Haluaisin erota, mutta en haluaisi rikkoa lasten kotia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei puhuta mistään vähäisestä riidasta tai epäsovusta, joka saa minut miettimään eroa. Kyse on yli 10-vuotisesta ongelmapesäkkeestä, joka päällepäin näyttää hyvin rauhalliselta, mutta joka sisältä on täynnä tyhjyyttä ja salaisuuksia. Rakkautta ei ole ollut moniin, moniin vuosiin. Kumpikaan ei ole pitkiin aikoihin ollut kiinnostunut toisen seurasta. Joskus vihasin, mutta monta vuotta olen ollut vain välinpitämätön. Ei puhuta, ei kosketeta, ei katsota toista. Parisuhdeterapeutti totesi jo vuonna 2010, että ei tässä kyllä mitään järkeä ole.

Ja silti me ollaan yhdessä, koska mies ei ole lämmennyt eroajatukselle. Itse tyydyn siihen, koska minua surettaa rikkoa lapsilta koti. Ihan se ajatus, että tästä alettaisiin kantaa huonekaluja uuteen kotiin, on kamala. Tämä kuitenkin on meidän omin käsin perheelle rakentama talo. Liian iso ja kallis minun yksin maksettavakseni.

Samalla tiedostan, että hukkaan omaa elämääni tässä avioliitossa ja lapset saavat samalla vähän omituisen mallin parisuhteesta. Miten tästä pääsisi eteenpäin?

Jostain syystä en näe mallia ollenkaan omituisena, melko tavalliselta vaikkakaan ei miltään sellaiselta mallilta jota tavoitellaan tai pidetään ihanteellisena... ehkä juuri siksi monet jotka tuon kaltaisessa suhteessa elävät eivät tee siitä numeroa, eivät kerro muille elävänsä niin, nukkuvansa eri makuhuoneissa, puhuvansa toisilleen mahdollisimman vähän, olevansa tietämättömiä toistensa menoista jne.

Tämä on varmaan ihan totta. Eihän me muut tiedetä, miten naapurissa eletään, joten kulissiliitot voivat olla yleisiäkin. On kuitenkin helpompaa jatkaa yhteiseloa lastensa vanhemman kanssa, koska siinä säilyttää elintason ja yhteisen kasvatusvastuun, erotessa ne pitää kaikki laittaa uusiksi. Ja muutaman vuoden päästä on varmaan lapsenlapsetkin jo, sitten harmittaisi laittaa mummola jakoon.

Jos en kaipaisi seksiä ja läheisyyttä, ei minkäänlaista ongelmaa olisi. Miehellehän tämä on hyvä ratkaisu, koska hän ei niitä elämässään tarvitse. Ap

Seksiäkin taitaa monilla olla jotka sitä haluavat vaikkakaan ei se (puolison) kanssa jonka kanssa asuvat.

Mitäpä jos vuokraisitte yksiön? Toinen teistä asuisi siellä vuoroviikoin ja toinen kotona. Eli eroaisitte kyllä, mutta lapsilla säilyisi koti.

Voittehan te jatkaa asumista yhdessä, vaikka rakkaus olisikin kuollut. Voitte sopia, että molemmilla on oikeus tapailla ihmisiä kodin ulkopuolella. Näin ollen lapsilla säilyy iso koti, vanhemmat ovat kätevästi samassa asunnossa eikä lasten tarvitse seikkailla asunnosta toiseen. Ja mikä tärkeintä, lasten ei tarvitse sopeutua asumaan uuden miehen/naisen ja hänen lastensa kanssa. Ei tule mitään traumaattista uusperhehelvettiä. Tokihan tämä vaatii sen, että molemmilta se rakkaus on tosiaan täysin kuollut eikä olla mustasukkaisia toisen mahdollisista tulevista seurustelukumppaneista.

Älä käytä lapsiasi tekosyynä.

Vierailija kirjoitti:

Tönö myyntiin vaan! Jos ette ihan korvessa asu, löytyy sille kyllä ostaja.

Sen minkä häviää talon myynnissä, voittaa sielunvapaudessa. Ehdit vielä löytämään uuden, onnellisen parisuhteen, jos et vetkuttele lähtöä taloudellisista syistä. Käsittääkseni et kuitenkaan joudu ihan puille paljaille eron jälkeen. Kai sinulla on työpaikka ja vakituiset tulot?

Olen ihan hyvässä asemassa töissä, mutta muuta varallisuutta ei ole kuin talo, eli en voi realisoida mitään ja ostaa miestä ulos. Se olisi minusta paras vaihtoehto, jos voisin tämän pitää.

Olen seurannut hieman asiaa ja todennut, että tämän hintaluokan talot menevät täällä todella huonosti kaupaksi tällä hetkellä, koska työttömyys on lisääntynyt. Pitkään myyntiaikaan pitäisi siis varautua. Taloudellisesti hyvä juttu olisi, jos voisimme miehen kanssa sopia, että laitetaan talo myyntiin ja konkretisoidaan ero vasta kun kaupat on tehty. Mies vaan ei halua erota. Eikä myydä. Jos vain lähden tästä, en pysty maksamaan sekä asuntolainaa että riittävän ison asunnon vuokraa. Ap

Vierailija kirjoitti:

En käsitä väitettä siitä, että ero on helppo ratkaisu, kun ei jakseta yrittää. Ero ei ole helppo ratkaisu varsinkaan lasten kanssa. Minun mielestäni parisuhteen ei kuulu olla jatkuvaa yrittämistä, mutta useimmiten erokaan ei ole mikään läpihuutojuttu.

Olin juuri tulossa kirjoittamaan samaa. Eroa kuvailevat helpoksi ratkaisuksi vain ne, jotka eivät ole sitä itse käyneet läpi. Kyllä se vaan monesti on paljon helpompi olla ikään kuin tekemättä mitään päätöstä, jäädä vanhaan ja tuttuun vaikka kuinka onnettomana, pahimmillaan toisen kuolemaa (!) toivoen. Minulla meni viitisen vuotta toipua avioerosta vaikka itse sitä halusin eli olin jättäjä. Ei ole ollut helppoa, mutten ole katunut kertaakaan ja nyt voin paremmin kuin koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Voittehan te jatkaa asumista yhdessä, vaikka rakkaus olisikin kuollut. Voitte sopia, että molemmilla on oikeus tapailla ihmisiä kodin ulkopuolella. Näin ollen lapsilla säilyy iso koti, vanhemmat ovat kätevästi samassa asunnossa eikä lasten tarvitse seikkailla asunnosta toiseen. Ja mikä tärkeintä, lasten ei tarvitse sopeutua asumaan uuden miehen/naisen ja hänen lastensa kanssa. Ei tule mitään traumaattista uusperhehelvettiä. Tokihan tämä vaatii sen, että molemmilta se rakkaus on tosiaan täysin kuollut eikä olla mustasukkaisia toisen mahdollisista tulevista seurustelukumppaneista.

Olen ehdottanut tätä miehelle, mutta hän on vanhoillinen eikä halua edes ajatella asiaa. Ap

Jos talo on se pääasiallinen syy olla eroamatta, niin miksette pidä taloa? Siihen rinnalle jokin pieni vuokra-asunto, jossa toinen puoliso asustaa aina vuorollaan.

Lapset saavat pitää kotinsa. Ja jos te kykenette nyt pyörittämään yhteistä arkea saman katon alla, niin onnistutte kyllä hoitamaan vuorotellenkin sitä tuttua taloa.

Nii eli se mies on joskus piessyt sinua. Miks ei pieksis uudelleen vaikka huomenna? Ootsä jotenki itsetuhoinen vai mitä? Ja vielä haluut lapset pitää sellasen aikapommin lähellä? Oot sairas.

Olen mies joka on avioeroperheestä enkä saanut mitään traumoja siitä. Asia pitää vaan hoitaa niin, että lapset huomioidaan. Itse olen pitkään ollut suhteessa, jossa en ole tuntenut olevani onnellinen. Jokainen päivä tuntui kuin kävelisi sumuisessa suossa. Kysyin itseltäni mitä haluaisin tehdä ja vastaus tuli kuin kirkkaalta taivaalta. Haluan erota. Viikko sitten kerroin puolisolle asiasta ja nyt asia etenee. Pikkuhiljaa olen piristynyt ja alan tuntea että OLEN ELOSSA. Asiat tuntuvat taas mielenkiintoisilta ja jännittäviltä. Voin taas suunnitella tulevaisuutta ja toteuttaa unelmani. 

Ei kannata tuhlata ainokaista elämäänsä ja elää onnettomana. Lapsista täytyy toki huolehtia ja he pärjäävät kyllä, ei sen takia tarvitse elämäänsä uhrata.

Vierailija kirjoitti:

Jos talo on se pääasiallinen syy olla eroamatta, niin miksette pidä taloa? Siihen rinnalle jokin pieni vuokra-asunto, jossa toinen puoliso asustaa aina vuorollaan.

Lapset saavat pitää kotinsa. Ja jos te kykenette nyt pyörittämään yhteistä arkea saman katon alla, niin onnistutte kyllä hoitamaan vuorotellenkin sitä tuttua taloa.

Tämä vaatisi myös mieheltä suostumusta erojärjestelyihin, ja hän ei halua sellaista. Itse voisin järjestelyä kyllä harkita.

Yksi vaihtoehto olisi tietenkin se, että minä vuokraisin yksiön itselleni enkä yrittäisikään hankkia asuntoa, johon lapsetkin mahtuvat. Tapaisin heitä sitten vain päiväsaikaan. Siinä mielessä toki haasteellista, että mies ei osaa laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, siivota tai laittaa lapsia nukkumaan. Ap

Omilla vanhemmillanikaan rakkaus ei kukoistanut koko ajan, mutta olen onnellinen, että vanhempani pysyivät yhdessä. Lapsuus tuntui kuitenkin turvalliselta. Nyt myöhemmin ovat näköjään jälleen löytäneet läheisemmän ja hellemmän yhteyden toisiinsa.

Tuolla joku ehdotti, että eroaisitte ja asuisitte miehen kanssa vuoroviikoin poissa kotoa. Minusta tuo on muuten hyvä ratkaisu, mutta että avioeron sijaan ottaisitte vain väliaikaisen asumuseron (esim. puolivuotta tai vuosi) ja kävisitte samaan aikaan parisuhdeterapiassa sellaisen terapeutin kanssa, joka tahtoo tukea liittoa eikä olla hajottamassa sitä.

Kun ottaa hetkeksi etäisyyttä, voi käydä niin, että pystyy tarkastelemaan asiaa "ulkoa päin". Parhaassa tapauksessa miehesi huomaa, miten tärkeää läsnäolosi on hänelle, oppii arvostamaan sinua ja osoittamaan sen hellyydellä. Tietenkään välttämättä ei käy näin, mutta minusta tämä on silti parempi ratkaisu kuin rikkoa perhe lopullisesti ja menettää kallis koti halvalla (varsinkin jos on taloudellisesti tiukkaa).

Voimia sulle!

Huonompi se niille lapsille on elää perheessä, jossa äiti ja isä "vihaavat" toisiaan. Ja tietenkin sinulle ja miehelle. Erotkaa, nuorempi on vielä niin pieni ettei edes ymmärrä ja kyllä se 4-vuotiaskin sen kestää. Ja mikä parasta, sä pääset elämään omaa elämää, voit löytää uuden rakkauden, kotona ei ole kiusallista.. ☺ Tsemppiä!

No sä olet ap selvästi jo tehnyt päätöksen jäädä, ja nyt vain etsimällä etsit hyviä syitä jäämiseen. Myönnä itsellesi miten asia on, olet avioliitossa pelkästään taloudellisista syistä, ja lopeta vatvominen. Ei se tee sinusta rikollista, monet muutkin ovat samanlaisessa "pakkoavioliitossa". Eihän se tietenkään tee sinua tai miestäsi onnellisiksi, lapsetkin siitä kärsivät, mutta sitähän se itsekkyys tarkoittaa. Omasta laiskuudesta ja saamattomuudesta kärsii koko perhe.

Mä jouduin oottaa 16-vuotiaaks asti et vanhemmat sai viimein aikaseks erota. Kärsin todella paljon ja oisin huomattavasti mieluummin asunut yh-äidin luona kuin huonosti toimivassa perheessä. Äitini vielä joskus myöhemmin sanoi että oli aatellut että kyllä se on kuitenkin tärkeetä pysyä yhdessä kun on lapsetkin. Mä ja mun siskokin selvästi oireiltiin (ei viihdytty isämme seurassa) joten näin jälkeenpäin ajateltuna on hyvin outoa ettei äiti nähnyt näitä merkkejä vaan ajatteli et ero ois kuitenki huonompi. Eli kehotan tarkkaan miettimään asiaa lasten kannalta ja hylkäämään mutun (että kyllä ero aina on pahempi).

Vierailija kirjoitti:

No sä olet ap selvästi jo tehnyt päätöksen jäädä, ja nyt vain etsimällä etsit hyviä syitä jäämiseen. Myönnä itsellesi miten asia on, olet avioliitossa pelkästään taloudellisista syistä, ja lopeta vatvominen. Ei se tee sinusta rikollista, monet muutkin ovat samanlaisessa "pakkoavioliitossa". Eihän se tietenkään tee sinua tai miestäsi onnellisiksi, lapsetkin siitä kärsivät, mutta sitähän se itsekkyys tarkoittaa. Omasta laiskuudesta ja saamattomuudesta kärsii koko perhe.

Tottakai olen "tehnyt päätöksen", koska olen tässä täysin muuttumattassa tilanteessa ollut nyt jo vuosikausia saamatta mitään aikaan. Olen jumiununut. En osaa ottaa seuraavaa askelta.

Minua pelottaa monenlaiset asiat: mitä sukulaiset sanovat, repeääkö minun ja miehen välille avoin sota tämän rauhan tilalle, jaksanko stressiä mm. omaisuuden jaosta kun töissäkin on tällä hetkellä vaativaa, miten nuorimman lapsen illat järjestyvät jos olen perheen ainoa aikuinen ja paljon töissä - ja jäänkö sittenkin lopulta ihan yksin, jos nyt lähden tavoittelemaan uutta onnea. Ap