Olen niin yksin kaikkien asioideni kanssa

Vierailija kirjoitti:

Koska sulla ei ole ketään, jolle puhua, ja vaikka olisikin, että pystyisi puhumaan, joten varaa aika psykiatrille. Ei terveyskeskuslääkärille, koska vaikka heilläkin nykyisin on jonkin verran tietämystä mielenterveysongelmista, niin ei samassa määrin kuin psykiatreilla, joilla on tietoa myös oman erikoisalansa uusimmista hoitomuodoista. Kerro psykiatrille kokemuksesi aiemmista lääkityksistäsi ja hän etsii sulle noihin itsetuhoisiin ajatuksiisi sopivan lääkityksen. Terapiasta ei tosiaan ole  mitään hyötyä, jos terapeutille ei pysty puhumaan. 

Tiedätkö, mä tiedän ihan tasan tarkkaan, mitä mun pitäisi tehdä. Mä tiedän todella hyvin, miten ja mitä kautta apua haetaan. Mulla on vain kerta kaikkiaan sellainen tunne, ettei siitä ole mitään hyötyä. Vaikka mulla olisikin lääkitys, joutuisin silti elää itseni kanssa. Ja psykiatrilla käyminen voi olla myös hirvittävän epämiellyttävää - sitä ei koskaan tiedä, millaisen lääkärin saa. 

Ap

Ap, meitä on muitakin. Tarinasi kuulostaa oikein tutulta..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käännä auttajan roolisi off-asentoon ja suhtaudu autettavan rooliin avoimin mielin, kyllä se siitä :)

Onko sulla itselläsi kokemusta hoidon saamisesta mielenterveysongelmiin?

Ap

mulla on, ja allekirjoitan tuon aivojen asennon muuttamisen :) mutta sen voi oikeastaan tehdä vasta kun on parantunut masennuksesta.

Ihan ensimmäisenä sinun tulisi saada murheet selkeiksi ja mittakaavaan: mikä ahdistaa ja tuntuu pahalta?

Ovatko murheet oikeasti aitoja, mitkä estävät elämäsi tyytyväisenä ja onnellisena, vai tasoa "olen ruma ja läski?" (rumat ja läskitkin ovat onnellisia ihmisiä).

Mitä voit tehdä näille asioille?

Jos et voi tehdä nyt, voitko tehdä myöhemmin?

Tuntuuko mahdottomalta hyväksyä, että maailmassa ON asioita joille et sinä voi mitään?

Liittyvätkö murheet toisiin ihmisiin, ei sinuun? Kannatko siis toisten murheita? Lopeta se ensimmäisenä.

Moititko itseäsi kokoajan? Lopeta se tokana.

Jos et halua hakea apua, kokeile kolmen viikon ajan tätä metodia. Siihen kuuluu kaksi tehtävää joka päivä ALKUUN, kolmas tehtävä viikon jälkeen.

1) Merkitse ylös mielialasi JOKA PÄIVÄ aamulla ja illalla asteikolla 1-10. 1 on täysin paska ja toivoton, 10 superhyvä. Sovitaan että 6 on sellainen, ettet tunne aktiivista ahdistusta ja itkuoloa, vaan pystyt toimimaan. Merkitse vain ylös näitä mielialoja ÄLÄKÄ tarkastele turhaan merkintöjäsi ennen kuin 3 viikkoa on täynnä, älä tuomitse, älä moiti itseäsi ja älä tuomitse itseäsi jos joskus unohdat merkitä.

2) Kirjoita joka päivä illalla ylös siltä päivältä  KOLME HELPPOA HETKEÄ. Helppoja hetkiä ovat ne jolloin et tunne ahdistusta ja masennusta aktiivisesti. Esimerkiksi itse huomasin että tiskaus oli helppo hetki. Rattaiden työntäminen matkalla kauppaan - kaupassa havahduin etten matkalla ollut ajatellut ahdistustani. Tällaisia hetkiä

3) Ensimmäisen viikon jälkeen aloita KOLMAS TEHTÄVÄ, eli HYVIEN HETKIEN YLÖSKIRJAUS. Kirjoita nyt ylös helppojen hetkien lisäksi päivästä KOLME HYVÄÄ HETKEÄ. Jotain mistä olet kiitollinen, jotain mitä sinulla on mitä monella ei, jotain missä nauroit, tunsit iloa, tunsit olevasi rauhallinen ja onnellinen. Kirjaa näitä hetkiä ylös helppojen lisäksi seuraavat kaksi viikkoa.

Kolmen viikon jälkeen tarkastele onko mielialakäyräsi kohonnut? Oletko huomannut muutosta olotilassa? Vaikka nyt tuntuu ettei mikään auta, voit silti kokeilla? Eihän se ota jos ei annakaan?

Tuossa olisi kyllä ideaa. Itse asiassa mä mietin just tässä vähän aikaa sitten, että pitäisi kirjaa tästä mun ahdistuksesta jollain tavalla. Kiitos vinkistä!

Ap

Ystävät eivät ole terapeutteja. Terapeutit eivät ole taikureita.

Ihminen parantaa itse itsensä ammttilaisen turvallisessa läsnäolossa ja ohjailemana. Hän pohtii itse itsensä terveeksi ja löytää keinot, joilla vointi kohenee.

Terapiassa ei ole kivaa. Se on tuskallista, kipeää, vaikeaa. Se itkettää ja saa tolaltaan, sekoittaa todellisuustajun ja tunne-elämän, repii rikki ihan kaiken mihin itse on valmis. Ja sen työn tekee ihan itse itsensä kanssa, terapeutit ovat turvalliset käsivarret ympärillä ja ne ihmiset, jotka palauttavat sanoillaan tähän hetkeen.

Pitää puhua itsensä kuntoon. Sanoa sekin, ettei yhtään sanaa löydy, ei yhtään tunnetta tunnu.

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Ystävät eivät ole terapeutteja. Terapeutit eivät ole taikureita.

Ihminen parantaa itse itsensä ammttilaisen turvallisessa läsnäolossa ja ohjailemana. Hän pohtii itse itsensä terveeksi ja löytää keinot, joilla vointi kohenee.

Terapiassa ei ole kivaa. Se on tuskallista, kipeää, vaikeaa. Se itkettää ja saa tolaltaan, sekoittaa todellisuustajun ja tunne-elämän, repii rikki ihan kaiken mihin itse on valmis. Ja sen työn tekee ihan itse itsensä kanssa, terapeutit ovat turvalliset käsivarret ympärillä ja ne ihmiset, jotka palauttavat sanoillaan tähän hetkeen.

Pitää puhua itsensä kuntoon. Sanoa sekin, ettei yhtään sanaa löydy, ei yhtään tunnetta tunnu.

Ohis

Niin, varmasti näin. Sen takia musta ei olekaan terapiaan, kun en pysty puhumaan. Ystävät eivät ole terapeutteja, mutta kyllä mä silti ihan mieluusti kuuntelen ystävieni huolia, ja toivoisin joskus jonkinlaista vastavuoroisuuttakin.

Ap

Ap, täällä yksi kohtalotoveri. Sukuni on olevinaan jotakin "parempaa väkeä" ja heille on pakko esittää hyvinvoivaa, koska muuten menisi välit lopullisesti. Pidän kyllä aika vähän yhteyttä nykyään, koska en jaksa sitä teatteria. Joskus erehdyin kertomaan, kun kärsin pahoista unihäiriöistä ja sukulaiset alkoivat pitää minua hulluna, joka pitäisi sulkea johonkin laitokseen. Tunsin itseni entistä enemmän turhaksi ja huonoksi ihmiseksi. Tätä "mulla on kaikki hyvin" -esittämistä on jatkunut jo lapsesta asti, joten olen kai aika tottunut ja turtunut.

Mies ehkä ymmärtäisi, jos jaksaisin selittää, mutta en löydä sanoja. Tulee vain syyllinen olo, kun mieheni on itse niin ahkera ja tasapainoinen ja minä taas tällainen synkistelijä, joka ei saa mitään aikaiseksi. Tuntuu etten nytkään pysty hoitamaan osuuttani meidän taloudesta. Mies ei kylläkään ole minua koskaan syyllistänyt tai huomautellut mitään, vaan ihan itse syyllistän itseäni. En tiedä miten tästä loputtomasta itsensä mollaamisesta pääsisi eroon.

Myönsin itselleni vasta tänä kesänä, että taidan olla masentunut. Pelkään hakea apua, koska omalääkärini terveyskeskuksessa ei ole ennenkään ottanut minua vakavasti. Olen aiemmin siis käynyt siellä uniongelmien takia. Muita reittejä avun hakemiseen en ole keksinyt.

Vierailija kirjoitti:

Ap, täällä yksi kohtalotoveri. Sukuni on olevinaan jotakin "parempaa väkeä" ja heille on pakko esittää hyvinvoivaa, koska muuten menisi välit lopullisesti. Pidän kyllä aika vähän yhteyttä nykyään, koska en jaksa sitä teatteria. Joskus erehdyin kertomaan, kun kärsin pahoista unihäiriöistä ja sukulaiset alkoivat pitää minua hulluna, joka pitäisi sulkea johonkin laitokseen. Tunsin itseni entistä enemmän turhaksi ja huonoksi ihmiseksi. Tätä "mulla on kaikki hyvin" -esittämistä on jatkunut jo lapsesta asti, joten olen kai aika tottunut ja turtunut.

Mies ehkä ymmärtäisi, jos jaksaisin selittää, mutta en löydä sanoja. Tulee vain syyllinen olo, kun mieheni on itse niin ahkera ja tasapainoinen ja minä taas tällainen synkistelijä, joka ei saa mitään aikaiseksi. Tuntuu etten nytkään pysty hoitamaan osuuttani meidän taloudesta. Mies ei kylläkään ole minua koskaan syyllistänyt tai huomautellut mitään, vaan ihan itse syyllistän itseäni. En tiedä miten tästä loputtomasta itsensä mollaamisesta pääsisi eroon.

Myönsin itselleni vasta tänä kesänä, että taidan olla masentunut. Pelkään hakea apua, koska omalääkärini terveyskeskuksessa ei ole ennenkään ottanut minua vakavasti. Olen aiemmin siis käynyt siellä uniongelmien takia. Muita reittejä avun hakemiseen en ole keksinyt.

Kyllä kannattaa hakea apua, vaikka mulla onkin kielteinen suhtautuminen mt-palveluihin. Se ei tarkoita, etteikö niistä voisi olla muille ihmisille apua. Omassa terveyskeskuksessasi on varmasti masennushoitajia, joille voi varata aikoja - kokeile sitä.

Ap

Mun pitää nyt lähteä lapsen kanssa kirjastoon, kiitos hyvistä vastauksista.

Ap

Helpoin apu, jota saa heti! Eli soitahan tänne pikimmiten:

Valtakunnallinen kriisipuhelin

päivystää numerossa 010 195 202

arkisin klo 9.00–07.00

viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00

Tsemppiä! Et ole yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko että muut kuin ammattiauttajat valitettavasti osaavat ottaa vastaan ja auttaa noissa asioissa, ellei sitten satu kohdalle jotain ihmistä jolla on omakohtaista kokemusta masennuksesta ja ymmärtää. Useimmat muut eivät jaksa tai osaa kohdata masentuneen vuodatusta. 

Itse en edes yrittäisi kuormittaa läheisiä noilla jutuilla, kun on menneisyydestä kokemusta ettei ihmisistä ole mitään apua masennuksessa, vain lähtevät karkuun kun yrittää avautua. Menisin suoraan terapeutille.

En ole kuormittanut ketään asioillani. On tosi helppoa sanoa, että mene terapeutille. Se on aika iso prosessi, eikä siitä välttämättä ole mitään hyötyä. Kokemusta on.

Ap

Ei siitä tosiaan välttämättä ole sen kummempaa hyötyä kuin ystävä-kuuntelijastakaan. Mutta  onpahan joku ihminen jonka on pakko kuunnella, koska siitä hälle maksetaan ;) Itse ainakin koin että sain terapiassa apua ainoastaan siitä omasta puhumisestani, en terapeutilta. Olisin saanut saman avun varmasti jos joku läheinen olisi jaksanut kuunnella minua, mutta pahukset kaikki katosivat ympäriltä kun alkoi juttujen sävy kääntyä ei-niin-kepeään-ja-iloiseen suuntaan...

Mä kävin siellä terapiassa, en oikein osannut puhua mistään. Olin paljolti hiljaa. En tiennyt, mistä olisi pitänyt puhua. Ja sitten on niin paljon aiheita, joista en halua tai pysty puhua. 

Ap

Oletko muuten kokeillut mitään lääkitystä? Niistä voi olla apua joko yksinään, tai sitten niin että pystyy alkaa avautumaan terapiassa. 

Itse höpisin terapiassa omia masentuneita ja pessimistisiä pelkojani ja huoliani ja toivottomuuttani. Kaikkea alkaen omasta rumuudesta ja älyllisestä vajaakykyisyydestä sosiaaliseen kyvyttömyyteen, siihen asti että maailmankaikkeus on epäoikeudenmukainen ja paska paikka eikä minua huvita siksi enää jatkaa tätä elämistä. Tarpeeksi omia juttujani kuunneltuani ne alkoivat kuulostaa huonolta sketsiltä, enkä jaksanut enää ottaa omia ajatuksiani vakavasti. Se helpotti kummasti.

Oli mulla silloin lääkitys. Mulla liittyy masennukseen ja muuhunkin elämään uniongelmat, joten söin silloin ensin mirtazapiinia ja sitten triptyliä, jotka myös väsyttävät (eli auttavat nukkumaan). Nyt en tässä elämäntilanteessa pystyisi syömään tuollaisia väsyttäviä lääkkeitä, eikä energia riitä siihen, että kokeilisi muita lääkkeitä. 

-

Se on hieno juttu, jos pystyy puhumaan asioistaan. Mä en selvästi pysty. Joku häpeä estää. Olen aina tuntenut, että olen jotenkin huonompi kuin muut, ihan lapsesta asti. Sen takia varmasti pitää säilyttää sellainen tietty etäisyys, etten paljastu.

Ap

Mietipä, jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia etkä halua ottaa lääkitystä ylimääräisen väsymykseen vedoten? Eikö väsymys ole pienempi paha? En usko, että pahimpaan masennuksen vaiheeseen edes terapiaa aloitettaisiin, sekin vaatii voimia. Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa, kaksi vaippaikäistä, mies työmatkoilla ja lasten sairauskierteet uuvutti ja sairastuin masennukseen. Masennuslääkkeet kiskoi ylös pahimmasta alhosta, auttoivat nukkumaankin jolloin voimat palasi. Myöhemmin sitten terapiaa. Mene nyt lääkäriin.

Käsi nousee täälläkin, samoja asioita mielessä. Pyysin miestä varaamaan minulle ajan psykologille, en olisi ikinä itse saanut soitettua.

Tiedän, että ajatukseni ovat naurettavia, mutta minkäs teet kun ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on perhe, mulla on ystäviä ja läheisiä sukulaisia, mutta kenellekään en pysty kertomaan masennuksestani. Olen aikaisemminkin sairastanut masennusta ja silloin siitä joskus puhuin, mutta nyt en kellekään. Olen yleensä se kuuntelija, joka kuuntelee toisten asiat ja lohduttaa. Joskus olen varovaisesti yrittänyt ottaa yhden hyvän ystäväni kanssa tämän oman tilanteesi esiin, mutta päädyimme puhumaan hänen asioistaan.

-

Olen umpikujassa itsetuhoisten ajatusten kanssa. Miehen kanssa ei puhuta koskaan mistään. Olen joskus maininnut hänelle itsetuhoisista ajatuksista, hän ei ole juuri kommentoinut. Hän on sitä tyyppiä, että mistään ei puhuta.

Ei varmaan kamalan paljoa lohduta, mutta mulla oli aikanaan samanmoiset fiilikset. Jossain vaiheessa rohkenin pyytää apua ja sain sitä todella hyvin. Etenkin nuoret naiset ja äidit saavat yleensä paljon nopeammin apua psykiatrisesti verrattuna esimerkiksi yli 25 vuotiaisiin miehiin. Toki havaintooni vaikuttaa hiven se että asun sellaisen sairaanhoitopiirin alueella jossa nimenomaan mielenterveyspalvelut sekä sosiaalihuolto ovat erittäin ylikuormittuneita. Tärkeintä itselle prosessissa oli omien ajatusten puhuminen ääneen ja tähän oli oiva apu psykologi ja psykiatrian lääkäri. Lääkkeitä söin alkuun ja niistä olikin apua, mutta vain alussa. Lääkkeitä en sinänsä suosittelisi kenenllekkään pitkäaikaiseen käyttöön.

Tsemppiä kuitenkin sulle, älä häpeä väsymystäsi ja ahdistustasi vaan koita pyytää siihen apua niin läheisiltäsi kuin terveydenhuolloltakin. Kaikista ihmisistä tuntuu joskus riittämättömältä. Se ei kuitenkaan ole kenenkään kohdalla totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käännä auttajan roolisi off-asentoon ja suhtaudu autettavan rooliin avoimin mielin, kyllä se siitä :)

Onko sulla itselläsi kokemusta hoidon saamisesta mielenterveysongelmiin?

Ap

En ole äskeinen kirjottaja. Minulla on positiivisia kokemuksia. Sain apua reaktiiviseen depressioon sekä lääkkeistä että lyhytterapiasta.

Oletko työsuhteessa? Jos, voisit mennä työterveyspsykologille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska sulla ei ole ketään, jolle puhua, ja vaikka olisikin, että pystyisi puhumaan, joten varaa aika psykiatrille. Ei terveyskeskuslääkärille, koska vaikka heilläkin nykyisin on jonkin verran tietämystä mielenterveysongelmista, niin ei samassa määrin kuin psykiatreilla, joilla on tietoa myös oman erikoisalansa uusimmista hoitomuodoista. Kerro psykiatrille kokemuksesi aiemmista lääkityksistäsi ja hän etsii sulle noihin itsetuhoisiin ajatuksiisi sopivan lääkityksen. Terapiasta ei tosiaan ole  mitään hyötyä, jos terapeutille ei pysty puhumaan. 

Tiedätkö, mä tiedän ihan tasan tarkkaan, mitä mun pitäisi tehdä. Mä tiedän todella hyvin, miten ja mitä kautta apua haetaan. Mulla on vain kerta kaikkiaan sellainen tunne, ettei siitä ole mitään hyötyä. Vaikka mulla olisikin lääkitys, joutuisin silti elää itseni kanssa. Ja psykiatrilla käyminen voi olla myös hirvittävän epämiellyttävää - sitä ei koskaan tiedä, millaisen lääkärin saa. 

Ap

Siinä ei puhu totuus vaan masennuksen oire, toivottomuus. Pystyisitkö sanomaan itsellesi "mutta en tiedä onko tuo totta vai sairauttani?"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska sulla ei ole ketään, jolle puhua, ja vaikka olisikin, että pystyisi puhumaan, joten varaa aika psykiatrille. Ei terveyskeskuslääkärille, koska vaikka heilläkin nykyisin on jonkin verran tietämystä mielenterveysongelmista, niin ei samassa määrin kuin psykiatreilla, joilla on tietoa myös oman erikoisalansa uusimmista hoitomuodoista. Kerro psykiatrille kokemuksesi aiemmista lääkityksistäsi ja hän etsii sulle noihin itsetuhoisiin ajatuksiisi sopivan lääkityksen. Terapiasta ei tosiaan ole  mitään hyötyä, jos terapeutille ei pysty puhumaan. 

Tiedätkö, mä tiedän ihan tasan tarkkaan, mitä mun pitäisi tehdä. Mä tiedän todella hyvin, miten ja mitä kautta apua haetaan. Mulla on vain kerta kaikkiaan sellainen tunne, ettei siitä ole mitään hyötyä. Vaikka mulla olisikin lääkitys, joutuisin silti elää itseni kanssa. Ja psykiatrilla käyminen voi olla myös hirvittävän epämiellyttävää - sitä ei koskaan tiedä, millaisen lääkärin saa. 

Ap

Luuletko sinä, että syöpää sairastavasta on kiva käydä lääkärissä tai että ne hoidot ovat miellyttäviä? Silti niissä käydään, vaikkei ole edes takeita, että ne tehoaisivat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mene asiantuntijan pakeille mahdollisimman pian!

En ole saanut mentyä tässä vuosien saatossa, joten tuskin menen nytkään. Kävin terapiassa edellisen masennukseni aikana, ei ollut mun juttu. Se, että mulla on kokemusta masennuksen hoidosta, tuntuu tällä hetkellä suurimmalta esteeltä hakea apua.

Ap

Masennus voi palata takaisin, ei se ole uusi juttu. Hae apua vaan. Ja jos aiemmin tuntui, että ei ole sinun juttu, niin nyt voi olla erilainen tyyppi auttamassa.

Vierailija kirjoitti:

Ystävät eivät ole terapeutteja. Terapeutit eivät ole taikureita.

Ihminen parantaa itse itsensä ammttilaisen turvallisessa läsnäolossa ja ohjailemana. Hän pohtii itse itsensä terveeksi ja löytää keinot, joilla vointi kohenee.

Terapiassa ei ole kivaa. Se on tuskallista, kipeää, vaikeaa. Se itkettää ja saa tolaltaan, sekoittaa todellisuustajun ja tunne-elämän, repii rikki ihan kaiken mihin itse on valmis. Ja sen työn tekee ihan itse itsensä kanssa, terapeutit ovat turvalliset käsivarret ympärillä ja ne ihmiset, jotka palauttavat sanoillaan tähän hetkeen.

Pitää puhua itsensä kuntoon. Sanoa sekin, ettei yhtään sanaa löydy, ei yhtään tunnetta tunnu.

Ohis

Olen kanssasi samaa mieltä  kahdesta ensimmäisestä lauseestasi. Sen sijaan kuvauksesi terapiasta ja terapeuteista ei päde ainakaan minuun.

Hakeuduin kauan sitten psykoterapiaan, mitä kesti yli 5 vuotta. Olin motivoitunut ja valmis käymään vaikeitakin asioita läpi, mutta terapeutti ei ollut. Hänellä ei ollut empatiaa, eikä hän pystynyt aina vastaanottamaan sitä mitä kerroin. Toisaalta hän suhtautui vakavasti, toisaalta kepeästi ja vältellen. Jos kerrot terapiassa jotain sellaista, mitä terapeutille ei ole koskaan tullut mieleenkään, todennäköisesti hän hiljenee tai vaihtaa puheenaihetta. Näin tapahtui aina, vaikka yritin tuoda keskustelun takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Tämän lisäksi psykoterapeutin käytös oli bimbomaista.

Jos ihmisen persoonallisuus ja ongelmat/traumat ovat erikoisia ja vaikeita, apua ei välttämättä saa. Suomessa on muutenkin ahdasmielisyyttä, mikä liittyy myös suhtautumisessa mt-ongelmiin ja niiden hoitamiseen. Kaikkien pitäisi olla samasta muotista veistettyjä ja olla kiitollinen avusta, vaikka se vain pahentaisi. Kukaan ei ota vastuuta, vaikka lääkäri/terapeutti olisi tehnyt pahoja mokia. Valitettavasti huonot kokemukseni eivät jää psykoterapiaan.

Minulla on lapsi. Meistä on tehty 2 lastensuojeluilmoitusta. 

Jo ennen vauvan syntymää neuvolasta alettiin tuputtaa perhetyöntekijöitä kotiin. Minulle ja miehelle annettiin ymmärtää ko. kodinhoitaja, joka auttaisi siivouksessa. Suostuimme. Vasta, kun perhetyöntekijä tuli kotiimme ja toi meille esitteen, selvisi, ettei kyseessä ole kodinhoitaja, vaan perhetyöntekijä. Tosin, aluksi vaikutti, että perhetyöntekijän tulo oli tarpeen. Tilanne muuttui, kun perhetyöntekijät (myöhemmin tuli toinen työntekijä) halusivat hoitaa vauvaa, vaikka se ei ollut tarpeen mm. imetyksen takia. Aluksi he auttoivat siivouksessa, mutta ajan mittaan käynneistä tuli kyttäystä. Ls-ilmoitus tehtiin, kun emme halunneet heidän jatkavan käyntejä.

Toinen ls-ilmoitus oli reilu vuoden päästä ensimmäisestä, mikä johtui alunperinkin väärinkäsityksestä. Kävin tuolloin miehen, nyk. exän, kanssa perheterapeutin luona saadaksemme apua anopin aiheuttamiin ongelmiin. Mies ei halunnut mennä terapiaan, mutta ajattelin, että olisi ehkä hyvä yrittää. Kävimme pari kertaa, mutta koin, ettei siellä käyminen auttanut. Mies kävi yhden kerran yksin, jolloin puheeksi tuli ongelmani ja yksinäisyyteni. Perheterapautti yritti kysellä sossusta minulle apua, mutta siitä väännettiin väkisin ls-ilmoitus. Hän yritti korjata väärinkäsityksen, eli että tarkoitus ei ollut tehdä ls-ilmoitusta, mutta sossu ei antanut periksi, vaikka he kuukausikaupalla kinasivat asiasta. :D Perheterapeutti soitti miehelle vasta kuukausien kuluttua. Meidän piti mennä sossujen kanssa tapaamiseen. Perheterapeuttikaan ei ollut fiksu, kun meni paljastamaan nimemme, vaikka nimettömänä piti kysellä. Hän kertoi kaikki asiamme. 

Asioita oli liioiteltu pahasti ja jopa valheita esitetty. Todella loukkaavaa sen lisäksi, että perheterapeutti suhtautui minuun alusta asti leimaavasti. Ihmettelin, miksi hän muka halusi minulle apua, kun piti minua syyllisenä anopin törkeään käytökseen. Minun olisi vain pitänyt ymmärtää ja sietää jatkuvaa mielipahaa, vaikka olin uupunut. Mutta tällaista se on. Jos on vähänkin erikoinen yksilö ja varsinkin, jos menneisyydessä on kokenut kovia lapsuudesta lähtien, ihmisten suhtautuminen on yleensä negatiivista. Yritä siinä sitten päästä eteenpäin. 

Kaikki eivät vaan saa elämäänsä kuntoon, vaikka yrittäisivät. Kaikki eivät löydä paikkaansa tässä maailmassa. Tämä täytyy vain hyväksyä.