilanteessa oman uskomusmaailmansa ja henkisen tiensä suhteen olevia ihmisiä. Kun vastaa sellaisille, jotka ovat jo hyvin pitkälle, vastauksen lukevat myös ne, joilla ihan oikeasti sillä vastauksella ei ole mitään arvoa, heillä ei ole ainakaan tällä hetkellä mitään mahdollisuutta hypätä sieltä missä ovat nyt, sinne mistä puhutaan.
Tosielämässä sitä toimii eri tavalla. Esim. minun kanssani näistä asioista keskustelee joskus ihmisiä, jotka uskovat perinteiseen fundamentalistiseen kristinuskoon tai muuhun perinteiseen uskontoon. Puhun aina heidän maailmankuvastaan lähtien, sillä ei olisi mitään hyötyä heittää heidän silmilleen sitä mitä he eivät voi mitenkään ymmärtää, ja joka voisi järkyttää ja pelottaa heitä. On toisaalta ihmisiä, jotka ovat edenneet hyvin pitkälle yksilöllisellä henkisellä tiellään: jotkut tutkivat meditaatiossa toisia olemassaolon tasoja, toiset opettelevat suhteuttamaan valaistuneen tietoisuutensa jonka ovat jo oivaltaneet ja ihmisolemuksensa jotka heidän on toistaiseksi pidettävä jos haluavat olla tässä maailmassa toisiinsa tasapainoisella tavalla.
Vastaukset näille erilaisille etsijöille voivat olla älyllisesti täysin ristiriitaisia, koska tavoite ei ole muodostaa oppia vaan auttaa ihmisiä eteenpäin siinä, missä he nyt ovat, sitä kohti mitä kohti he haluavat kulkea. Saatan esim. sanoa perinteiselle kristitylle, että hänen pitää luottaa enemmän Jumalaan, elää hetki kerrallaan luottaen että kyllä se apu tulee oikealla ajallaan, sillä hänelle omaa ihmisegoa parhaiten pienentää päätösvallan antaminen ulkoistetulle Jumalalle, ja egon pieneneminen millä tahansa tavalla edistää kehitystä. Toisaalta sitten on toinen etsijä, jonka kehitystä estää takertuminen uskomukseen että tuolla jossain on joulupukkimainen Jumala, joka antaa asioita jos oikein osaa pyytää. Sellaiselle voin sanoa, että ei Jumalaa olekaan, olet rukoillut tyhjää koko ikäsi. Tarkoituksena dramaattisesti kuvata se, ettei sellaista Jumalaa ole perimmäisessä todellisuudessa, jollaiseen hän on uskonut, ja olisi aika löytää Jumala itsestä.
KM, olisiko sinulla joulutervehdystä tänä vuonna?
Rakkautta ja rauhaa teidän jokaisen jouluun toivottaen,
E
Kristityn mystikon joulutervehdys. Tällä kertaa haluan puhua yksilössä syntyvästä joulun ihmeestä, rauhaisan Kristus-tietoisuuden syntymisestä sinne missä oli ennen rajoittunut ja levoton luonnollinen ihmistietoisuus, käytännön tasolla.
Emme voi antaa tai vastaanottaa rauhaa, ellei meissä itsessämme ole rauhaa. Sillä rauha vetää puoleensa rauhaa, rakkaus rakkautta, yltäkylläisyys yltäkylläisyyttä. Jos haluamme tuoda maailmaan jotain hyvää, meidän pitää ensin löytää se sisältämme, ja sitten vasta meillä on jotain mitä antaa.
Onni on, että Jumala on jo alussa laittanut jokaiseen ihmiseen, uskonnosta riippumatta, kaiken hyvän - koko Valtakuntansa. Ihmiskuntana me vaan olemme lukinneet sen jonnekin syvälle alitajuntaan, niin että yleensä emme ollenkaan tiedosta että meissä mitään muuta onkaan kuin pinnallisen mielen ajatukset ja tunnekokemukset. Tehtävämme on vapauttaa Jumalan valtakunta, rauha, Kristus, sisältämme niin, että se voi toimia meidän ajallisten kehojemme ja mieltemme kautta tässä maailmassa, siunata ja palvella tätä maailmaa.
Jos siis tunne on, että itseltä puuttuu jotain, se on hyvä myöntää: minulla ei ole tällä hetkellä mitä antaa, koen itsekin olevani tarvitsija enkä runsauden yltäkylläisyydestä jakaja. Kun sisäisen runsauden ja Jumalan tuntemuksen puute on tunnistettu, voimme ajaksi syventyä korjaamaan tämän puutteen, ja jättää maailman pärjäilemään ilman apuamme. Me emme pysty muuttamaan maailmaa ihmisvoimin, emme moralisoimalla, emme perinteisesti rukoilemalla eli pyytämällä Jumalaa tekemään hyviä asioita niille joiden puolesta rukoilemme, emme merkittävästi edes toimimalla ihmisten tasolla hyvää tekevissä järjestöissä ja auttamalla yksilöitä parhaan kykymme mukaan. Apumme sen sijaan on aitoa apua, jos saamme yhteyden Kristukseen itsessämme, ja sitten annamme sen auttaa niitä jotka kääntyvät sen puoleen.
Jumalan valtakunta on totisesti sisäisesti meissä (kuinka voisikaan olla muuten sillä Jumala on ääretön, ei ole paikkaa tai aikaa missä Jumala ei olisi). Kaikki mikä on Isän, on myös meidän: viisaus, mieli, kunnia, armo, läsnäolo, oleminen, iankaikkinen elämä. Meidän tehtävämme on löytää yhteys siihen. Ensimmäinen joulu oli sen paljastuminen laajemmalle yleisölle, että ihmistietoisuuteen oli istutettu jumalallinen tietoisuus, josta tulisi Jumalan Poika, ei vain Jeesuksessa, vaan jokaisessa joka kuulee sanoman ja kokee kaipuun sen täyttymykseen.
Mutta entä jos et koe mitenkään sitä, että tällaista siementä saati Kristusta tai Jumalan Valtakuntaa on sinussa? Miten siemenen voi saada itämään? Tämän siemenen parasta lannoitetta on sen tiedostaminen ja tunnistaminen. Me voimme oppia tunnistamaan jumalallisen sekä itsessämme että muissa. Muita katsoessamme tiedostaa, että "hänessäkin on Jumalan valtakunta, hänkin on Jumala lihaan tulleena", ja näin vaikka emme sanoisi sanaakaan, ravitsemme Jumalan valtakunnan siementä hänen sielussaan ja edesautamme sen puhkeamista kukkaan. Samoin itsessämme voimme ihan tietoisesti tiedostaa, että jossain minussa on Jumalan valtakunta.
Mutta ehkä sanot: mutta kun en tunne mitään, eikö se ole outoa sitten hokea että minussa tai vastaan tulleessa ihmisessä on Kristus tai Jumalan valtakunta, kun en kerran ihan rehellisesti sanoen koe niin? Mutta kaikki mitä koemme tulee tietoisuutemme kautta, joten on hyvä tekniikka viljellä tietoisessa mielessämme sen muistamista, mitä pyhät kirjoitukset ja lukemattomat pyhät miehet ja naiset ovat sanoneet: Kristus on meissä, Pyhä Henki on meissä, Jumalan valtakunta on meissä. Ei meidän tarvitse väittää itsellemme että koemme sen, jos emme koe - voimme ihan hyvin tunnustaa, että me vain uskomme sen, koska Raamattu tai joku arvostamamme apostoli tai pyhimys tai mystikko sanoo niin, ja meillä on jokin pieni tunne että se on totta. Kokemuksen vielä puuttuessa voimme siis edes hyväksyä älyllisesti todeksi.
Tuo on se yleisin polku, ja se mitä yleensä valaistukseksi kutsutaan on tuon huipentuma, se että kokee koko universumin olevan oma ruumis, että kokee olevansa Olemassaolo ja Elämä. Ja nimenomaan kuten sanot, että ei tarvitse ahdistua ihmisaistein näkyvästä ns. pahasta, koska sitä tietää että se on illuusio, mutta silti rakastaa kaikkea olevaista ja kokee sen olevan yhtä itsen kanssa, sillä ei ole kuin yksi Elämä tai Oleminen ja Minä olen se. Useimmat perinteet joissa puhutaan uudestisyntymisestä tai valaistumisesta tähtäävät juuri tähän. Esim. Joel Goldsmithin opetukset joista tykkään, puhuvat juuri tästä: Jumalan tuntemisesta, Ykseyden tuntemisesta kaiken kanssa.
Nuo fyysiset tuntemukset viittaavat siihen että sinussa ollut energia joka ei ole ollut käytössäsi on vapautumassa. Sitä voisi kutsua kundalini-energian vapautumiseksi sinun käyttöösi, mutta se tapahtuu rauhallisesti, ei millään epäterveellä tavalla kuten joskus tapahtuu jos erityisesti yritetään pakottaa kundalini-energiaa esiin ennen kuin siihen ollaan valmiita. Myös kivut kuuluvat asiaan, kun kauan käyttämättömät pienet energian kanavat kehossa tulevat käyttöön. Mutta sinun kehitystielläsi ei tule mitään kontrolloimattomuutta tai hulluuteen viittaavia oireita, joiden takia monet pelkäävät jo sanaa kundalini. Ja lopulta se on vain sinun omaa energiaasi, joka vaan on ollut aiemmin loukussa, ei mikään vieras voima joka uhkaa.
Oma tieni on tosiaan ollut ns. valaistuksen, Jumalan tuntemisen, jälkeen sen tuolle puolen, mutta se on harvinainen kutsumus eikä sitä pidä erityisesti tavoitella jos siihen ei luonnostaan viedä. Se on ihmispsyykelle äärimmäisen raskas tie: jotkut sekoavat, toiset masentuvat ja alkavat kirjoittaa ja puhua siitä miten valaistumisessa ei ole mitään tavoiteltavaa vaan se on pelkkää ankeaa tyhjyyttä josta on päästävä välillä pakoon maallisiin nautintoihin - jotkut jopa päätyvät äärimmäisiin seksuaalisiin tai päihdesekoiluihin tätä yrittäessään. Itse jotenkin alkujärkytyksen jälkeen olen kokenut tuon tilan jopa kotoisammaksi kuin olemisen tilan, sillä tila olemisen ja olemattomuuden tuolla puolen sisältää myös kaiken olemisen. Mutta ei ole mitenkään hienompaa, edistyneempää tms olla Ilmentymättömän kuin Ilmenneen profeetta, siinä ei ole mitään erityisen tavoiteltavaa eikä se ole jotain mihin tulisi erityisesti pyrkiä.