Miten pystyit hyväksymään lapsesti kehitysvamman, oppimishäiriöt, häiriökäytöksen ym?

Ei se oo niin tarkkaa kato. Ihmisiä ovat siinä kuin muutkin.

Enemmän säälin ns. normaaleja.Tätä palstaa lukiessa olen vakuuttunut kehareiden olevan onnellisempia

Lapsellani on oppimisvaikeuksia, ei kehitysvammaa. Siinäkin on sietämistä, vaikka toki tilanne voisi olla huonompikin. Olen joskus kateellinen tavallisten lasten vanhemmille. He eivät tiedosta miten helppoa heillä on.

Haastavan erityislapsen vanhempi täällä.

Paikoin olen katunut sitä, että tämän lapsen sain - tämä siis kaikkein vaikeimpina päivinä, kun mikään ei suju ja lapsi tuntuu kahlitsevan koko perheen kotiin. Raskainta on se, että lapsi on päällisin puolin (motorisesti, älyllisesti jne.) aivan normaali, mutta ongelmat ovat nepsy-puolella. Ympäristö ei aina tunnu suhtautuvat kovin ymmärtäväisesti lapseen vaan pitää tätä vain huonosti kasvatettuna/kurittomana käytöksen vuoksi.

Tein kuitenkin jokin aika rauhan lapsen haasteiden kanssa, ja päätin, että teen vanhempana parhaani tukeakseni lastani, mutta että minun ei pidä enää murehtia ja kantaa vastuuta lapsen sellaisesta käytöksestä, johon en voi vaikuttaa. Kuulostaa ehkä karulta, mutta tämän jälkeen niitä todella huonoja päiviä on ollut paljon vähemmän.

Vierailija kirjoitti:

Haastavan erityislapsen vanhempi täällä.

Paikoin olen katunut sitä, että tämän lapsen sain - tämä siis kaikkein vaikeimpina päivinä, kun mikään ei suju ja lapsi tuntuu kahlitsevan koko perheen kotiin. Raskainta on se, että lapsi on päällisin puolin (motorisesti, älyllisesti jne.) aivan normaali, mutta ongelmat ovat nepsy-puolella. Ympäristö ei aina tunnu suhtautuvat kovin ymmärtäväisesti lapseen vaan pitää tätä vain huonosti kasvatettuna/kurittomana käytöksen vuoksi.

Tein kuitenkin jokin aika rauhan lapsen haasteiden kanssa, ja päätin, että teen vanhempana parhaani tukeakseni lastani, mutta että minun ei pidä enää murehtia ja kantaa vastuuta lapsen sellaisesta käytöksestä, johon en voi vaikuttaa. Kuulostaa ehkä karulta, mutta tämän jälkeen niitä todella huonoja päiviä on ollut paljon vähemmän.

Ai niin, ja olen totta tosiaan syyttänyt lapsen ongelmista itseäni - raskausaikaa, synnytystä - ja koettanut etsiä niille syytä. Olen lohduttautunut kuitenkin sillä, että lapsesta voi vielä hyvin tulla ihan normaali ihminen ja iän myötä ongelmat usein helpottavatkin - uuden katumuksessa vellomisen vuoro on sitten, jos lapsesta tuleekin vaikka persoonallisuushäiriöinen, syrjäytynyt ja päihdeongelmainen haasteidensa vuoksi...

Eräskin ADHD henkilö on tähän mennessä aiheuttanut huolta ja haittaa enemmän toisille, kuin itselleen. Sikäli ei tarvitse sääliä.

Ap:lla on hurjasti aukkoja ihan perustiedoissa. Kehitysvammaisuutta ei tiedetä raskausaikana kuin harvoin. Älyllistä suoriutumista kun päästään mittaamaan vasta pikkulapselta. Kehitysvamma tarkoittaa älyllistä heikkolahjaisuutta, ei kehityksen häiriötä muuten.

Lisäksi 50% kehitysvammaisuuden syistä jää selviämättä. Siinä on huono ruveta geenejään häpeämään, kun syy on yhtä todennäköisesti ympäristössä.

Ja ne vanhemmat jotka kantavat sittenkin geenivirhettä: heidänkö vikansa se on? Vai heidän esivanhempiensa?

Varoituksen sana erityislasten vanhemmille: älkää ikinä, ikinä avatko sydäntänne täällä. Vammaisuus on palstan yksi mehukkaimmista ilkeilyn aiheista. Kimppuunne tullaan käymääm ivan js räkänaurun saattelemina. Älkää kertoko mitään, ikinä.

3 erityislasta

Minusta kyse on siitä että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä asia sellaisena kuin se on. Etsiä vaihtoehto siihen miten selvitään eteenpäin ja miten ongelmat aiheuttaisi mahdollisimman vähän harmia ja haittaa lapsen tulevaisuuden ja selviytymisen kannalta.

Yhdellä lapsistani on oppimisvaikeuksia, on normaalilla luokalla, koska ei ole minkäänlaisia käytöshäiriöitä, päinvastoin. Vaatii myös meiltä vanhemmilta sitoutumista lapsen koulunkäyntiin. Emme voi ajatella, että omat koulut on käyty vrt. heitteillejättö.

Vierailija kirjoitti:

Minusta kyse on siitä että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä asia sellaisena kuin se on. Etsiä vaihtoehto siihen miten selvitään eteenpäin ja miten ongelmat aiheuttaisi mahdollisimman vähän harmia ja haittaa lapsen tulevaisuuden ja selviytymisen kannalta.

Hyvin kirjoitettu. Lisäisin tähän kuitenkin sen, että vanhempien kannattaa myös tiedostaa omat rajansa, niin jaksamisen kuin kaiken muunkin suhteen.

Yhdhllä lapsistani on oppimisvaikeutta ja kehitysviivöstymää. Geenivirhe....minulta tullut...lähinnä olenhelpottunut kun syy on selvinnyt.

Joskus raskaina päivinä mietin, miten helppoa elämän oli tavislasten kanssa, mutta ei mua silti tuo lapsi kaduta!

Enkä enää syytä itseäni tuosta "vammasta". Paljon vaatii osallistumista lapsen elämään, eikä varmaa tietoa, tuleeko lapsesta koskaan itsenäistä eläjää. Ainoa, mikä surettaa, on se, että erityinen vie paljon aikaa ja saako nuo tavikset riittävän paljon huomiota....

Ennen kaikkea vanhemman pitäisi hyväksyä se että lapsesta saattaa tulla syrjäytynyt. Tämä on omakohtainen kokemus.

up