Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Käyttäjä 102:

En ole koskaan ollut uskossa. Elin normaalia elämää ja ihania asioita tapahtui ja kaikki muutoinkin mallillaan. Muutamia vuosia sitten huomasin kuitenkin olevani täysin hukassa. Ihan kuin olisin yht äkkiä kadottanut itseni enkä enää tiennyt minkälainen olen tai mitä haluan. Tuntui että en enää osannut olla oma itseni kenenkään seurassa, sillä en tiennyt minkälainen on minun oma itseni.

Sitten alkoi alamäki. En enää nauttinut mistään mistä olin ennen nauttinut. Pelkäsin koko ajan että asiat menee pieleen. Stressasin kaikkea enkä enää osannut olla ihmisten kanssa, sillä tunsin jatkuvasti vain esittäväni jotakuta joka en ole.

Nyt todella monen mutkan ja vuosien harhailun kautta olen lukemassa täällä. En koe edelleenkään olevani vielä oikea itseni, vaikka olen pala palalta löytänyt vastauksia. Tai oikeastaan asiat ovat vain mennyt pikkuhiljaa tähän pisteeseen. En kuitenkaan koe että olisin tullut uskoon.

Tämä matka on kuitenkin ollut erittäin hidas ja välillä tulee ahdistus kun en mitenkään ole etsinyt/ halunnut tällaista ja haluaisin vaan päästä takaisin entiseen missä tunsin itseni kokonaiseksi. En kuitenkaan enää edes tiedä miten se olisi mahdollista. Tavalla tai toisella huomaan olevani taas ns. matkalla johonkin.

Onko sinulla tästä mitään ajatusta? Arki ja elämä sujuu hyvin, mutta sisältä tunnen olevani eksynyt.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä 102:

En ole koskaan ollut uskossa. Elin normaalia elämää ja ihania asioita tapahtui ja kaikki muutoinkin mallillaan. Muutamia vuosia sitten huomasin kuitenkin olevani täysin hukassa. Ihan kuin olisin yht äkkiä kadottanut itseni enkä enää tiennyt minkälainen olen tai mitä haluan. Tuntui että en enää osannut olla oma itseni kenenkään seurassa, sillä en tiennyt minkälainen on minun oma itseni.

Sitten alkoi alamäki. En enää nauttinut mistään mistä olin ennen nauttinut. Pelkäsin koko ajan että asiat menee pieleen. Stressasin kaikkea enkä enää osannut olla ihmisten kanssa, sillä tunsin jatkuvasti vain esittäväni jotakuta joka en ole.

Nyt todella monen mutkan ja vuosien harhailun kautta olen lukemassa täällä. En koe edelleenkään olevani vielä oikea itseni, vaikka olen pala palalta löytänyt vastauksia. Tai oikeastaan asiat ovat vain mennyt pikkuhiljaa tähän pisteeseen. En kuitenkaan koe että olisin tullut uskoon.

Tämä matka on kuitenkin ollut erittäin hidas ja välillä tulee ahdistus kun en mitenkään ole etsinyt/ halunnut tällaista ja haluaisin vaan päästä takaisin entiseen missä tunsin itseni kokonaiseksi. En kuitenkaan enää edes tiedä miten se olisi mahdollista. Tavalla tai toisella huomaan olevani taas ns. matkalla johonkin.

Onko sinulla tästä mitään ajatusta? Arki ja elämä sujuu hyvin, mutta sisältä tunnen olevani eksynyt.

Kirjoitin ehkä hieman epäselvästi kun tätä on hyvin vaikea pukea sanoiksi. Tarkoitin että silloin kun kadotin itseni en etsinyt mitään. En ole uskonnollisesta perheestä eikä uskonto ole ollut elämässäni juurikaan läsnä. Olin ennen sitä hyvin tyytyväinen olooni, kunnes pakka levisi ilman mitään erityistä tapahtumaa tms. Tämän jälkeen olen tietoisesti yrittänyt etsiä jotain mikä tuntuisi itseltäni. Kaikki tiet vaan kuljettaa lopulta tähän aiheeseen ja näihin kokemuksiin mistä kirjoitat. En kuitenkaan saa siitä otetta. Välillä "luovutan" ja haen muuta, mutta vain huomatakseni olevani taas näiden asioiden äärellä.

Tuntuu kuin rämpisi suossa vailla suuntaa. Miten tästä pääsisi eteenpäin? Muiltakin kuulisin mielelläni kommentteja.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten mystikko näkee kysymykset oikeasta ja väärästä? Nämähän ne enemmän aiheuttavat kiistaa uskontojen välille, kuin teologiset kysymykset. Näin itse ainakin näen.

Miten teet valintasi arjessa, täytyykö noudattaa maan lakeja ja yleisiä hyviä tapoja vai voisitko rikkoa näitä? Ovatko tapasi keskivertosuomalaista vastaavat? Äänestätkö vaaleissa? Miksi henkisen maailmankuvan (nähdäkseni aidon) pohjalta voidaan johtaa niinkin toisistaan poikkeavia poliittisia ja moraalisia näkemyksiä? Suurten maailmanuskontojen näkemykset ovat edes jossain sopusoinnussa keskenään, mutta tähän on mielestäni enemmän yhteiskunnalliset syyt. Jos mystikko kannattaa koko maailman tuhoamista, jotta harhasta päästään eroon, miten näet tällaisen, tuskin koskaan suosituksi nousevan näkemyksen?

Oma temperamenttini pakottaa olemaan vahvasti läsnä maailmassa ja minusta ei koskaan voisi tulla vetäytyvää askeettia. Korkeamman todellisuuden ja maailman harhaluonteen tiedostaminen ei itsessään aiheuta minulle valtavaa tyytyväisyyden tunnetta. Jää edelleen nakertava kysymys, että miksi olen juuri täällä sitten. Koen, että sisäinen ääneni on välillä vahvassakin ristiriidassa ympäröivän todellisuuden ja sen moraalikäsitysten kanssa.

Minä en ajattele kysymyksiä oikeasta ja väärästä - minä toimin sisäisen, tilanteessa tulevan inspiraation mukaan. Pääosin se johtaa kyllä noudattamaan lakeja ja sääntöjä, mutta lähimmäisenrakkaus menee aina lopulta ensimmäiseksi. Jos olisi se usein mainittu hypoteettinen tilanne, että olisin Hitlerin ajan Saksassa, kodissani piilottelisi juutalainen ja lailliset viranomaiset tulisivat kysymään että olenko nähnyt juutalaisia (viedäkseen heidät keskitysleirille), olen varma, että sisäinen inspiraatio käskisi sanomaan että en ole nähnyt. Silti vaikka se olisi valhe ja laillisen viranomaisen vastustamista. Tässä maailmassa ei usein ole olemassa täydellistä vaihtoehtoa, eikä sellaisia ole syytä edes etsiä. Sen kun antaa syvemmän Itsen ohjata sitä mitä kullakin hetkellä tekee, ja pidättäytyy ihmismielen rajoittuneista tuomioista.

Tapani keskivertosuomalaista vastaavat... Pääosin kai kyllä. Elän tosin yksin ja selibaatissa, en välitä harrastaa mitään, en tietoisesti tavoittele mitään elämässäni vaan olen sivustakatsoja ja nauttija. Mutta luulen että moni yllättyisi kuinka tavis minä olen livenä kohdattuna. (Ja tuo yksin ja selibaatissa eläminen ei ole jotain mitä henkisen tien kulkijan pitäisi tavoitella, se on vain minulle luonnollinen ja itse valitsemani tie, ei useimmille muille.)

Äänestänkö vaaleissa? Kyllä. Myös demokratia on osa uuden tietoisuuden asteittaista ilmentymistä maan päälle, edistystä moniin aiempiin systeemeihin nähden. Varmaan arvaatkin, miten valitsen ketä äänestän? Käännyn sisäänpäin ja äänestän sitä, mitä sisäinen intuitio ohjaa äänestämään. 

Minä olen miettinyt myös tätä maallista lakia henkisestä näkökulmasta. Kerroinkin aiemmin, että minulla on läheinen, joka on rikkonut lakia usein. Pohdin pitkään ja hartaasti sitä, onko minun tehtäväni ilmoittaa siitä viranomaisille vai mikä siinä tapauksessa olisi sitä lähimmäisenrakkautta. Jossain vaiheessa mieleeni nousi aika selkeästi se, että koska lähimmäiseni lakia rikkoessaan saattaisi vahingoittaa muitakin, lähimmäisenrakkautta on tehdä se ilmoitus. Joskus nämä tilanteet ovat kyllä todella hankalia... Kun en myöskään haluaisi kuitenkaan puuttua kenenkään vapaaseen tahtoon, joskus on vain annettava ihmisten tehdä omat virheensä. Vaikeita kysymyksiä, ja minun intuition kuunteleminen on vielä jotenkin niin työlästä, että ratkaisut eivät tule helpolla. Kuulisin mielelläni muidenkin ajatuksia tästä aiheesta!

Näitä tosiaan on ihmismielen varassa hyvin vaikea ratkaista, koska ihmismieli ei tunne koko kuvaa, ei sitä mitä tulee tapahtumaan eikä sitä mikä olisi parasta kaikille osapuolille. Ihmismielen ratkaisuihin vaikuttaa hyvin vahvasti myös kunkin luonnollinen persoona: toinen haluaisi jo periaatteesta ilmiantaa jokaisen väärinpysäköijänkin vaikkei tämän auto olisi kenenkään tiellä, toinen taas pitää kantelemista niin vastenmielisenä että tarvittaisiin akuutti terroriteon, pedofilian tms äärimmäisen uhkaavan asian riski että ilmoittaisi viranomaisille.

Parasta tosiaan olisi olla niin, että "en elä enää minä, vaan Kristus elää minussa" - antaa sen tason valita miten toimia. Mutta silloin kun se ei ole mahdollista, ei ihmisellä oikein ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin toimia oman järkensä ja oikeudentajunsa varassa,  tehdä vaan parhaansa. Ja antaa itselleen anteeksi jos se paras ei johtanut kovin hyvään.

387:lle. Sinun sisimpäsi vie sinua ihan klassiseen egoon perustuvan ihmispersoonan tyhjyyden havaitsemiseen. Sitä tapahtuu kaikkien uskontojen, kuten myös uskonnottomuuden piirissä. Henkisyyttä ja henkistä kasvua voi olla myös ilman uskontoa. On valaistuneitakin, jotka eivät tunnusta mitään uskontoa eivätkä valitse käyttää teististä kieltä kuvaamaan kokemustaan, johtuen siitä että kokevat ihmiskielen sanat kuten Jumala tai jumalat niin väärillä asioilla latautuneiksi, liian harhaanjohtaviksi. Ihminen voi sanoa olevansa agnostikko uskontojen suhteen ja silti kokea saman kuin vaikka itse koen ja josta useimmiten -mutten aina- puhun teistisen uskonnon kielellä. Samoin joku voi uskoa uskontoon jossa on lukemattomia jumaluuksia, ja silti kokea saman. Mielen ja sanojen taso ei ole niin kovin tärkeää - kokemus on. Ja kokemus on aina kaikkien sanallistusten tuolla puolen, kauneimmatkin sanat ovat siitä vain kalpeita viittauksia.

Tuo kokemasi hajoaminen ja eksyminen on siis hyvää eksymistä, joka johtaa uudenlaisen syntymiseen, syvemmän Itsen yhä kasvavaan tiedostamiseen. On totta, että et ole se persoona joka luulit, etkä mikään niistä julkisivuista joita olet ihmisille esittänyt (ja joiden alla pelkäät että et ole yhtään mitään). Sinä olet Minä olen, jumaluus itse ilmenemässä ja ilmentymättömänä, henki, ikuinen ja kuolematon, Kaikki-mitä-on. Mutta jotta voit nähdä sen, sen mikä luulit olevasi on astuttava sivuun. Se on sinun pimeän yön kokemuksesi jossa nyt olet, se jossa entinen pienenee ja kuolee, mutta vielä et näe sitäkään mikä on sen takana tai ydinolemuksena. 

Mutta kaikki on hyvin: tuo koko prosessi on syvemmän Itsesi johdossa ja tahto, ja se johtaa paljon suurempaan täyttymykseen kuin mitä koskaan saisit mistään maallisesta. Se millä voit helpottaa oloasi hieman on yrittää olla vastustamatta kaiken hajoamista henkisesti, aina mahdollisuuksien mukaan vaan olla sisäisesti hiljaa ja katsella, antaa mennä vaan tyhjyyden kuiluun. Sitten palaat arkeesi ja toimit kuten olisit entinen minäsi, ikään kuin näyttelet sitä, kunnes uusi syntyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko:Eli nyt tuli sit viimeinen osoitus ettet ole mikään kristitty.

Sulle intuition kuunteleminen on tärkeämpää kuin Raamattu.

Oman intuition kuunteleminen on välillä tärkeää, mutta se on vaarallista. Eri kulttuureista tulevien intuitiot sanoo eri asioita, eikä jokainen maailman ihminen ole psyykkisesti terve.

-mitä jos muslimitaustaisen intuitio sanoo "ota tuo 6 vee tyttö vaimoksesi koska hän on niin suloinen?" Vaikka se mies olisi vilpitön?

-skitsofreenikolle intuitio sanoo:tuo naapuri salakuuntelee sua, mene sanomaan sille.

-jotakuta voisi intuitio ohjata shoppailemaan jonkun kivan kaupan tyhjäksi vaikka ei olisi varaa.

Joku voi sanoa että "nuo ei päde koska niissä vahingoitetaan jotakuta". Niin, mutta miksi meillä on vankeinhoitolaitos? Miksi sakkojärjestelmä? Oppivelvollisuus? Niissäkin vahingoitetaan ihmistä viemällä hänen vapautensa.

Ihmismieleen ei voi luottaa. Sen takia me tarvitaan ikuinen, muuttumaton Jumalan sana.

Ohjeet jotka ei muutu ihmisen, kulttuurin ja ympäröivien käsitysten mukaan.

Näkisin että kuvailemissasi tilanteissa ei puhu intuitio vaan mieli, ego. Se joka jatkuvasti tulkitsee, höpöttää, arvottaa ja ajattelee. Mieli tekee sen kuitenkin vain ulkoisen oppimansa ja näiden perusteella tekemiensä yhteyksien kautta. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä. Jos se pääsee ns. niskan päälle, eli jos ihminen on kadottanut yhteyden todelliseen itseensä, alkaa mieli tuottamaan mitä sattuu. Ihminen uskoo olevansa mieli.

Juuri näin. Minä puhun intuitiosta samanlaisessa merkityksessä kuin mitä kristillisessä kielenkäytössä sanotaan: Pyhän Hengen ääni  tai Kristus minussa. Se taso ei koskaan käskisi tekemään mitään sellaisia asioita kuin lainatussa viestissä kuvataan. Hillittömäksi riistäytynyt egoistinen ihmismieli vailla yhteyttä syvempään Itseen vain sellaisia haluaa ja puhuu. Se ei ole intuitio.

Vielä joitain ajatuksia nykyhetkestä, koska siihen aina törmää keskustellessaan henkisten etsijöiden kanssa. Se tosiaan on ydinopetus, mutta moni näkee senkin ikään kuin ajan näkökulmasta, ja siksi siinä pysyttelystä tulee lähes mahdoton haaste. "Pysyä nykyhetken veitsenterällä", kuulee joskus sanottavan - eihän se ole varmasti helppoa tasapainotella jollain kapealla veitsenterällä. Nykyhetki on kuitenkin tavattomaan laaja ja sisältää kaikki "hetket", ja on vain näkökulman suppeudesta johtuva havaintovirhe että se olisi joku mikrosekunnin siivu menneen ja tulevan välissä, jotain mistä on koko ajan vaarassa pudota.

Se on jotain sen kaltaista, kuin että ihminen olisi lähdössä kotoaan töihin. Siinä lähtöä tekiessään hän toteaisi omasta näkökulmasta olevansa tässä ja nyt, nykyhetkessä. Sen sijaan työpaikka näyttäisi olevan vaikka puolen tunnin ja tietyn kilometrimäärän takana, ei nykyhetkessä vaan tulevassa. Sekä ajassa että paikassa eri kohtaa. Sitten kun hän pääsisi töihin, hän kuitenkin huomaisi edelleen olevansa nykyhetkessä ja tässä ja nyt. Nyt se lähtöpiste, koti, näyttäisi olevan tietyn kilometrimäärän päässä ja joko menneessä tai tulevassa, riippuen katsoisiko aikaa jolloin viimeksi oli siellä tai jolloin palaisi sinne. Nykyhetki, tässä-ja-nyt piste, siis näyttäisi seuranneen henkilöä! Eräänä päivänä hän sitten päättäisi lähteä katselemaan kotikaupunkiaan kuumailmapallolennolle. Sieltä hän näkisi sekä kotinsa että työpaikkansa yhtä aikaa, koska olisi niin korkealla että näkökulma sen sallisi. Nyt hänestä tuntuisi, että tässä ja nyt on edelleen siinä missä hänkin, mutta lisäksi: sekä työpaikka että koti olisivat yhtä lailla tässä ja nyt, koska siellähän ne näkyisivät alapuolella samassa näkymässä ja yhtä aikaa. 

Niin se on nykyhetken kanssa: riittävän laajasta näkökulmasta katsottuna se sisältää kaikki ajat ja paikat, ja siitä on siis täysin mahdoton "pudota". Ei ihminen voi edes muistella mennyttä tai kuvitella tulevaa muuta kuin nykyhetkessä, vaikka usein juuri näitä tapoja henkisissä piireissä kammotaan nykyhetkestä putoamisena. Ja mikä on se nykyhetki? Se on tietoisuuden tila, joka Minä olen (ja Sinä olet, ja me olemme Yksi).

Kirjoitit ylempänä, että "Sinun sisimpäsi vie sinua ihan klassiseen egoon perustuvan ihmispersoonan tyhjyyden havaitsemiseen."

Uskotko, että masennus tai kaksisuuntainen mielialahäiriö liittyvät tuohon egon tyhjyyteen?

Käyttäjä 102, mitä mieltä olet kirjan Better Never To Have Been Born -ajatuksista? Kirjan nimen haulla löytyy lainauksia. Idea siis se, että olemassaolo ylipäätään on surun lähde.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitit ylempänä, että "Sinun sisimpäsi vie sinua ihan klassiseen egoon perustuvan ihmispersoonan tyhjyyden havaitsemiseen."

Uskotko, että masennus tai kaksisuuntainen mielialahäiriö liittyvät tuohon egon tyhjyyteen?

Kaikki mielenterveyshäiriöt liittyvät pohjimmiltaan egosamaistumiseen. Vain sen luoma valeminä, vääristynyt näkemys todellisesta Minästä, voi sairastua tai kuolla. 

Mutta jokaisen maailmankuvaa tulee kunnioittaa. Jos henkinen etsijä potee masennusta, niin toki hänen kanssaan voi pohtia masennuksen syvempiä hengellisperäisiä syitä. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan ole sellaisesta kiinnostuneita, eikä olisi mitään hyötyä kellekään tuputtaa heille tällaista näkemystä. He uskovat, kuten suurin osa ihmisistä, että sairaudet vaan iskevät satunnaisesti ihmisiin ja se on luonnonlaki. Heidän maailmankuvastaan nähden apua etsitään psyykkisen ja aineellisen (esim. lääkkeet) tasolta, ja jokaisella on oikeus valita se tie. 

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä 102, mitä mieltä olet kirjan Better Never To Have Been Born -ajatuksista? Kirjan nimen haulla löytyy lainauksia. Idea siis se, että olemassaolo ylipäätään on surun lähde.

En ole lukenut kirjaa, mutta mitä lainauksia katselin, niin enpä voisi juuri enempää eri mieltä olla. Minä en näe elämän kivuliaita kokemuksia ensinkään pahana, ja kirjan sanoma tuntuu taas olevan että kärsimys on niin kauhea asia, että koska elämään väistämättä sisältyy kärsimystä, koko elämä pitäisi jättää synnyttämättä. Räikeintä mahdollista dualismia. 

Minun näkökulmastani kaikella kärsimyksellä on pyhä tarkoitus: sen tarkoitus on herättää ihmiset siitä painajaisesta, jossa kärsimystä esiintyy. Useimmiten ihmiset alkavat etsiä henkisesti tai hengellisesti vasta, kun elämä on liian tuskallisen tai merkityksettömän oloista jaksettavaksi muuten. Ja sen tien lopputulos on jotain paljon hienompaa kuin vain mukavasti ja nautinnollisesti sujuva luonnollinen ihmiselämä. 

On totta, että tämä syntyväisten ja kuolevaisten olentojen maailma on dualismin synnyttämä illuusio, ja siinä mielessä ihmisenkaltainen olemassaolo on kärsimystä. Mutta se ei ole kärsimystä vailla tarkoitusta. Kun tuhlaajapojat huomaavat, kuinka ahdistavaa elämä on maailman teillä, he palaavat kotiin, ja kokemustensa takia ymmärtävät sen arvon paremmin kuin koskaan ennen. Se joka luuli olevansa syntynyt ja kuoleva olento, tajuaakin olevansa Olemassaolo tai Elämä itse, vailla alkua tai loppua.

Olen pohtinut näitä tässä ketjussa puituja asioita nyt parisen vuotta. Kaikki alkoi oikeastaan niin suurella romahduksella ja ahdistuksella, että vietin yhden kesäloman olkkarin lattialla meditoiden, kun en muuhunkaan pystynyt. Jokin sisäinen ohjaus kertoi, että ulkoisten puitteiden muokkaaminen olisi turhaa ja on käännyttävä sisäänpäin. Tuo aika oli varmasti tärkeää, ja avasi jotain rauhaa sisältäni, muuten en olisi kestänyt tulevia aikoja.

Sen jälkeen elämäni on romahdellut lähes kaikilla alueilla; jäin työttömäksi, tapahtui onnettomuus jonka takia velkaannuin entisestään huonossa taloustilanteessa, menetin läheisen, mieli on alkanut temppuilla, miessuhteet kariutuvat ennen kuin ehtivät edes alkaa jne.

Jollain tavalla kykenen olemaan rauhan tilassa tämän kaiken keskellä. Voin vain kuvitella, miten entinen minäni olisi tähän reagoinut! Oikeastaan minulle on sama, kuinka paljon elämässäni on kärsimystä, kunhan pääsen lähemmäksi totuutta. Mutta olen vain koko ajan kuin risteyskohdassa: kuin olisin päästänyt irti egominän ohjauksesta, mutta kukaan ei ole ottanut ohjaksia vastaankaan. Elämääni ei tunnu ohjaavan kukaan, mutta on vaikeaa enää uudestaan tarttua ohjaksiin entisenä minänänikään.

Halusin vain väsymykseni keskellä avautua. Intuitiolla tiedän esim. Kristityn mystikon ajatukset oikeiksi. Kiitos kirjoituksistasi. Pyydän, että voisit rukoilla minunkin puolestani. Tarvitsen jonkun tien ulos tästä hajoavasta elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Olen pohtinut näitä tässä ketjussa puituja asioita nyt parisen vuotta. Kaikki alkoi oikeastaan niin suurella romahduksella ja ahdistuksella, että vietin yhden kesäloman olkkarin lattialla meditoiden, kun en muuhunkaan pystynyt. Jokin sisäinen ohjaus kertoi, että ulkoisten puitteiden muokkaaminen olisi turhaa ja on käännyttävä sisäänpäin. Tuo aika oli varmasti tärkeää, ja avasi jotain rauhaa sisältäni, muuten en olisi kestänyt tulevia aikoja.

Sen jälkeen elämäni on romahdellut lähes kaikilla alueilla; jäin työttömäksi, tapahtui onnettomuus jonka takia velkaannuin entisestään huonossa taloustilanteessa, menetin läheisen, mieli on alkanut temppuilla, miessuhteet kariutuvat ennen kuin ehtivät edes alkaa jne.

Jollain tavalla kykenen olemaan rauhan tilassa tämän kaiken keskellä. Voin vain kuvitella, miten entinen minäni olisi tähän reagoinut! Oikeastaan minulle on sama, kuinka paljon elämässäni on kärsimystä, kunhan pääsen lähemmäksi totuutta. Mutta olen vain koko ajan kuin risteyskohdassa: kuin olisin päästänyt irti egominän ohjauksesta, mutta kukaan ei ole ottanut ohjaksia vastaankaan. Elämääni ei tunnu ohjaavan kukaan, mutta on vaikeaa enää uudestaan tarttua ohjaksiin entisenä minänänikään.

Halusin vain väsymykseni keskellä avautua. Intuitiolla tiedän esim. Kristityn mystikon ajatukset oikeiksi. Kiitos kirjoituksistasi. Pyydän, että voisit rukoilla minunkin puolestani. Tarvitsen jonkun tien ulos tästä hajoavasta elämästä.

Rukoilen puolestasi heti. Kokemuksesi ovat hyvin klassisia hengen pimeän yön "oireita", ja tuo palava halusi totuuteen tulee kyllä viemään sinut läpi yöstä. Helppo kokemus se ei kuitenkaan ole koskaan.

Se on hassua, miten erikoinen se heräämiskokemus yleensä on. Sitä luulisi, että se tapahtuu niin, että kun ulkoisen maailman ja minän muoto on hajonnut tarpeeksi, niin nämä alkaisivat sitten korjaantua kun uuden tietoisuuden tason syntymiseen liittyvät synnytystuskat on kipuiltu. Mutta se on enemmänkin kuin unesta herääminen. Olit hukkumassa, ja toivoit että lopulta apu tulisi, koska kauaa et kestä enää - sinut pitäisi jotenkin nostaa vedestä tai pumpata vesi pois. Mutta pelastus ei olekaan sen kaltainen, vaan se on kuin heräisit omassa sängyssäsi ja huomaisit että koko hukkuminen oli vain unta, ja tosiasiassa olet mukavassa lämpimässä sängyssä ilman mitään hätää. Se on paljon radikaalimpi muutos kuin vaikka psyykkinen eheytyminen tai kasvu.

Olet ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista kirjoittajista täällä. Kiitos.

- ei-kristitty mystikko

En haluaisi mitään, mitään niin paljon kuin että saisin sen saman henkisen heräämisen ja rauhan mitä sinun, kristityn mystikon teksteistä pulppuaa. Olen lapsesta asti ollut monen mielestä omituinen; kysellyt ja kyseenalaistanut lähes kaiken elämässä, ja se on saanut aikaan vain loputonta ahdistusta kaiken turhuudesta. Silti tuntuu ihan hirveältä ajatus luopua tästä maailmasta, kaikista aistikokemuksista, ihmisistä, elämästä ylipäätään. Alun ja lopun ajatteleminen tekee minut hulluksi. Aika ja ajattomuus, oleminen ja olemattomuus...en vain osaa ajatella muuten kuin näiden kaksinaisuuksien kautta. Mutta olen niin väsynyt tähän, jatkuvaan kuoleman pelkoon.

Olen kolmekymppinen. Muutama viime vuoden aikana olen menettänyt kuolemalle sekä isä, äidin, että parhaan ystäväni. Sen lisäksi olen kokenut avioeron sekä saanut lapsen.  Kaiken menetyksen ja surun keskellä lapsi on ainoa asia, jonka takia jaksan elää. Vaikka jollain tasolla ymmärrän että maailma on harhaa, en vain jotenkin pysty näkemään mitään muuta kuin tämän. Olen aina enemmän tai vähemmän masentunut, etsin jotakin josta en saa otetta, en edes tiedä onko sitä jotakin edes "olemassa". Mitä ylipäätään on koko olemassaolo...

Tarraudun arkipäiväisyyksiin. Yritän piristää itseäni naisellisilla turhamaisuuksilla, lukemalla, opettelemalla uusia taitoja. Vaikka, tai silti,  kaikki tuntuukin pohjimmiltaan turhalta. En edes tiedä miksi tätäkin tekstiä kirjoitan. Ehkä toivon että löytyisi edes joku toinen, joka kokisi asioita tavallani, tai osaisi ehkä auttaa. En tiedä.

Hei Kristitty mystikko.

Sinä joskus sanoit, että huomasit Hengen puhuvan sinulle ensimmäisen kerran kehottamalla olemaan kääntämättä radiokanavaa, kun lempikappaleesi alkoi. Tai jotenkin niin. 

Minä huomasin Hengen ohjauksen ensimmäistä kertaa pari päivää sitten. Ja itkin aivan mielettömästi, rakkaus tuntui niin käsittämättömän valtavalta. Mietin, miten ikinä ansaitsen mitään tällaista. Olen ollut syvällä pimeässä yössä jo pian vuoden ja kuvittelin olevani täysin hylätty. Kokemus oli todella väkevä. Asia oli samantyyppinen kun tuo sinun lempikappale. Olen se joka pyysi ensimmäisenä rukousta tässä ketjussa. 

Haluaisin kysyä, miten kauan sinulla meni ensikosketuksesta, että opit olemaan täysin Hengen ohjattavana? Minulla on vielä toisinaan hölöttävä mielikin, joka HALUAISI aina kuulla enemmän kuin kuulee. Minusta Hengen viestit erottaa juuri sanattomuudesta, mutta kun aina mieleni ei ole siinä tilassa, että kuulisin. Voinko tehdä tälle itse mitään? 

Kiitos tosi paljon että jaksat vastailla. 

Vierailija kirjoitti:

En haluaisi mitään, mitään niin paljon kuin että saisin sen saman henkisen heräämisen ja rauhan mitä sinun, kristityn mystikon teksteistä pulppuaa. Olen lapsesta asti ollut monen mielestä omituinen; kysellyt ja kyseenalaistanut lähes kaiken elämässä, ja se on saanut aikaan vain loputonta ahdistusta kaiken turhuudesta. Silti tuntuu ihan hirveältä ajatus luopua tästä maailmasta, kaikista aistikokemuksista, ihmisistä, elämästä ylipäätään. Alun ja lopun ajatteleminen tekee minut hulluksi. Aika ja ajattomuus, oleminen ja olemattomuus...en vain osaa ajatella muuten kuin näiden kaksinaisuuksien kautta. Mutta olen niin väsynyt tähän, jatkuvaan kuoleman pelkoon.

Olen kolmekymppinen. Muutama viime vuoden aikana olen menettänyt kuolemalle sekä isä, äidin, että parhaan ystäväni. Sen lisäksi olen kokenut avioeron sekä saanut lapsen.  Kaiken menetyksen ja surun keskellä lapsi on ainoa asia, jonka takia jaksan elää. Vaikka jollain tasolla ymmärrän että maailma on harhaa, en vain jotenkin pysty näkemään mitään muuta kuin tämän. Olen aina enemmän tai vähemmän masentunut, etsin jotakin josta en saa otetta, en edes tiedä onko sitä jotakin edes "olemassa". Mitä ylipäätään on koko olemassaolo...

Tarraudun arkipäiväisyyksiin. Yritän piristää itseäni naisellisilla turhamaisuuksilla, lukemalla, opettelemalla uusia taitoja. Vaikka, tai silti,  kaikki tuntuukin pohjimmiltaan turhalta. En edes tiedä miksi tätäkin tekstiä kirjoitan. Ehkä toivon että löytyisi edes joku toinen, joka kokisi asioita tavallani, tai osaisi ehkä auttaa. En tiedä.

Olet hyvin perimmäisten kysymysten äärellä. Itse myös tavallaan jo synnyin tähän olemassaoloon tuontapaisten ahdistusten kanssa, ja se olikin syy miksi tulin jo lapsena uskoon vaikka kotini oli uskontoon erittäin kielteisesti suhtautuva. Minua vaan piinasivat liikaa ajatukset kaiken turhuudesta ja tyhjyydestä, olemisesta ja olemattomuudesta, todella omituiset pelot joiden myöhemmin olen ymmärtänyt johtuvan toisesta olemassaolosta jonka jotenkin vaistosin vaikka en tietoisesti suoraan tiedostanut. Ja jos puhuin näistä äidilleni, joka on kovaluonteinen ja käytännöllinen sotavuosien kasvatti, sain vain haukut "omituiseksi mukulaksi" ja käskyn mennä tekemään jotain järkevää joutavien ajattelemisen sijaan.Eihän se perinteinen uskonto niihin kysymyksiin apua juuri tuonut kuin ehkä hetkeksi, mutta oli se minulle silti tien alku siihen mihin olen lopulta tullut. Ei sillä että apua tarvitsisi kenenkään mistään uskonnosta varsinaisesti etsiä - itse vaan päädyin siihen kun ei mitään muutakaan suurempia selityksiä ollut. 

Luulen, että lopulta sinäkin joudut lopettamaan pakoon juoksemisen ja katsomaan tyhjyyttä ja turhuutta ja kuolemaa suoraan silmiin sillä asenteella, että antaa tulla vaan mitä tulee. Ei se sinulta tavallista ihmisen elämää vie, ei aisti-iloja eikä ihmissuhteita. Kaiken hyväksynnästä nousee paitsi rauha, myös sen mikä on katoavaista ja "turhuuksien turhuutta" läpi näkeminen siihen, mikä on ikuisesti Totuus kaikkien muuttuvaisten aistien illusoristen kuvien takana.

Vierailija kirjoitti:

Hei Kristitty mystikko.

Sinä joskus sanoit, että huomasit Hengen puhuvan sinulle ensimmäisen kerran kehottamalla olemaan kääntämättä radiokanavaa, kun lempikappaleesi alkoi. Tai jotenkin niin. 

Minä huomasin Hengen ohjauksen ensimmäistä kertaa pari päivää sitten. Ja itkin aivan mielettömästi, rakkaus tuntui niin käsittämättömän valtavalta. Mietin, miten ikinä ansaitsen mitään tällaista. Olen ollut syvällä pimeässä yössä jo pian vuoden ja kuvittelin olevani täysin hylätty. Kokemus oli todella väkevä. Asia oli samantyyppinen kun tuo sinun lempikappale. Olen se joka pyysi ensimmäisenä rukousta tässä ketjussa. 

Haluaisin kysyä, miten kauan sinulla meni ensikosketuksesta, että opit olemaan täysin Hengen ohjattavana? Minulla on vielä toisinaan hölöttävä mielikin, joka HALUAISI aina kuulla enemmän kuin kuulee. Minusta Hengen viestit erottaa juuri sanattomuudesta, mutta kun aina mieleni ei ole siinä tilassa, että kuulisin. Voinko tehdä tälle itse mitään? 

Kiitos tosi paljon että jaksat vastailla. 

Hieno juttu tuo kokemuksesi, ja se on erittäin merkittävä hengellisellä matkallasi. On avautunut yhteys aivan uuteen tietoisuuden tasoon, vaikkakin toistaiseksi tiedostit sen vain hetken ja aavistuksen omaisesti. Tulee olemaan aika jolloin voit täysin tietoisena nähdä paitsi rauhan ja rakkauden joka siltä tasolta virtaa, myös Lähteen josta se virtaa, ja pysymään yhteydessä tasoon jatkuvasti. 

Kuinka pian se ensimmäisestä "satorin" välähdyksestä tapahtuu, vaihtelee. Itselläni meni tuosta radiokokemuksesta pari vuotta siihen, että pystyin täysin tiedostamaan mikä Minä olen ja täysin tietoisena tutkimaan sisäistä maailmaa, enkä vain vastaanottamaan ajatuksiksi ja tunteiksi muotoutuneita impulsseja siltä tasolta. Mutta aika pian ensikokemuksen jälkeen niitä samantapaisia kokemuksia alkoi tulla lisää ja lisää, ja yhä hienompia. Ne olivat elämäni suurin ilo ja odotuksen aihe. Jos joku olisi sanonut että otatko lottovoiton tai yhden satorin hetken, en olisi epäröinyt hetkeäkään valita viimeksi mainittua. Aika pian tulee enemmänkin kuin välähdyksiä, kokemus jatkuvammasta yhteydestä, kuitenkaan vielä vailla tietoisuutta sisäisestä maailmasta, unionista kokemusten Lähteen kanssa - todellisen Itsen kanssa. Mutta kaikki tapahtuu kyllä ajallaan ja yhteyden saaneena saa entistä paljon paremmin sisäistä opastusta kaikkeen mihin tarvitsee.

Se mitä voit itse tehdä on viljellä sisäistä hiljaisuutta ja kuuntelevaa asennetta. Tämä ei tarkoita että jatkuvasti täytyisi olla ajattelematta, mutta aina kun ei tarvitse ajatella mitään, voi vaikka keskittyä vain aistimuksiin tai tietoisuuteen missä kaikki tapahtuu. Sen voi tehdä meditaatiossa tai osana arkeaan, miten tahtoo. Omaa mieltä voi oppia myös hallitsemaan, niin ettei anna sen jatkuvasti höpötellä joutavia ja peittää näin taakseen syvemmältä tulevia intuitioita. Tai sitten voi opetella tiedostamaan koko tietoisuuden tilan silloinkin, vaikka tietoisuudessa on myös ajatuksia, mutta tämä on useimmille alkuun vaikeaa, koska ihminen on niin tottunut kiinnittämään kaiken huomionsa ajatusvirtaan.

miksi kaikki kommentit ei  näy tässä ketjussa? 

Vierailija kirjoitti:

miksi kaikki kommentit ei  näy tässä ketjussa? 

Mulla on ainakin kotikoneen selaimella jotain häikkää tuossa sivutuksessa, niin että joskus näkyy url-osoitteessa esim. sivu 26 vaikka ketjussa on sivuja 27 tai toisin päin. Laitan sitten käsin siihen url:iin oikean sivunumeron niin sitten näyttää viestit.

Kysymys käyttäjälle 102

Mitä mieltä olet unista. Normaalisti en ole itse analysoinut uniani mitenkään, mutta välillä näen unen joka jää vaivaamaan, sillä se tuntuu todella aidolta. Unen yleensä tunnistaa uneksi, mutta nämä ovat olleet erilaisia.