Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

En olisi uskonut Mystikon katoavan ketjusta kokonaan, vaikka onhan se joskus tapahduttava. Viimeinen kirjoitus viime vuonna 5.12. Kuinka lie jakselee. Toivottavasti hyvin.

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Vaikeita asioita, joita Mystikkokaan ei ole tainnut noita asioita selvittää. Karmasta on muistaakseni jotain kertonut.

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Ykseydessä ei ole nautintoa eikä kärsimystä, kaikki vain On.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Ykseydessä ei ole nautintoa eikä kärsimystä, kaikki vain On.

Olemme maapallolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Ykseydessä ei ole nautintoa eikä kärsimystä, kaikki vain On.

  Vastasit, mutta et kysymykseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Ykseydessä ei ole nautintoa eikä kärsimystä, kaikki vain On.

  Vastasit, mutta et kysymykseen.

Turha keskittyä asioihin, jotka ovat illusorisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Ykseydessä ei ole nautintoa eikä kärsimystä, kaikki vain On.

  Vastasit, mutta et kysymykseen.

Turha keskittyä asioihin, jotka ovat illusorisia.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan koe näin. Tällainen vastaus harvemmin vie ketään eteenpäin, varsinkaan matkan alkutaipaleella. Ymmärrys tuskin tulee hokemalla "tämä ei ole totta, tämä ei ole totta". Kärsimys ja nautinto kuuluvat ihmiselämään tavalla tai toisella niin kauan kuin olemme täällä. Itsensä oivaltamisen kautta näiden merkitys varmasti katoaa kokonaan tai vähenee huomattavasti, mutta elämä jatkuu silti. Se, että joku toinen kehottaa sinua lopettamaan elämisen ei varmaan monellakaan johda heräämiseen. Ehkä vähän käytännönläheisemmät neuvos olisivat hyödyllisempiä. Parhaat neuvot mitä itse olen saanut ovat olleet todella simppeleitä toimintaohjeita mihin keskittyä, kun tulee joku hankala tilanne. Näin näistä vaikeuksita on tullut kultaakin kalliimpia opetuksia.

Alkuperäiseen kysymykseen en osaa oikeen vastata muuta kuin, että vaikka kärsimys täällä ollessa voi tuntua aivan sietämättömältä ja epäreilulta, se menee kuitenkin ohi. Viimeistään kun tämä elämä päättyy. Ehkä siitä opiksi ottaneena voi todeta, että ehkä vähän helpompia haasteita seuraavalle kierrokselle. Ehkä tuolla toisella puolella on vaan vaikea arvioida kuinka hurja kokemus todella onkaan, kun suunnitelmaa laatiessa tiedät kuitenkin, että mitään vaaraa ei oikeasti ole. Ehkä me täällä nyt kovia kokevat sielut olemme vähän hurjapäitä ja extreme urheilijoita. Olen kyllä itse kokenut saavani apua ja armoa. Tämä on omasta mielestäni tapahtunut antautumisen ja luopumisen kautta. Ei se aina helppoa ole, mutta harjoitellaan harjoitellaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä olen miettinyt pitkään: voiko olla valaistunut ja käyttää silti HUUMEITA

Henkinen tie avaa jossain vaiheessa ihmisen energiakeskukset kun hän on siihen valmis. Energiakeskukset, tai osa niistä avautuvat väkinäisesti huumeilla mutta niiden säätelyominaisuus ja suojaus jäävät puuttumaan joten epämiellyttävät ja negatiiviset energiat pääsevät silloin sisään. Kun sinulla kumminkaan ei ole kokemusta käsitellä näitä energioita, ne saavat vain mm. käyttämään huumeita toistuvasti uudelleen joten kehotan jättämään huumeet sikseen.

Sama kuin hyppäisit lentokoneen ohjaimiin ilman minkäännäköistä koulutusta tai kokemusta.

Millaisia fyysisiä ja/tai psyykkisiä oireita/tuntemuksia sinulla on ollut, kun energiakeskuksesi/chakrasi ovat avautuneet?

hyvän olon tunne ja stressi sekä pääkivut katosivat. Näihin olotiloihin kyllä tottuu eikä niille anna enää samanlaista painoarvoa kuin ensimmäisellä kerralla eikä ole edes kovin viisasta jäädä niihin jumiin vaan viisaampaa on keskittyä siihen mikä aina on ja pysyy olotiloista huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

"Kollektiivinen tietoisuus tarkoittaa sitä, että tietoisuutemme on synkronoitu tai jaettu muiden elävien olentojen tietoisuuden kanssa. Tietoisuus on vastuussa myös “minuuden” kokemuksesta, ja antaa meille jotain, jota olemme kuvanneet sieluksi."

Tarkoittaako tuo yllä oleva samaa kuin että meillä kaikilla on yhteinen minä olen -tajunta (minä olen -tietoisuus)?

Jos meillä kaikilla on vain se yksi yhteinen minä olen -tajunta, niin miksi se on herännyt joissain ihmisolennoissa ja ei ole herännyt toisissa?

Jos meillä on kullakin oma yksilöllinen minä olen -tajunta, se selittäisi paremmin, miksi joidenkin tajunta oivaltaa tosiolemuksensa ja joidenkin ei.

No kuvittele tilanne jossa sinulla olisi yhteinen tajunta jonkun kanssa. Jonkun muun tajunta olisi aina sinussa vaikka sillä hetkellä kun vain ajattelet sitä. Mutta kuinka sitten kytket sen pois jos vaikka toisen tajunta ei haluaisikaan sitä? Vielä jos muidenkin tajunnat olisivat sinussa niin miten omalle persoonallesi kävisi? Tai omille ajatuksillesi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jumala toimii meidän ihmisten kautta". Hmm... siinä onkin vähän miettimistä. Toimiiko Jumala tietoisesti meidän ihmisten kautta. Tuskinpa, jos Jumala kerran on Rakkaus.

Jumala esittää kaikki nämä roolit, mutta ei tiedä niitä esittävänsä, vai tietääkö? Rupert Spira sanoi, että Jumala unohtaa itsensä siinä vaiheessa kun hän syntyy ihmiseksi.

Joukkotappelu koulun pihalla - Jumala lyö itseään monen kehon kautta moneen kehoon, muttei tiedä lyövänsä.  Niinkö? Onko tuossa lauseessa mikään kohta oikein näin dualistisesta näkökulmasta katsoen tai mistä vaan?

Ei tietenkään tiedä, koska muutenhan ihmisten tietoisuudentila ei olisi niin rajoittunut kuin se on. Jos Jumala tiedostaisi olevansa mikä on tosiolemukseltaan, monia ongelmia ei olisi meidän tasollamme lainkaan.

Lähes jokainen ihminen on tietämätön tosiolemuksestaan, eli Jumaluudestaan, ja Jumala on tietämätön ihmis-olemuksestaan.

Meniköhän ihan suunnitelmien mukaan Jumalalta tämä luominen. Varmasti siinä tapauksessa, että oli tarkoituskin luoda toisille olevaisille kärsimystä luovat olennot.

Niin, jos luominen on ääretöntä, mikä on Jumalan ominaisuus, niin väistämättä siinä tulee toteutetuksi myös ne skenaariot, jossa ihmisten tasolla esiintyy myös sitä jota me kutsumme kärsimykseksi. Huomaatko, että nyt sorrut taas aika räikeään dualismiin? 

Kiitos sinulle. Luomisen äärettömyys/ääretön luominen on Jumalan yksi ominaisuus, eikö niin?

Toki huomaan, että sorruin "taas" räikeään dualismiin. Turhauttaa nämä krooniset kivut ja kehon sekä kodin vankila, kun kivuiltaan ei voi edes kauppaan lähteä. Unohduin taas miettimään ihmisten loputtomien kärsimysten järjettömyyttä. Kun tietää, ettei välttämättä edes Todellisen Itsensä oivaltaminen kipuja todennäköisesti lopettaisi. Eikä näitä ole kestänyt kuin vasta yli 30 vuotta.

Suosittelen kirjaa: Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta. Siinä on toimiva oppi kivunlievitykseen ja muitakin hyviä neuvoja. En pidä itse sitä edes minään käännytysteoksena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kollektiivinen tietoisuus tarkoittaa sitä, että tietoisuutemme on synkronoitu tai jaettu muiden elävien olentojen tietoisuuden kanssa. Tietoisuus on vastuussa myös “minuuden” kokemuksesta, ja antaa meille jotain, jota olemme kuvanneet sieluksi."

Tarkoittaako tuo yllä oleva samaa kuin että meillä kaikilla on yhteinen minä olen -tajunta (minä olen -tietoisuus)?

Jos meillä kaikilla on vain se yksi yhteinen minä olen -tajunta, niin miksi se on herännyt joissain ihmisolennoissa ja ei ole herännyt toisissa?

Jos meillä on kullakin oma yksilöllinen minä olen -tajunta, se selittäisi paremmin, miksi joidenkin tajunta oivaltaa tosiolemuksensa ja joidenkin ei.

No kuvittele tilanne jossa sinulla olisi yhteinen tajunta jonkun kanssa. Jonkun muun tajunta olisi aina sinussa vaikka sillä hetkellä kun vain ajattelet sitä. Mutta kuinka sitten kytket sen pois jos vaikka toisen tajunta ei haluaisikaan sitä? Vielä jos muidenkin tajunnat olisivat sinussa niin miten omalle persoonallesi kävisi? Tai omille ajatuksillesi?

Kenties arvelit minun  kirjoittaneen ihmisen tajunnasta, kun kirjoitin Mina olen tajunnasta. En kirjoittanut. On vain yksi Mina olen tajunta, joka on jakaantunut osiin pysyen silti yhtena. Miksi jotkut ihmiset tunnistavat tuon YHDEN ja jotkut eivat...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jumala toimii meidän ihmisten kautta". Hmm... siinä onkin vähän miettimistä. Toimiiko Jumala tietoisesti meidän ihmisten kautta. Tuskinpa, jos Jumala kerran on Rakkaus.

Jumala esittää kaikki nämä roolit, mutta ei tiedä niitä esittävänsä, vai tietääkö? Rupert Spira sanoi, että Jumala unohtaa itsensä siinä vaiheessa kun hän syntyy ihmiseksi.

Joukkotappelu koulun pihalla - Jumala lyö itseään monen kehon kautta moneen kehoon, muttei tiedä lyövänsä.  Niinkö? Onko tuossa lauseessa mikään kohta oikein näin dualistisesta näkökulmasta katsoen tai mistä vaan?

Ei tietenkään tiedä, koska muutenhan ihmisten tietoisuudentila ei olisi niin rajoittunut kuin se on. Jos Jumala tiedostaisi olevansa mikä on tosiolemukseltaan, monia ongelmia ei olisi meidän tasollamme lainkaan.

Lähes jokainen ihminen on tietämätön tosiolemuksestaan, eli Jumaluudestaan, ja Jumala on tietämätön ihmis-olemuksestaan.

Meniköhän ihan suunnitelmien mukaan Jumalalta tämä luominen. Varmasti siinä tapauksessa, että oli tarkoituskin luoda toisille olevaisille kärsimystä luovat olennot.

Niin, jos luominen on ääretöntä, mikä on Jumalan ominaisuus, niin väistämättä siinä tulee toteutetuksi myös ne skenaariot, jossa ihmisten tasolla esiintyy myös sitä jota me kutsumme kärsimykseksi. Huomaatko, että nyt sorrut taas aika räikeään dualismiin? 

Kiitos sinulle. Luomisen äärettömyys/ääretön luominen on Jumalan yksi ominaisuus, eikö niin?

Toki huomaan, että sorruin "taas" räikeään dualismiin. Turhauttaa nämä krooniset kivut ja kehon sekä kodin vankila, kun kivuiltaan ei voi edes kauppaan lähteä. Unohduin taas miettimään ihmisten loputtomien kärsimysten järjettömyyttä. Kun tietää, ettei välttämättä edes Todellisen Itsensä oivaltaminen kipuja todennäköisesti lopettaisi. Eikä näitä ole kestänyt kuin vasta yli 30 vuotta.

Suosittelen kirjaa: Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta. Siinä on toimiva oppi kivunlievitykseen ja muitakin hyviä neuvoja. En pidä itse sitä edes minään käännytysteoksena.

Kiitos. minulla onkin se. Lukemattona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Ykseydessä ei ole nautintoa eikä kärsimystä, kaikki vain On.

  Vastasit, mutta et kysymykseen.

Turha keskittyä asioihin, jotka ovat illusorisia.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan koe näin. Tällainen vastaus harvemmin vie ketään eteenpäin, varsinkaan matkan alkutaipaleella. Ymmärrys tuskin tulee hokemalla "tämä ei ole totta, tämä ei ole totta". Kärsimys ja nautinto kuuluvat ihmiselämään tavalla tai toisella niin kauan kuin olemme täällä. Itsensä oivaltamisen kautta näiden merkitys varmasti katoaa kokonaan tai vähenee huomattavasti, mutta elämä jatkuu silti. Se, että joku toinen kehottaa sinua lopettamaan elämisen ei varmaan monellakaan johda heräämiseen. Ehkä vähän käytännönläheisemmät neuvos olisivat hyödyllisempiä. Parhaat neuvot mitä itse olen saanut ovat olleet todella simppeleitä toimintaohjeita mihin keskittyä, kun tulee joku hankala tilanne. Näin näistä vaikeuksita on tullut kultaakin kalliimpia opetuksia.

Alkuperäiseen kysymykseen en osaa oikeen vastata muuta kuin, että vaikka kärsimys täällä ollessa voi tuntua aivan sietämättömältä ja epäreilulta, se menee kuitenkin ohi. Viimeistään kun tämä elämä päättyy. Ehkä siitä opiksi ottaneena voi todeta, että ehkä vähän helpompia haasteita seuraavalle kierrokselle. Ehkä tuolla toisella puolella on vaan vaikea arvioida kuinka hurja kokemus todella onkaan, kun suunnitelmaa laatiessa tiedät kuitenkin, että mitään vaaraa ei oikeasti ole. Ehkä me täällä nyt kovia kokevat sielut olemme vähän hurjapäitä ja extreme urheilijoita. Olen kyllä itse kokenut saavani apua ja armoa. Tämä on omasta mielestäni tapahtunut antautumisen ja luopumisen kautta. Ei se aina helppoa ole, mutta harjoitellaan harjoitellaan. 

Kiitos, kirjoitit ymmärtäväisesti. Ja onneksi olet saanut apua ja armoa. Ihana tietää.

Luuletko, että se, saako joku ihmiseksi inkarnoitunut sielu elämänsä aikana apua/armoa, on jotenkin kyseisen ihmisen sielunsuunnitelmaan etukäteen "kirjattu"?

Ihmetyttää, kun moni saa apua, mutta moni ei. On jopa ihmeellisiä kertomuksia hypnooseissa selvinneistä asioista, esim. humanderit olisivat auttaneet joitakin ihmisiä paranemaan - mm. Dolores Cannon kertoo niistä kirjoissaan, mutta myös monet muut. Ovatko kaikki väärässä?

Minullekin on eräs selvänäkijä kertonut, että olisin vielä paljon huonommassa kunnossa, jollen olisi saanut apua humandereilta. Onko sekin vain hänen kuvitteluaan...

Tänäänkin jokainen askel fyysistä tuskaa - vähän henkistäkin. Kahta kertaa (lääkäri ja fyssari) lukuunottamatta olen ollut kotona jo monta kuukautta seinien sisällä ja rukoillut apua välillä itkien, välillä raivoten ja usein suuresti ihmetellen, että miksi joidenkin ihmisten (minunkin) koko elämä on ollut fyysisten kipujen kanssa taistelua. Mikä ihmeen tarkoitus tällä voi olla. Ei tämä todellakaan jalosta. Ja mistä saa voimia jatkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Ykseydessä ei ole nautintoa eikä kärsimystä, kaikki vain On.

  Vastasit, mutta et kysymykseen.

Turha keskittyä asioihin, jotka ovat illusorisia.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan koe näin. Tällainen vastaus harvemmin vie ketään eteenpäin, varsinkaan matkan alkutaipaleella. Ymmärrys tuskin tulee hokemalla "tämä ei ole totta, tämä ei ole totta". Kärsimys ja nautinto kuuluvat ihmiselämään tavalla tai toisella niin kauan kuin olemme täällä. Itsensä oivaltamisen kautta näiden merkitys varmasti katoaa kokonaan tai vähenee huomattavasti, mutta elämä jatkuu silti. Se, että joku toinen kehottaa sinua lopettamaan elämisen ei varmaan monellakaan johda heräämiseen. Ehkä vähän käytännönläheisemmät neuvos olisivat hyödyllisempiä. Parhaat neuvot mitä itse olen saanut ovat olleet todella simppeleitä toimintaohjeita mihin keskittyä, kun tulee joku hankala tilanne. Näin näistä vaikeuksita on tullut kultaakin kalliimpia opetuksia.

Alkuperäiseen kysymykseen en osaa oikeen vastata muuta kuin, että vaikka kärsimys täällä ollessa voi tuntua aivan sietämättömältä ja epäreilulta, se menee kuitenkin ohi. Viimeistään kun tämä elämä päättyy. Ehkä siitä opiksi ottaneena voi todeta, että ehkä vähän helpompia haasteita seuraavalle kierrokselle. Ehkä tuolla toisella puolella on vaan vaikea arvioida kuinka hurja kokemus todella onkaan, kun suunnitelmaa laatiessa tiedät kuitenkin, että mitään vaaraa ei oikeasti ole. Ehkä me täällä nyt kovia kokevat sielut olemme vähän hurjapäitä ja extreme urheilijoita. Olen kyllä itse kokenut saavani apua ja armoa. Tämä on omasta mielestäni tapahtunut antautumisen ja luopumisen kautta. Ei se aina helppoa ole, mutta harjoitellaan harjoitellaan. 

Kiitos, kirjoitit ymmärtäväisesti. Ja onneksi olet saanut apua ja armoa. Ihana tietää.

Luuletko, että se, saako joku ihmiseksi inkarnoitunut sielu elämänsä aikana apua/armoa, on jotenkin kyseisen ihmisen sielunsuunnitelmaan etukäteen "kirjattu"?

Ihmetyttää, kun moni saa apua, mutta moni ei. On jopa ihmeellisiä kertomuksia hypnooseissa selvinneistä asioista, esim. humanderit olisivat auttaneet joitakin ihmisiä paranemaan - mm. Dolores Cannon kertoo niistä kirjoissaan, mutta myös monet muut. Ovatko kaikki väärässä?

Minullekin on eräs selvänäkijä kertonut, että olisin vielä paljon huonommassa kunnossa, jollen olisi saanut apua humandereilta. Onko sekin vain hänen kuvitteluaan...

Tänäänkin jokainen askel fyysistä tuskaa - vähän henkistäkin. Kahta kertaa (lääkäri ja fyssari) lukuunottamatta olen ollut kotona jo monta kuukautta seinien sisällä ja rukoillut apua välillä itkien, välillä raivoten ja usein suuresti ihmetellen, että miksi joidenkin ihmisten (minunkin) koko elämä on ollut fyysisten kipujen kanssa taistelua. Mikä ihmeen tarkoitus tällä voi olla. Ei tämä todellakaan jalosta. Ja mistä saa voimia jatkaa.

Se on ainoastaan sinusta kiinni, jalostaako vai ei.

Kärsimys, tuska, suru, henkilökohtaisesti koettuna jalostaa sinua ymmärtämään näitä asioita kanssakulkiota kohtaan, niin, että eivät ole sinulle teoriaa.

Ilman käytännön kokemusta jostakin asiasta, syvempi ymmärrys jää uupumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Ykseydessä ei ole nautintoa eikä kärsimystä, kaikki vain On.

  Vastasit, mutta et kysymykseen.

Turha keskittyä asioihin, jotka ovat illusorisia.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan koe näin. Tällainen vastaus harvemmin vie ketään eteenpäin, varsinkaan matkan alkutaipaleella. Ymmärrys tuskin tulee hokemalla "tämä ei ole totta, tämä ei ole totta". Kärsimys ja nautinto kuuluvat ihmiselämään tavalla tai toisella niin kauan kuin olemme täällä. Itsensä oivaltamisen kautta näiden merkitys varmasti katoaa kokonaan tai vähenee huomattavasti, mutta elämä jatkuu silti. Se, että joku toinen kehottaa sinua lopettamaan elämisen ei varmaan monellakaan johda heräämiseen. Ehkä vähän käytännönläheisemmät neuvos olisivat hyödyllisempiä. Parhaat neuvot mitä itse olen saanut ovat olleet todella simppeleitä toimintaohjeita mihin keskittyä, kun tulee joku hankala tilanne. Näin näistä vaikeuksita on tullut kultaakin kalliimpia opetuksia.

Alkuperäiseen kysymykseen en osaa oikeen vastata muuta kuin, että vaikka kärsimys täällä ollessa voi tuntua aivan sietämättömältä ja epäreilulta, se menee kuitenkin ohi. Viimeistään kun tämä elämä päättyy. Ehkä siitä opiksi ottaneena voi todeta, että ehkä vähän helpompia haasteita seuraavalle kierrokselle. Ehkä tuolla toisella puolella on vaan vaikea arvioida kuinka hurja kokemus todella onkaan, kun suunnitelmaa laatiessa tiedät kuitenkin, että mitään vaaraa ei oikeasti ole. Ehkä me täällä nyt kovia kokevat sielut olemme vähän hurjapäitä ja extreme urheilijoita. Olen kyllä itse kokenut saavani apua ja armoa. Tämä on omasta mielestäni tapahtunut antautumisen ja luopumisen kautta. Ei se aina helppoa ole, mutta harjoitellaan harjoitellaan. 

Kiitos, kirjoitit ymmärtäväisesti. Ja onneksi olet saanut apua ja armoa. Ihana tietää.

Luuletko, että se, saako joku ihmiseksi inkarnoitunut sielu elämänsä aikana apua/armoa, on jotenkin kyseisen ihmisen sielunsuunnitelmaan etukäteen "kirjattu"?

Ihmetyttää, kun moni saa apua, mutta moni ei. On jopa ihmeellisiä kertomuksia hypnooseissa selvinneistä asioista, esim. humanderit olisivat auttaneet joitakin ihmisiä paranemaan - mm. Dolores Cannon kertoo niistä kirjoissaan, mutta myös monet muut. Ovatko kaikki väärässä?

Minullekin on eräs selvänäkijä kertonut, että olisin vielä paljon huonommassa kunnossa, jollen olisi saanut apua humandereilta. Onko sekin vain hänen kuvitteluaan...

Tänäänkin jokainen askel fyysistä tuskaa - vähän henkistäkin. Kahta kertaa (lääkäri ja fyssari) lukuunottamatta olen ollut kotona jo monta kuukautta seinien sisällä ja rukoillut apua välillä itkien, välillä raivoten ja usein suuresti ihmetellen, että miksi joidenkin ihmisten (minunkin) koko elämä on ollut fyysisten kipujen kanssa taistelua. Mikä ihmeen tarkoitus tällä voi olla. Ei tämä todellakaan jalosta. Ja mistä saa voimia jatkaa.

En osaa sanoa, mitä sopparissa lukee. Toisaalta mitä pidemmälle olen tätä polkua tallannut, sen vähemmän sillä oikeastaan on merkitystä. Kirjoitin tuossa aikaisemmin, että olen saanut kokea armoa juuri luopumisen ja antautumisen kautta. Fyysinen ja henkinen tuska on minullekin tuttua ja monet itkut on tullut itkettyä niiden takia. Apua on yleensä tullut siinä kohtaa, kun olen luovuttanut täysin ja todennut, että annan mieluusti ohjat korkeamman käsiin ja jos tämän hetkinen tilanne on Jumalan tahto, niin olkoon niin. En tiedä, onko se vastustus se joka pitää ihmisen siinä vaikeassa tilanteessa. Se on kyllä julmetun vaikeaa välillä vaan hyväksyä kaikki, jopa se kiukku. Minä jään usein jumiin siihen kohtaan, jossa yritän väittää itselleni, että tuntemani negatiiviset tunteet olisivat väärin ja pitää vaan väkisin vääntää se naama hymyyn ja "muka hyväksyä" tilanne liimaamalla siihen oikeen paljon kiiltokuvia päälle. Samalla jätän kuitenkin hyväksymättä omat negatiiviset tunteeni ja ne jäävät kytemään pinnan alle.  Sieltä ne sitten taas hyökkäävät sopivan hetken tultua ja olen taas kokussa tarinaan, missä minua kohdellaan väärin ja elämä on epäreilua. Parempi on antaa niiden nousta pintaan ja pysyä niiden tarkkailijana. Tämän kaltaisen harjoituksen kautta monet asiat ovatkin yllättäen ratkenneet, luottamus on kasvanut ja rauha lisääntynyt. Jokaiseen ongelmaan ei tietenkään ole löytynyt vastausta, mutta koitan ajatella, että niin sen sitten pitää mennä.

Komppaan myös tuota toista kirjoittajaa, joka tähän vastasi. Empatiakyky on selvästi lisääntynyt vastoinkäymisten myötä. Välillä ihan järkytyn, kuinka vähän ihmiset pystyvät ymmärtämään toisten vaikeuksia ja olemaan armollisia niitä kohtaan kenellä ei mene niin hyvin. Parjataan työttömiä, köyhiä, sairaita ja päihteidenkäyttäjiä. Ehkä heidän elämänsä on ollut niin helppoa, että on vaikea ymmärtää, että kaikki ei ole aina itsestä kiinni. Vaikeat kokemukset vaikka lapsuudessa voivat ajaa ihmisen vaikka millaiseen ahdinkoon ja joskus jopa näennäisesti typeriin tekoihin. En toki esimerkiksi pidä mur haa mitenkään hyväksyttävänä ratkaisuna mihinkään, mutta pystyn kyllä ymmärtämään, että liian vaikeat kokemukset voivat aiheuttaa sen viimeisen napsahduksen. Siksi tykkäänkin kovasti Jeesuksen sanoista "älä tuomitse, ettet tulisi itse tuomituksi. 

Jeesus, jonka koen itselleni kaikkein läheisimmäksi opettajaksi taitaa myös olla malli esimerkki antautumisesta. Hän kuitenkin hyväksyi kuoleman ristilläkin aika lunkisti, koska koki, että se on Jumalan tahto tietäen, että tämä ihmishahmo on katoavainen kuitenkin, mutta hänen todellinen minänsä on ikuinen. Sitä voi vain arvailla, mitä liikkui Jeesuksen päässä noina hetkinä, mutta tuskin hänen tarinansa eläisi näinäkin päivinä, jos suhtautuminen tilanteeseen olisi ollut kuin tällaisella matti meikäläisellä. Tuohon on vielä matkaa, mutta onhan se hyvä, että on esikuivia.

Kovasti tsemppiä sinulle <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Ykseydessä ei ole nautintoa eikä kärsimystä, kaikki vain On.

  Vastasit, mutta et kysymykseen.

Turha keskittyä asioihin, jotka ovat illusorisia.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan koe näin. Tällainen vastaus harvemmin vie ketään eteenpäin, varsinkaan matkan alkutaipaleella. Ymmärrys tuskin tulee hokemalla "tämä ei ole totta, tämä ei ole totta". Kärsimys ja nautinto kuuluvat ihmiselämään tavalla tai toisella niin kauan kuin olemme täällä. Itsensä oivaltamisen kautta näiden merkitys varmasti katoaa kokonaan tai vähenee huomattavasti, mutta elämä jatkuu silti. Se, että joku toinen kehottaa sinua lopettamaan elämisen ei varmaan monellakaan johda heräämiseen. Ehkä vähän käytännönläheisemmät neuvos olisivat hyödyllisempiä. Parhaat neuvot mitä itse olen saanut ovat olleet todella simppeleitä toimintaohjeita mihin keskittyä, kun tulee joku hankala tilanne. Näin näistä vaikeuksita on tullut kultaakin kalliimpia opetuksia.

Alkuperäiseen kysymykseen en osaa oikeen vastata muuta kuin, että vaikka kärsimys täällä ollessa voi tuntua aivan sietämättömältä ja epäreilulta, se menee kuitenkin ohi. Viimeistään kun tämä elämä päättyy. Ehkä siitä opiksi ottaneena voi todeta, että ehkä vähän helpompia haasteita seuraavalle kierrokselle. Ehkä tuolla toisella puolella on vaan vaikea arvioida kuinka hurja kokemus todella onkaan, kun suunnitelmaa laatiessa tiedät kuitenkin, että mitään vaaraa ei oikeasti ole. Ehkä me täällä nyt kovia kokevat sielut olemme vähän hurjapäitä ja extreme urheilijoita. Olen kyllä itse kokenut saavani apua ja armoa. Tämä on omasta mielestäni tapahtunut antautumisen ja luopumisen kautta. Ei se aina helppoa ole, mutta harjoitellaan harjoitellaan. 

Kiitos, kirjoitit ymmärtäväisesti. Ja onneksi olet saanut apua ja armoa. Ihana tietää.

Luuletko, että se, saako joku ihmiseksi inkarnoitunut sielu elämänsä aikana apua/armoa, on jotenkin kyseisen ihmisen sielunsuunnitelmaan etukäteen "kirjattu"?

Ihmetyttää, kun moni saa apua, mutta moni ei. On jopa ihmeellisiä kertomuksia hypnooseissa selvinneistä asioista, esim. humanderit olisivat auttaneet joitakin ihmisiä paranemaan - mm. Dolores Cannon kertoo niistä kirjoissaan, mutta myös monet muut. Ovatko kaikki väärässä?

Minullekin on eräs selvänäkijä kertonut, että olisin vielä paljon huonommassa kunnossa, jollen olisi saanut apua humandereilta. Onko sekin vain hänen kuvitteluaan...

Tänäänkin jokainen askel fyysistä tuskaa - vähän henkistäkin. Kahta kertaa (lääkäri ja fyssari) lukuunottamatta olen ollut kotona jo monta kuukautta seinien sisällä ja rukoillut apua välillä itkien, välillä raivoten ja usein suuresti ihmetellen, että miksi joidenkin ihmisten (minunkin) koko elämä on ollut fyysisten kipujen kanssa taistelua. Mikä ihmeen tarkoitus tällä voi olla. Ei tämä todellakaan jalosta. Ja mistä saa voimia jatkaa.

Se on ainoastaan sinusta kiinni, jalostaako vai ei.

Kärsimys, tuska, suru, henkilökohtaisesti koettuna jalostaa sinua ymmärtämään näitä asioita kanssakulkiota kohtaan, niin, että eivät ole sinulle teoriaa.

Ilman käytännön kokemusta jostakin asiasta, syvempi ymmärrys jää uupumaan.

Jos on ollut monenlaista henkistä ja fyysistä kipua, tuskaa, surua, ja lukuisia läheisten kuolemia jo kun olin lapsi, mutta myös sen jälkeen aikuisena, sekä ihan ihmeellisiä muitakin vastuksia, väkivaltaa, kotiini murtautumisiakin, niin  toki se ihmetyttää, miksi sitä käytännön kokemusta joistain asioista pitää tulla tyyliin monikymmenkertainen määrä, kun olen jo lapsena ollut hyvin herkkä, ymmärtäväinen, empaattinen ja auttavainen. Loputon määrä kipua ja tuskaa ei vain jalosta.

On toki yksi asia, mitä en ole vielä ymmärtänyt, sinnikäs ja myönteinen kun olen, eli en ole lakannut yrittämästä selvitä ja kuntouttaa itseäni, vaan jumppaan, syön terveellisesti, meditoin ja autan edelleen ihmisiä kykyjeni mukaan. Ehkä se opetus universumilta on, että pitäisi lopettaa kaikki yrittäminen, kun kuitenkin joka kerta, kun kunto vähän paranee, tulee taas universumilta oikein kunnolla lapiolla päähän, että menehän nyt taas syvemmälle tuskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Ykseydessä ei ole nautintoa eikä kärsimystä, kaikki vain On.

  Vastasit, mutta et kysymykseen.

Turha keskittyä asioihin, jotka ovat illusorisia.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan koe näin. Tällainen vastaus harvemmin vie ketään eteenpäin, varsinkaan matkan alkutaipaleella. Ymmärrys tuskin tulee hokemalla "tämä ei ole totta, tämä ei ole totta". Kärsimys ja nautinto kuuluvat ihmiselämään tavalla tai toisella niin kauan kuin olemme täällä. Itsensä oivaltamisen kautta näiden merkitys varmasti katoaa kokonaan tai vähenee huomattavasti, mutta elämä jatkuu silti. Se, että joku toinen kehottaa sinua lopettamaan elämisen ei varmaan monellakaan johda heräämiseen. Ehkä vähän käytännönläheisemmät neuvos olisivat hyödyllisempiä. Parhaat neuvot mitä itse olen saanut ovat olleet todella simppeleitä toimintaohjeita mihin keskittyä, kun tulee joku hankala tilanne. Näin näistä vaikeuksita on tullut kultaakin kalliimpia opetuksia.

Alkuperäiseen kysymykseen en osaa oikeen vastata muuta kuin, että vaikka kärsimys täällä ollessa voi tuntua aivan sietämättömältä ja epäreilulta, se menee kuitenkin ohi. Viimeistään kun tämä elämä päättyy. Ehkä siitä opiksi ottaneena voi todeta, että ehkä vähän helpompia haasteita seuraavalle kierrokselle. Ehkä tuolla toisella puolella on vaan vaikea arvioida kuinka hurja kokemus todella onkaan, kun suunnitelmaa laatiessa tiedät kuitenkin, että mitään vaaraa ei oikeasti ole. Ehkä me täällä nyt kovia kokevat sielut olemme vähän hurjapäitä ja extreme urheilijoita. Olen kyllä itse kokenut saavani apua ja armoa. Tämä on omasta mielestäni tapahtunut antautumisen ja luopumisen kautta. Ei se aina helppoa ole, mutta harjoitellaan harjoitellaan. 

Kiitos, kirjoitit ymmärtäväisesti. Ja onneksi olet saanut apua ja armoa. Ihana tietää.

Luuletko, että se, saako joku ihmiseksi inkarnoitunut sielu elämänsä aikana apua/armoa, on jotenkin kyseisen ihmisen sielunsuunnitelmaan etukäteen "kirjattu"?

Ihmetyttää, kun moni saa apua, mutta moni ei. On jopa ihmeellisiä kertomuksia hypnooseissa selvinneistä asioista, esim. humanderit olisivat auttaneet joitakin ihmisiä paranemaan - mm. Dolores Cannon kertoo niistä kirjoissaan, mutta myös monet muut. Ovatko kaikki väärässä?

Minullekin on eräs selvänäkijä kertonut, että olisin vielä paljon huonommassa kunnossa, jollen olisi saanut apua humandereilta. Onko sekin vain hänen kuvitteluaan...

Tänäänkin jokainen askel fyysistä tuskaa - vähän henkistäkin. Kahta kertaa (lääkäri ja fyssari) lukuunottamatta olen ollut kotona jo monta kuukautta seinien sisällä ja rukoillut apua välillä itkien, välillä raivoten ja usein suuresti ihmetellen, että miksi joidenkin ihmisten (minunkin) koko elämä on ollut fyysisten kipujen kanssa taistelua. Mikä ihmeen tarkoitus tällä voi olla. Ei tämä todellakaan jalosta. Ja mistä saa voimia jatkaa.

En osaa sanoa, mitä sopparissa lukee. Toisaalta mitä pidemmälle olen tätä polkua tallannut, sen vähemmän sillä oikeastaan on merkitystä. Kirjoitin tuossa aikaisemmin, että olen saanut kokea armoa juuri luopumisen ja antautumisen kautta. Fyysinen ja henkinen tuska on minullekin tuttua ja monet itkut on tullut itkettyä niiden takia. Apua on yleensä tullut siinä kohtaa, kun olen luovuttanut täysin ja todennut, että annan mieluusti ohjat korkeamman käsiin ja jos tämän hetkinen tilanne on Jumalan tahto, niin olkoon niin. En tiedä, onko se vastustus se joka pitää ihmisen siinä vaikeassa tilanteessa. Se on kyllä julmetun vaikeaa välillä vaan hyväksyä kaikki, jopa se kiukku. Minä jään usein jumiin siihen kohtaan, jossa yritän väittää itselleni, että tuntemani negatiiviset tunteet olisivat väärin ja pitää vaan väkisin vääntää se naama hymyyn ja "muka hyväksyä" tilanne liimaamalla siihen oikeen paljon kiiltokuvia päälle. Samalla jätän kuitenkin hyväksymättä omat negatiiviset tunteeni ja ne jäävät kytemään pinnan alle.  Sieltä ne sitten taas hyökkäävät sopivan hetken tultua ja olen taas kokussa tarinaan, missä minua kohdellaan väärin ja elämä on epäreilua. Parempi on antaa niiden nousta pintaan ja pysyä niiden tarkkailijana. Tämän kaltaisen harjoituksen kautta monet asiat ovatkin yllättäen ratkenneet, luottamus on kasvanut ja rauha lisääntynyt. Jokaiseen ongelmaan ei tietenkään ole löytynyt vastausta, mutta koitan ajatella, että niin sen sitten pitää mennä.

Komppaan myös tuota toista kirjoittajaa, joka tähän vastasi. Empatiakyky on selvästi lisääntynyt vastoinkäymisten myötä. Välillä ihan järkytyn, kuinka vähän ihmiset pystyvät ymmärtämään toisten vaikeuksia ja olemaan armollisia niitä kohtaan kenellä ei mene niin hyvin. Parjataan työttömiä, köyhiä, sairaita ja päihteidenkäyttäjiä. Ehkä heidän elämänsä on ollut niin helppoa, että on vaikea ymmärtää, että kaikki ei ole aina itsestä kiinni. Vaikeat kokemukset vaikka lapsuudessa voivat ajaa ihmisen vaikka millaiseen ahdinkoon ja joskus jopa näennäisesti typeriin tekoihin. En toki esimerkiksi pidä mur haa mitenkään hyväksyttävänä ratkaisuna mihinkään, mutta pystyn kyllä ymmärtämään, että liian vaikeat kokemukset voivat aiheuttaa sen viimeisen napsahduksen. Siksi tykkäänkin kovasti Jeesuksen sanoista "älä tuomitse, ettet tulisi itse tuomituksi. 

Jeesus, jonka koen itselleni kaikkein läheisimmäksi opettajaksi taitaa myös olla malli esimerkki antautumisesta. Hän kuitenkin hyväksyi kuoleman ristilläkin aika lunkisti, koska koki, että se on Jumalan tahto tietäen, että tämä ihmishahmo on katoavainen kuitenkin, mutta hänen todellinen minänsä on ikuinen. Sitä voi vain arvailla, mitä liikkui Jeesuksen päässä noina hetkinä, mutta tuskin hänen tarinansa eläisi näinäkin päivinä, jos suhtautuminen tilanteeseen olisi ollut kuin tällaisella matti meikäläisellä. Tuohon on vielä matkaa, mutta onhan se hyvä, että on esikuivia.

Kovasti tsemppiä sinulle <3

Kiitos viisaista sanoistasi ja tsempeistä myös. Tsemppiä sinullekin. <3

Monilta osin kirjoituksesi oli tuttua sikäli, mitä itsekin ajattelen, ja myös itseäni välillä järkyttää ihmisten empatiakyvyttömyys ja itsekkyys. Samoin Jeesus on ollut minulle hyvin tärkeä -  jo lapsesta asti.

Ehkä minun pitäisi vain luovuttaa, lopettaa kaikki sinnillä yrittäminen ja jäädä makaamaan sänkyyn eikä enää yrittää kuntouttaa itseäni. Jospa sitä oppisi antamaan kaiken Herran haltuun ja katsoisi, kuinka huonoon kuntoon sitä tällä kertaa voi mennä. Useampia kertoja olen ollut niin huonossa kunnosa, etten ole päässyt sängystä ilman saattajaa. On vain jotenkin vaikea uskoa, että olisi elämäni tarkoitus.

Toivottavasti voit olla armollinen itsellesi, että voit antaa niiden negatiivistenkin tunteiden tulla esiin, jopa voimalla. Ehkä ne sitten vähitellen poistuvat. Onko meillä molemmilla ns. kiltin tytön syndrooma?

Jäin miettimään sitä sinun armon kokemista. Ehkä kerrot siitä joskus, mutta jos et halua kertoa, sekin on ok. Kaikkea hyvää! <3

Vielä kiitän, että jo kerroitkin hyvin tuosta armon kokemisesta osin, mutta lähinnä mietin, saitko kokea jonkinlaisen "ihmeparantumisen" vai järjestyikö joku muu asia elämässäsi jotenkin yllättävän helposti ilman pinnistelyäsi. :) Toivottavasti sait molemmat kokemukset!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Ykseydessä ei ole nautintoa eikä kärsimystä, kaikki vain On.

  Vastasit, mutta et kysymykseen.

Turha keskittyä asioihin, jotka ovat illusorisia.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan koe näin. Tällainen vastaus harvemmin vie ketään eteenpäin, varsinkaan matkan alkutaipaleella. Ymmärrys tuskin tulee hokemalla "tämä ei ole totta, tämä ei ole totta". Kärsimys ja nautinto kuuluvat ihmiselämään tavalla tai toisella niin kauan kuin olemme täällä. Itsensä oivaltamisen kautta näiden merkitys varmasti katoaa kokonaan tai vähenee huomattavasti, mutta elämä jatkuu silti. Se, että joku toinen kehottaa sinua lopettamaan elämisen ei varmaan monellakaan johda heräämiseen. Ehkä vähän käytännönläheisemmät neuvos olisivat hyödyllisempiä. Parhaat neuvot mitä itse olen saanut ovat olleet todella simppeleitä toimintaohjeita mihin keskittyä, kun tulee joku hankala tilanne. Näin näistä vaikeuksita on tullut kultaakin kalliimpia opetuksia.

Alkuperäiseen kysymykseen en osaa oikeen vastata muuta kuin, että vaikka kärsimys täällä ollessa voi tuntua aivan sietämättömältä ja epäreilulta, se menee kuitenkin ohi. Viimeistään kun tämä elämä päättyy. Ehkä siitä opiksi ottaneena voi todeta, että ehkä vähän helpompia haasteita seuraavalle kierrokselle. Ehkä tuolla toisella puolella on vaan vaikea arvioida kuinka hurja kokemus todella onkaan, kun suunnitelmaa laatiessa tiedät kuitenkin, että mitään vaaraa ei oikeasti ole. Ehkä me täällä nyt kovia kokevat sielut olemme vähän hurjapäitä ja extreme urheilijoita. Olen kyllä itse kokenut saavani apua ja armoa. Tämä on omasta mielestäni tapahtunut antautumisen ja luopumisen kautta. Ei se aina helppoa ole, mutta harjoitellaan harjoitellaan. 

Kiitos, kirjoitit ymmärtäväisesti. Ja onneksi olet saanut apua ja armoa. Ihana tietää.

Luuletko, että se, saako joku ihmiseksi inkarnoitunut sielu elämänsä aikana apua/armoa, on jotenkin kyseisen ihmisen sielunsuunnitelmaan etukäteen "kirjattu"?

Ihmetyttää, kun moni saa apua, mutta moni ei. On jopa ihmeellisiä kertomuksia hypnooseissa selvinneistä asioista, esim. humanderit olisivat auttaneet joitakin ihmisiä paranemaan - mm. Dolores Cannon kertoo niistä kirjoissaan, mutta myös monet muut. Ovatko kaikki väärässä?

Minullekin on eräs selvänäkijä kertonut, että olisin vielä paljon huonommassa kunnossa, jollen olisi saanut apua humandereilta. Onko sekin vain hänen kuvitteluaan...

Tänäänkin jokainen askel fyysistä tuskaa - vähän henkistäkin. Kahta kertaa (lääkäri ja fyssari) lukuunottamatta olen ollut kotona jo monta kuukautta seinien sisällä ja rukoillut apua välillä itkien, välillä raivoten ja usein suuresti ihmetellen, että miksi joidenkin ihmisten (minunkin) koko elämä on ollut fyysisten kipujen kanssa taistelua. Mikä ihmeen tarkoitus tällä voi olla. Ei tämä todellakaan jalosta. Ja mistä saa voimia jatkaa.

En osaa sanoa, mitä sopparissa lukee. Toisaalta mitä pidemmälle olen tätä polkua tallannut, sen vähemmän sillä oikeastaan on merkitystä. Kirjoitin tuossa aikaisemmin, että olen saanut kokea armoa juuri luopumisen ja antautumisen kautta. Fyysinen ja henkinen tuska on minullekin tuttua ja monet itkut on tullut itkettyä niiden takia. Apua on yleensä tullut siinä kohtaa, kun olen luovuttanut täysin ja todennut, että annan mieluusti ohjat korkeamman käsiin ja jos tämän hetkinen tilanne on Jumalan tahto, niin olkoon niin. En tiedä, onko se vastustus se joka pitää ihmisen siinä vaikeassa tilanteessa. Se on kyllä julmetun vaikeaa välillä vaan hyväksyä kaikki, jopa se kiukku. Minä jään usein jumiin siihen kohtaan, jossa yritän väittää itselleni, että tuntemani negatiiviset tunteet olisivat väärin ja pitää vaan väkisin vääntää se naama hymyyn ja "muka hyväksyä" tilanne liimaamalla siihen oikeen paljon kiiltokuvia päälle. Samalla jätän kuitenkin hyväksymättä omat negatiiviset tunteeni ja ne jäävät kytemään pinnan alle.  Sieltä ne sitten taas hyökkäävät sopivan hetken tultua ja olen taas kokussa tarinaan, missä minua kohdellaan väärin ja elämä on epäreilua. Parempi on antaa niiden nousta pintaan ja pysyä niiden tarkkailijana. Tämän kaltaisen harjoituksen kautta monet asiat ovatkin yllättäen ratkenneet, luottamus on kasvanut ja rauha lisääntynyt. Jokaiseen ongelmaan ei tietenkään ole löytynyt vastausta, mutta koitan ajatella, että niin sen sitten pitää mennä.

Komppaan myös tuota toista kirjoittajaa, joka tähän vastasi. Empatiakyky on selvästi lisääntynyt vastoinkäymisten myötä. Välillä ihan järkytyn, kuinka vähän ihmiset pystyvät ymmärtämään toisten vaikeuksia ja olemaan armollisia niitä kohtaan kenellä ei mene niin hyvin. Parjataan työttömiä, köyhiä, sairaita ja päihteidenkäyttäjiä. Ehkä heidän elämänsä on ollut niin helppoa, että on vaikea ymmärtää, että kaikki ei ole aina itsestä kiinni. Vaikeat kokemukset vaikka lapsuudessa voivat ajaa ihmisen vaikka millaiseen ahdinkoon ja joskus jopa näennäisesti typeriin tekoihin. En toki esimerkiksi pidä mur haa mitenkään hyväksyttävänä ratkaisuna mihinkään, mutta pystyn kyllä ymmärtämään, että liian vaikeat kokemukset voivat aiheuttaa sen viimeisen napsahduksen. Siksi tykkäänkin kovasti Jeesuksen sanoista "älä tuomitse, ettet tulisi itse tuomituksi. 

Jeesus, jonka koen itselleni kaikkein läheisimmäksi opettajaksi taitaa myös olla malli esimerkki antautumisesta. Hän kuitenkin hyväksyi kuoleman ristilläkin aika lunkisti, koska koki, että se on Jumalan tahto tietäen, että tämä ihmishahmo on katoavainen kuitenkin, mutta hänen todellinen minänsä on ikuinen. Sitä voi vain arvailla, mitä liikkui Jeesuksen päässä noina hetkinä, mutta tuskin hänen tarinansa eläisi näinäkin päivinä, jos suhtautuminen tilanteeseen olisi ollut kuin tällaisella matti meikäläisellä. Tuohon on vielä matkaa, mutta onhan se hyvä, että on esikuivia.

Kovasti tsemppiä sinulle <3

Kiitos viisaista sanoistasi ja tsempeistä myös. Tsemppiä sinullekin. <3

Monilta osin kirjoituksesi oli tuttua sikäli, mitä itsekin ajattelen, ja myös itseäni välillä järkyttää ihmisten empatiakyvyttömyys ja itsekkyys. Samoin Jeesus on ollut minulle hyvin tärkeä -  jo lapsesta asti.

Ehkä minun pitäisi vain luovuttaa, lopettaa kaikki sinnillä yrittäminen ja jäädä makaamaan sänkyyn eikä enää yrittää kuntouttaa itseäni. Jospa sitä oppisi antamaan kaiken Herran haltuun ja katsoisi, kuinka huonoon kuntoon sitä tällä kertaa voi mennä. Useampia kertoja olen ollut niin huonossa kunnosa, etten ole päässyt sängystä ilman saattajaa. On vain jotenkin vaikea uskoa, että olisi elämäni tarkoitus.

Toivottavasti voit olla armollinen itsellesi, että voit antaa niiden negatiivistenkin tunteiden tulla esiin, jopa voimalla. Ehkä ne sitten vähitellen poistuvat. Onko meillä molemmilla ns. kiltin tytön syndrooma?

Jäin miettimään sitä sinun armon kokemista. Ehkä kerrot siitä joskus, mutta jos et halua kertoa, sekin on ok. Kaikkea hyvää! <3

Teksti oli liian pitkä joten laitan kahdessa osassa.

Minulle myös on Jeesus olu tärkeä jo ihan pienestä :)

Olen myös ollut tilanteessa, että tekisi mieli vaan jäädä ns. sänkyyn kuolemaan. Ihan noin äärimmäisyyksiin ei tietenkään ole pakko mennä, mutta joskus jopa siitä on ollut apua. Kai tuossa tilanteessa kokee jonkun pienen egokuoleman, kun ei enää jaksa taistella ja voi myöntää, että en pysty tilannetta hallitsemaan ja oikeastaan koko ajatus tilanteen hallitsemisesta on vain harhaa. Valitettavasti ego haluaa niin tiukasti olla puikoissa ja ratkaista asiat lähinnä järjen ja päättelyn keinoin, että niistä irti päästäminen on välillä tosi hankalaa. Toisaalta, jos koet saavasi vaikka vain hetkeksi hyvää oloa elämään esimerkiksi meditaatiosta tai terveellisestä ruuasta, niin miksipä sellaista lopettaa? Ehkäpä sitä ei vain kannata tehdä sillää asenteella, että minulla on nyt tämä ongelma ja aion ratkaista sen tekemällä toimenpiteet x y ja z. Oletpahan ainakin vähän vahvempi ja paremmassa kunnossa, jos se kakka taas osuu tuulettimeen. 

Elämän tarkoitus... Joskus ajattelin, että pitää saavuttaa jotain tai ainakin pitää olla mahdollisimman kivaa. Aivan kuin elämä olisi lomamatka joka ei saa mennä pieleen. Mutta voihan olla, että oman elämän tarkoitus ei edes valkene varsinaisesti meneillään olevan elämän aikana. Sehän voi olla vaikka jotain sellaista, että omien kovien kokemustesi kautta onnistut sanomaan jollekin toiselle juuri ne oikeat sanat jotka tekevät hänen taipaleestaan vähän helpomman. Ihan jo omalla olemisella voi olla suuri vaikutus toisen elämään. Esimerkkinä vaikka siskoni, joka keroi vastikään, että minun elämäntyylini ja suhtautumiseni asioihin auttoi häntä selviämään rankasta teini-iästä. Omasta mielestäni en tehnyt mitään ja olin enemmän huono esimerkki, mutta vaikutus olikin yllättävä. Voi olla, että sinäkin olet tietämättäsi auttanut monia muita ja täyttänyt elämäsi tarkoitusta. Ehkä joku toinen on saanut kokea iloa ja onnistumista auttaessaan sinua. Tai olet itse saanut sen lämpimän fiiliksen siitä, että joku on ollut tukena ja tämä sitten virtaa molempiin suuntiin. 

Ja joo, itsestä sen armon on lähdettävä. Jos en voi olla itse itselleni armollinen, niin miten voin kokea olevani armon arvoinen. Juuri tuo kiltin tytön syndrooma on varmaan itsellänikin ollut vaivana. Olen kantapään kautta oppinut tuon, että se negatiivisten tunteiden kannattaa antaa purkautua. Ei niin, että lähtisi niihin 100% mukaan, vaan lähinnä niitä seuraten. Sitä kautta olen saanut itsestäni kaivettua esiin niin kummallisia uskomuksia, ettei tosikaan. Vaikka kuinka olisin esimerkiksi väittänyt, että kyllä minä uskon, että ansaitsen  rakkautta, niin yhden tällaisen "prosessin" aikana jäin itselleni kiinni siitä, että en kyllä ihan oikeasti uskokkaan.