Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Tätä tiedostamista olisi hyvä tehdä päivittäin - joskus jopa tunneittain sillä tavoin että ihan sekunnin muiden toimiensa ohessa muistaisi, että Jumala on tässä, Jumalan valtakunta on sisälläni, en ole yksin. Vaikka siitä ei olisi vielä aistitodisteita tai tunne-elämän todisteita, uskoa siksi että Raamattu ja Jeesus sanoo niin. 

Kun tätä jatkaa, tulee päivä jolloin tunnet Jumalan hengen tai Kristus-tietoisuuden todella olevan itsessäsi. Tunnet rauhan, joka ylittää ymmärryksen. Tiedät mitä on lepo, jonka vain Kristus voi taakkojensa uuvuttamille antaa. Kuinka kauan sisällä olevan Kristuksen muistamista vaatii, että oikeasti voi tuntea sen todellisuuden? Joillakin päiviä, useimmilla viikkoja, osalla kuukausia. Ei vuosia, jos tunnollisesti harjoittaa, ja ymmärtää että aluksi se on vain pieni hentoinen tuntemus, ei mikään järisyttävä elämys joka muuttaa koko elämän kertaheitolla. Se on vasta vauva-Kristus, yhtä pieni ja haavoittuvainen kuin vastasyntynyt ihminen. 

Sitten kun olet tiedostanut, että todellakin, sinussa on tämä toinen tietoisuuden taso inhimillisen lisäksi, mitä sitten? Muista edelleen se, älä anna ulkomaailman viedä ihan kaikkea huomiotasi, vaan tunnista edelleen säännöllisesti sisäinen Kristus, anna sen ohjata toimiasi  hieman enemmän, samalla kun itse inhimillisellä mielelläsi ohjaat hieman vähemmän. Tulee päivä jolloin tämä läsnäolo on niin vahva että ihmismielesi on tietoinen siitä koko ajan, ja itse vain lepäät antaen uuden tietoisuuden tason toimia kauttasi tässä maailmassa. Tiedosta ensin Kristus itsessäsi, sitten tiedosta se kaikessa muussa mikä on. Tiedostamalla sen olemme aina sen suojeluksessa, rakkaudessa, huolenpidossa, ohjauksessa, voimassa ja viisaudessa. 

Muutin taannoin ja siinä prosessissa luovuin isosta osasta ylimääräistä tavaraa. Pääasiassa vanhoja tavaroita, suurin osa vanhemmilta perittyä, mitä olin säilyttänyt ja muutoissa raahannut mukana 15-30 vuotta velvollisuudentuntoisesti. Kaikkea kirjoista koruihin ja vanhoista huonekaluista pöytähopeisiin ja lisäksi vaatteita, astioita yms. joista osa itse ostettuja. Myin, lahjoitin, laitoin kierrätykseen ja mikä ei mihinkään noista kelvannut meni kaatopaikalle. Se mitä säilytin, olivat tavarat, joita tarvitsen ja joilla on tunnearvoa. Osalla kamasta joka sai mennä oli minulle merkitystä joskus ennen, jossain elämänvaiheessa, mutta ei enää sillä tavalla että esineen konkreettinen omistaminen merkitsisi jotain muuta kuin että se vie kaappitilaa.

Ystävät jotka minua auttoivat ja osa tavaroiden ostajista reagoivat esineisiin kiinnostavasti. "MITEN voit luopua tästä", "MITEN voit antaa tämän", "Enhän minä voi ottaa tätä vastaan, näin vanhaa ja hienoa", "Mieti nyt vielä ennen kuin siitä luovut", "Älä nyt vaan myy liian halvalla", "Et kai myöhemmin kadu", "Tämäkin on hyvä elokuva, oikeastiko viet nämä dvd:t pois", Tekee pahaa miettiä mitä kaikkea heität pois" jne.

Minusta kaikki nuo kommentit olivat käsittämättömiä. Sanojat kuitenkin eri ikäisiä, eri sukupuolta, muutenkin eri piireistä, eli pakko kai päätellä, että roju on ihmisille pyhää.

Tavaran vähentämistä en ole katunut. Paljon taakkoja lähti sen myötä. Ei harmita, että ne menivät halvalla ja ilmaiseksi. Ihana asia oli, että aina kun täyttelin kirpputoripaikkaa, siihen tuli joku ostamaan jotain ja lähti valtavan iloisena löydöstään. Omasta mielestäni minulle jäikin vielä aika paljon, ehkä vielä jossain vaiheessa vähentelen lisää.

Niin. Miten olisi kristillisyyden konmaritus ja vain tärkeiden asioiden säilyttäminen?

Joo, minä taas olen ihan hemmetin kyllästynyt kaikkeen. Aloitin tämän ketjun seuraamisen sen takia kun olin lukenut vetovoiman laista ja oli kaikkia haaveita, joiden toivoin toteutuvan, sillä uskoin että siitä tulisi onnea ja iloa.

Mutta kohdallani koko "eläydy haaveisiin juttu ja tunne jo se ilo " oli ihan skeidaa, sillä minä olen koko ikäni tehnyt niin. Ei se ole koskaan tuonut mulle mitään. Ja olen varsinkin nuorempana ihan vaistonvaraisesti tuntenut iloa ja onnea kun olen ajatellut toiveitani.

Myöhemmin kun mitään ei tapahdu, Olen kokenut pettymystä ja turhautumista mutta vasta sitten kun oikeasti junnaan vaan paikoillani.

Siitä eteen päin tavallaan laajensin näiden asioiden miettimistä ja olen vaan yrittänyt olla. Ei toimi. Ainakaan jos toimiminen tarkoittaa onnea ja tyyneyttä.

Asun siellä missä en halua (työ) enkä voi muuttaa koska työ ja raha. Ja en enää pidä mistään ja olen koko ajan kipeä jollain tavalla. Ja kaikki on tietysti omaa syytäni kun en osaa ajatella tai eläytyä oikein. Eikä kukaan voi kertoa mikä on oikein. Pitäisi itse osata, mutta kun en osaa.

Ja sisälläni on jumalan valtakunta, mutta se paljon lohduta. Kammottaa että kaikki jatkuu näin. Ja sitten pelottaa että tyytymättömyyteni tuo mulle vielä pahempaa.

Sori valitus....on vaan paha aika.

Olen tuo tavaranvähentäjä ja ei mullakaan pyyhi loistavasti. Oikeastaan koko elämä ja läheistenkin elämä on ollut aina kuin jotain surkeiden sattumusten sarjaa. En ole myöskään koskaan saanut mitään kuvaamistasi eläytymisyrityksistä tai siitä, että psyykkaa itseään vetovoiman lailla. Minusta tuollainen on kahlitsevaa ja en vaan usko siihen. Lisäksi olen ihmisten mittapuulla melko yksinäinen.

Mattoja on viime aikoina vedetty alta muutenkin kuin kirpputorikaupan kautta. Oikeastaan kaikki mihin olen virallisesti luottanut, eli konkreettiset turvat ja tuet ovat pettäneet.

Jostain kumman syystä säälittävä pieni elämäni kuitenkin sisältää onnea. Se on kummallisesti kaiken tuon paskan ja pettymysten välissä eikä häviä. Kun se ei ole kiinni siitä, että asioiden pitää muuttua tai minun pitää muuttua tai juttujen pitää onnistua. En mitenkään tässä kehuskele, mutta se vain on niin. Sen on pakko olla mahdollista kaikille, jos näin henkisesti laiska, ymmärtämätön ja skeptinen ihminen saa sen.

Jatkan vielä äskeiseen. Oli aika, jolloin tyhjyyden tunne vaivasi minua paljon. Toivoin jotain helpotusta ja vapahdusta. Mutta aina kun luulin saaneeni sen mitä tarvitsin onneen, asia yleensä osoittautui pikemminkin onnettomuudeksi. Myös päinvastoin: elämän epäonnen pitkut ja iskut toivat erilaisia, kai voisi sanoa henkisiä "siunauksia" jotka eivät häviä. Jotenkin kuin silmät aina oppisivat enemmän ja paremmin näkemään sen aarteen, mikä ei häviä koskaan. Ja se aarre on aiemmin kokemani tyhjyyden paikalla.

Siis epäonnen potkut :).

Toisaalta nyt tulee mieleen, että koska olen todennut olevani jotenkin epäonnekas niin ehkä vedän epäonnea puoleeni. Jos siis vetovoiman laki toimii niin.

Tosin en jaksa silläkään vaivata päätäni.

Eli jos tyhjyys ja olemattomuus on sittenkin se lopullinen totuus mihin matkamme vie, miten se eroaa nihilistis-materiaalisesta elämänkatsomuksesta? Tulemme tyhjyydestä ja menemme tyhjyyteen - tai kadotukseen niin kuin raamatussa sanotaan. Miksi siis kulkea mitään henkistä polkua? Tämähän on juuri se mitä suurin osa ihmisistä pelkää ja pakenee tätä tietoa eri tavoin.

Vierailija kirjoitti:

Joo, minä taas olen ihan hemmetin kyllästynyt kaikkeen. Aloitin tämän ketjun seuraamisen sen takia kun olin lukenut vetovoiman laista ja oli kaikkia haaveita, joiden toivoin toteutuvan, sillä uskoin että siitä tulisi onnea ja iloa.

Mutta kohdallani koko "eläydy haaveisiin juttu ja tunne jo se ilo " oli ihan skeidaa, sillä minä olen koko ikäni tehnyt niin. Ei se ole koskaan tuonut mulle mitään. Ja olen varsinkin nuorempana ihan vaistonvaraisesti tuntenut iloa ja onnea kun olen ajatellut toiveitani.

Myöhemmin kun mitään ei tapahdu, Olen kokenut pettymystä ja turhautumista mutta vasta sitten kun oikeasti junnaan vaan paikoillani.

Siitä eteen päin tavallaan laajensin näiden asioiden miettimistä ja olen vaan yrittänyt olla. Ei toimi. Ainakaan jos toimiminen tarkoittaa onnea ja tyyneyttä.

Asun siellä missä en halua (työ) enkä voi muuttaa koska työ ja raha. Ja en enää pidä mistään ja olen koko ajan kipeä jollain tavalla. Ja kaikki on tietysti omaa syytäni kun en osaa ajatella tai eläytyä oikein. Eikä kukaan voi kertoa mikä on oikein. Pitäisi itse osata, mutta kun en osaa.

Ja sisälläni on jumalan valtakunta, mutta se paljon lohduta. Kammottaa että kaikki jatkuu näin. Ja sitten pelottaa että tyytymättömyyteni tuo mulle vielä pahempaa.

Sori valitus....on vaan paha aika.

Jos Vetovoiman lain ajatteleminen tuo lähinnä lisätaakkaa, niin siitä kannattanee ainakin toistaiseksi luopua ja keskittyä selviämään elämästä ihan luonnollisin keinoin. 

Haaveisiin eläytymisestä - itse muistan kun olin kiusattu koululainen, niin minäkin suorastaan elin haaveissani. Olin tosiasiasiassa yksinäinen, kiusattu lapsi, mutta vilkkaassa fantasiamaailmassa olin tosi suosittu, minulla oli paljon kavereita, tein niiden kanssa kaikkea kivaa, oli keskusteluja ja riitoja ja leikkejä. Ei minulla oikeastaan ollut kurjaa seisoa siellä yksin koulupihan tolppaan nojaten silloin kun minua ei juuri aktiivisesti pilkattu tai fyysisesti satutettu - minä elin niin fantasiamaailmassani etten juuri välittänyt ns. tosimaailmasta. Miksi tämä ei toteutunut? Koska maailmankuvani oli se tavallinen, eli että ulkomaailma on tosi ja sisäinen maailma kuvittelua, ja että kuvittelun tehtävä on lähinnä joko olla luovaa toimintaa tai pakotie ahdistavasta tosimaailmasta. En siis ollenkaan uskonut, että minusta mitenkään oikeasti tulisi kuvitteluni seurauksena sellaista mitä kuvittelen, vaan tavallaan fantasiaelämän ja tosielämän ristiriita vain vahvisti tosielämän ahdistavuutta, vaikka toisaalta toikin ajoittain pakopaikkoja.

Vetovoiman laista kirjoitetut kirjat ja ohjeet eivät aina toimi, koska jokaisen psyyke on niin yksilöllinen, jokaisen esteet on niin valtavan yksilöllisiä. Tässäkin keskustelussa on nähty, että jotkut ovat löytäneet tapansa opettajilta, jotka korostavat tunteiden merkitystä. Itse taas en olisi varmasti pystynyt siihen, minulle sopi analyyttisempi tapa jossa systemaattisesti tutkin omassa mielessäni olevia perususkomuksia, kyseenalaistin ja muutin niitä, tutkien samalla mielen perusolemusta ja sitä mikä yleensä on se mitä "maailmaksi" sanon. 

Vierailija kirjoitti:

Eli jos tyhjyys ja olemattomuus on sittenkin se lopullinen totuus mihin matkamme vie, miten se eroaa nihilistis-materiaalisesta elämänkatsomuksesta? Tulemme tyhjyydestä ja menemme tyhjyyteen - tai kadotukseen niin kuin raamatussa sanotaan. Miksi siis kulkea mitään henkistä polkua? Tämähän on juuri se mitä suurin osa ihmisistä pelkää ja pakenee tätä tietoa eri tavoin.

Eroaa paljonkin. Ensinnäkin Ilmentymätön, se jossa olemista tai olemattomuutta ei enää ole, on jotain muuta kuin absoluuttista tyhjyyttä. Valitettavasti tämä on aluetta, jolla ihmiskieli ja sanat ei enää ollenkaan toimi, ja siksi kaikki mahdolliset yritykset kuvata sitä ovat toivottoman huonoja ja johtavat vain lisäkysymyksiin ja sisäisiin ristiriitaisuuksiin.

Esim. voisi sanoa, "mutta se on tyhjyys josta syntyy oleminen ja kaikki sen muodot", mutta sitten sitä heti toteaa, ei, ei näin, koska tässä on mukana taas aika, jota ei perimmäisessä todellisuudessa ole, ikään kuin olisi "ennen" jolloin on pelkkä Ilmentymätön, ja "jälkeen" jolloin syntyy Ilmennyt Jumala joka ottaa lukemattomia muotoja muodostaen kaikki todellisuudet ja maailmat. Tämä on vain ihmisehdollistumien rajallinen konstruktio totuudesta. Sitten sitä voi yrittää toisin: "Kaikki on tavallaan yhtä aikaa, kaikki ajat sekä se mikä oli ennen ajan syntyä, niin Ilmennyt kuin Ilmentymätön" (Jumala on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti), ja se tuntuu olevan parempi ilmaisu, mutta YHTÄ AIKAA on edelleen ajassa, ja taas se kokemus jonka ihmistietoisuus tulkitsee liekin sammumiseksi tai olemisen tuolla puolen olevaksi tilaksi, ei ole ajassa. Sen kaiken voi kokea puhtaasti, mutta heti jos siitä yrittää sanoa jotain, sotkeutuu inhimillisen ajattelun, kokemistavan ja kielen rajoituksiin, jotka vääristävät sen mitä on todellisuus.

Käytännön tasolla useimpia toki kiinnostaa enemmän inhimillinen kokemusmaailma kuin metafysiikka. Siltä tasolta ero nihilistis-materialistiseen on melkoinen. Sillä kaikki mitä on, ei vain ihmiset vaan kaikki olemassaoleva ja ilmenevä, on itseään Jumalaa ilmenemässä "lihassa", muodossa. Kaikki on pyhää, kaikki on Minää, ja silloin toteutuu myös hyvin konkreettisesti ajatus siitä että sen, mitä Jeesus sanoi, että sen minkä teette lähimmäisille, teette hänelle. Jos ihminen on oivaltanut olevansa ei vain ajallinen muoto vaan kaikkien muotojen perusolemus, on kaikki mikä on omaa "lihaa ja verta", samaa elämää ja olemassaoloa ja tietoisuutta.

Ajan perimmäisen epätodellisuuden kokeminen myös muuttaa ajatukset ns. kuolemanjälkeisestä aivan toisenlaiseksi, sellaiseksi mitä on hyvin vaikea kuvalla ajan läpikotaisin ehdollistaman kielen sanoin. Koko kysymyksestä tulee silloin itselle irrelevantti, sillä se että menisi jonnekin kuoleman jälkeen, on täysin ajan läpäisemä ja ehdollistama ajatus, ikään kuin olisi jokin ennen, nyt ja jälkeen. Inhimillisessä unessa, Aatamin unessa, sellaista koetaan, mutta jos on kokenut mikä on sen takana, se asia ei ole enää kovinkaan kiinnostava. Korkeintaan voi sanoa: Minä olen, ja olen sama eilen, ja tänään ja iankaikkisesti, ja olen kaikki mitä on.

Jollain tasolla ymmärrän että kun puhutaan olemisesta ym , niin puhutaan perimmäisestä aiheesta. Mutta minua se ei valitettavasti tunnu auttavan. Olen niin kyllästynyt yksinäisyyteen tässä arkielämän tasolla että tulen kipeäksi. Mutta en pysty sen paremmin maallisiin keinoin kuin ajatuksen voimallakaan muuttamaan tilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Jollain tasolla ymmärrän että kun puhutaan olemisesta ym , niin puhutaan perimmäisestä aiheesta. Mutta minua se ei valitettavasti tunnu auttavan. Olen niin kyllästynyt yksinäisyyteen tässä arkielämän tasolla että tulen kipeäksi. Mutta en pysty sen paremmin maallisiin keinoin kuin ajatuksen voimallakaan muuttamaan tilannetta.

Oletko varma ettet ole masentunut ja tarvitsisi oikeastaan siiihen apua? Äärimmäisen harvoin tilanne on oikeasti sellainen ettei yhtään mitään pysty tekemään tilanteen parantamiseksi. Masentuneena vaan alkaa näyttää siltä että valoa ei ole missään eikä mikään mieleen tuleva tai toisen ehdottama "ratkaisuehdotus" auta yhtään.

KM. Voitko rukoilla puolestani? 

Olen taas kaatunut yöhön, vaikka luulin että olisi jo sarastanut. 

Mietin ystävän kohtaloa. Miksi joku kokee niin suurta henkistä ja hengellistä ahdistusta ja asioita, joita on vaikea uskoa/käsittää. Ne ovat hänen todellisuuttaan. Miksi henkisyys on jollekulle samalla lahja ja lähes kirous, kun ihmisen kokemus koostuu pitkälti häirinnästä?

Itse en ole moista kokenut. Ei huippukokemuksia, ei häirintää. Mistä noissa ilmiöissä oikein on kyse?

Poikkeuksellinen tunne siitä, että kaikki on hyvää ja järjestyksessä valtasi minut tänään kotimatkalla. Ympäröivä ulkoilma ja kaikki mitä siellä on tuntui äkkiä "puhuvan" minulle sanatonta kieltä. Pienimmätkin yksityiskohdat viestittivät jonkinlaista henkilökohtaista tyynnyttelyä ja kaikki tuntui olevan järjestyksessä. Kasvoihini osuvat lumihiutaleet tuntuivat kuin hyväilyiltä. Tiellä oleva lumi näytti ja tuntui ylelliseltä. Taivas oli kuin ihmeellinen sininen sametinpala jonka omistin lapsena, mutta jättisuurena. Samalla lailla sen silloinen kauneus ja ihmeellisyys oli nostettuna johonkin suureen mittakaavaan. En ole mokomaa tilkkua muistanut vuosikymmeniin. Samalla kun koko maailma avautui ympärilläni tuollaisena ilmeisesti rakastavana ja hyväksyvänä niin sisimpäni myös tuntui olevan portit auki muistoihin ja rikkauksiin aivan äärettömyyksiin asti. Kaikki oli yksityiskohtaista ja järjestyksessä ja tuntui, että olen osa sitä kaikkea.

Miksei aina voi olla tuollainen olo! 

Vierailija kirjoitti:

Poikkeuksellinen tunne siitä, että kaikki on hyvää ja järjestyksessä valtasi minut tänään kotimatkalla. Ympäröivä ulkoilma ja kaikki mitä siellä on tuntui äkkiä "puhuvan" minulle sanatonta kieltä. Pienimmätkin yksityiskohdat viestittivät jonkinlaista henkilökohtaista tyynnyttelyä ja kaikki tuntui olevan järjestyksessä. Kasvoihini osuvat lumihiutaleet tuntuivat kuin hyväilyiltä. Tiellä oleva lumi näytti ja tuntui ylelliseltä. Taivas oli kuin ihmeellinen sininen sametinpala jonka omistin lapsena, mutta jättisuurena. Samalla lailla sen silloinen kauneus ja ihmeellisyys oli nostettuna johonkin suureen mittakaavaan. En ole mokomaa tilkkua muistanut vuosikymmeniin. Samalla kun koko maailma avautui ympärilläni tuollaisena ilmeisesti rakastavana ja hyväksyvänä niin sisimpäni myös tuntui olevan portit auki muistoihin ja rikkauksiin aivan äärettömyyksiin asti. Kaikki oli yksityiskohtaista ja järjestyksessä ja tuntui, että olen osa sitä kaikkea.

Miksei aina voi olla tuollainen olo! 

:-). Sitä on vaikea kuvata, mutta olet hyvin havainnollistanut. Minulle tuossa tilanteessa se suurin ihmeellisyys on tunne: olo on höyhenenkevyt. Vaikea selittää, koska en nyt muutenkaan kanna pelkoa mukanani, mutta tuon kokemuksen jälkeen olen tajunnut, että jotain murhetta sitä on näköjään aina tullut kannettua aina mukana. Koska tuossa kokemuksessa tajuaa, miltä tuntuu, kun on täysin vapaa kaikesta negatiivisuudesta.

Nyt vasta se etsiminen alkaakin. Tuo on taivas. Ehkäpä juuri tuo on se ”taivasten valtakunta”, jota Jeesuskin käskee etsimään. Hyvä uutinen on se, että kyllä se kokemus sieltä uudelleenkin tulee. Ja kun se uudestaan tulee, niin pikkuhiljaa oppii keinoja, miten ylläpitää kokemusta pidempään.

Ap

Löysin tämän keskustelun vasta vähän aikaa sitten (sain  sen juuri luettua), ja haluan kiittää osallistujia loistavasta keskustelusta. Oma tulokulmani on enemmän energia (elämänenergia, chi, prana ...), ja uteliaisuuteni kohdistuu myös tietoisuuden rakenteen kokemiseen ja ymmärtämiseen. Moni keskustelun juonne herätti minussa mielenkiintoa, ja tässä haluaisin nostaa esiin yhden, jota joissakin puheenvuoroissa on sivuttukin - Rakkaus. Minun intuitiollani on tapana kirjoittella "sisäiselle liitutaululleni", ja erään kerran sinne ilmaantui teksti "Rakkaus sinällään on hyödytöntä". Hätkähdin, koska tämä oli aika raflaavaa, mutta jatkoin meditaatiota tämän tiimoilta. Muistin erään aikaisemman viestin: "Tietoisuus + Energia = Universumi",  eli että Tietoisuus luo (jatkuvasti) kaiken olemassaolevan Energiasta (tämä on itse asiassa myös nykytieteen erään linjan käsitys). Pienen hiljaisuuden jälkeen sain lisäoivalluksen, jonka sisältö on suunnilleen tämä: Tietoisuus on toiselta nimeltään Rakkaus, ja ilman Energiaa se ei voi luoda mitään - "kelluu vain autuudessa". Toisaalta Energia yksinään on ilman suuntaa, tarvitaan Tietoisuus luomaan muotoja, Ilmentymiä, niinkuin tässä ketjussa asiaa on kutsuttu. Reilu viikko sitten, jälleen meditaatiossa, koin, että minulle välittyi (ainakin osa) luomisen periaatteista, Harmonia ja Symmetria. Meditaation jälkeen pohdin tuota Symmetriaa, ja se selittää minusta mukavasti dualismin syntymisen - kaikella luodulla on aina symmetrinen vastapuoli. Kun taas pohdin tuota Harmoniaa, jäin miettimään sisältyykö siihen Rakkaus, vai onko aikaisempi käsitteellistämiseni "Tietoisuus = Rakkaus" luontevampi ilmaus (vai ovatko molemmat yhtä aikaa olemassa, siis "Harmonia = Rakkaus" ja "Tietoisuus = Rakkaus". Kutsun tätä edellä kuvaamaani ketjua Tietoisuuden rakenteen tutkimiseksi, ja ajattelen olevani vasta alkutaipaleella. Olisi mukava kuulla keskustelijoiden pohdintaa Rakkaudesta.

Vierailija kirjoitti:

KM. Voitko rukoilla puolestani? 

Olen taas kaatunut yöhön, vaikka luulin että olisi jo sarastanut. 

Vaikka en ole vastannut tähän ketjuun vähään aikaan, niin aina jos joku ottaa tietoisesti yhteyttä minun tietoisuuteeni, hän tekee itsestään osan sitä ja saa vastauksensa, sen mukaan mitä pystyy vastaanottamaan sillä hetkellä. Vaikka ihmisaistit sanovat toista, tietoisuuden tasolla ei ole sellaista erillisyyttä kuin mitä kehoihin perustuva fyysinen maailma näyttää ilmentävän, sellaista, jossa toisen täytyy joko fyysisesti tai mentaalisesti ihmisen tietoisen mielen tasolla ottaa yhteyttä toiseen jotta yhteys olisi olemassa - eikä energiankaan tasolla. Ei ole olemassa mitään sinusta erillistä toista, ei mystikkoa eikä edes Jumalaa, vaan sinä olet Kaikki-mitä-on - on vain Yksi elämä ja tietoisuus. 

Vierailija kirjoitti:

Mietin ystävän kohtaloa. Miksi joku kokee niin suurta henkistä ja hengellistä ahdistusta ja asioita, joita on vaikea uskoa/käsittää. Ne ovat hänen todellisuuttaan. Miksi henkisyys on jollekulle samalla lahja ja lähes kirous, kun ihmisen kokemus koostuu pitkälti häirinnästä?

Itse en ole moista kokenut. Ei huippukokemuksia, ei häirintää. Mistä noissa ilmiöissä oikein on kyse?

Osan ihmisistä psyyke on sellainen, että on taipuvainen ahdistuksiin ja jopa kauhuihin. On ihmisiä, jotka ovat tilassa, jossa hengellisyys voi olla jopa mahdollisuus perustella se, mitä voisi pitää sairauden tai epätasapainon oireena. Esimerkiksi mikä mahdollisuuksien kirjo avautuukaan vainoharhaisuuteen taipuvaiselle, jos perusoletus on että henkivaltojen taso on totta! Ja yliluonnollinen yleensä. Kaiken voi aina tulkita henkivaltojen toiminnasta johtuvaksi, tai kirouksista tai milloin mistäkin johtuvaksi. Tapasin itse lapsena aikuisen miehen, joka pelkäsi hysteerisesti laitumella rauhassa märehtiviä lehmiä. Kun kysyin mitä hän pelkää, niin hän selitti, miten niissä lehmissä on riivaajia, ja ne saattavat hyökätä hänen kimppuunsa koska vaan, sillä riivaajat vihaavat häntä koska hän on Jumalan mies. Kun minua nauratti, hän sanoi vihaisesti, että älä naura, tämä on Raamatussa: Jeesuskin kohtasi riivatun sikalauman joka sitten juoksi rotkoon, kun Jeesus uhkasi riivaajien karkotuksella. Tätä samaa mieltä Kristus käski menemään milloin minnekin, ja sitten päätyi yleensä mielisairaalaan sekoiltuaan Kristuksena aikansa, yleensä ilman vaatteita julkisella paikalla.

Tavanomaisempia ovat tietoisen mielen ja alitajunnan tasolta lähtevät lievemmät ristiriidat, jotka piinaavat ihmistä itseään mutta eivät johda päällepäin nähden hulluun käytökseen. Näiden kanssa joutuu käytännössä jokainen hengellisen tien kulkija painimaan, määrä vaan vaihtelee sen mukaan millainen on oma temperamentti, tunne-elämä ja kuinka paljon ristiriitaisia ja negatiivisia uskomuksia on varsinkin alitajuisella tasolla.

Toisaalta on ihmisiä jotka vaistoavat energeettisen tason asioita hyvin herkästi. Se on siunaus useimmille, mutta sillä on kääntöpuolensa: niin kauan kun ei ole kääntänyt vielä kokonaan selkäänsä dualismille (eikä sitä voi ihan tehdä täysin jos haluaa jakaa vielä tämän maailman asukkaiden kanssa saman kokemusmaailman, siis olla tässä maailmassa), tuntee myös sen tason negatiiviset voimat. Huone jossa on riidelty aiemmin ahdistaa, jotkut ihmiset tai paikat saattavat tuntua ilman näkyvää syytä epämukavilta, rukouksessa ja meditaatiossakin saattaa törmätä negatiivisiksi tulkituksi tuleviin energioihin. Monet työpaikat ovat täynnä herkkiä ihmisiä ahdistavaa energiaa, he vaistoavat ja tuntevat levottomuutena ja jopa paniikkina kilpailun, onnistumisen ja ehtimisen pelon, turhautumisen jne ilmapiirin, ja jos eivät tiedosta kokonaan vaistoavansa energeettistä tasoa, saattavat tulkita että heillä on esim. ahdistuneisuushäiriö joka ei johdu mistään "ulkoisesta".

Sitten on vielä se, että koska se mitä yleisesti pidetään ihmisenä, tämä koko kuolevainen, aineellinen ja rajallinen ajatteleva eläimenkaltainen olento, on väärinkäsitys ja väärä samaistuma, niin hengellinen tie väistämättä johtaa jossain vaiheissaan tuskaan kun samaistuma siihen, mikä kokee itse oikeasti olevansa, hajoaa. Egon kuolema, kehosamaistumisen kuolema, kun ihminen ei tunne vielä muuta itseään kuin kehon jonka uskoo tuottavan mielen, on aina joissain vaiheissaan kivulias prosessi, tuskan määrä vaan vaihtelee tässäkin riippuen mm. siitä, kuinka vahva oli samaistuminen mieleen ja kehoon ja kuinka nopeasti prosessi etenee (nopeat prosessit on usein ahdistavimpia ja kivuliaimpia).

Vierailija kirjoitti:

Poikkeuksellinen tunne siitä, että kaikki on hyvää ja järjestyksessä valtasi minut tänään kotimatkalla. Ympäröivä ulkoilma ja kaikki mitä siellä on tuntui äkkiä "puhuvan" minulle sanatonta kieltä. Pienimmätkin yksityiskohdat viestittivät jonkinlaista henkilökohtaista tyynnyttelyä ja kaikki tuntui olevan järjestyksessä. Kasvoihini osuvat lumihiutaleet tuntuivat kuin hyväilyiltä. Tiellä oleva lumi näytti ja tuntui ylelliseltä. Taivas oli kuin ihmeellinen sininen sametinpala jonka omistin lapsena, mutta jättisuurena. Samalla lailla sen silloinen kauneus ja ihmeellisyys oli nostettuna johonkin suureen mittakaavaan. En ole mokomaa tilkkua muistanut vuosikymmeniin. Samalla kun koko maailma avautui ympärilläni tuollaisena ilmeisesti rakastavana ja hyväksyvänä niin sisimpäni myös tuntui olevan portit auki muistoihin ja rikkauksiin aivan äärettömyyksiin asti. Kaikki oli yksityiskohtaista ja järjestyksessä ja tuntui, että olen osa sitä kaikkea.

Miksei aina voi olla tuollainen olo! 

Kyllä se voi. Koit satorin, välähdyksen perimmäisestä tietoisuudesta, mutta siitä voi tulla myös pysyvä olotila ja se on juuri valaistukseen tähtäävien hengellisten polkujen tavoite. Toki sen ihmeenomaisuus arkistuu sitten aikanaan, ei sitä voisi edes maailmassa toimia, jos jokaisen lumihiutaleen ja sadepisaran kauneus koko ajan imisi huomion hämmästyneeseen Pyhyyden ihmettelyyn. Arkistuminen ei kuitenkaan tarkoita ettei enää huomaisi aineenkin ytimessä olevan sitä samaa kauneutta ja pyhyyttä, se ei vaan hämmästytä enää.