En osaa enkä haluakaan antaa anteeksi!

Olen joskus aiemmin paljon miettinyt samaa kuin AP, enkä koskaan löytänyt varsinaisia vastauksia ajatuksiini. Ben Malisen Häpeän monet kasvot -kirja selitti itselleni luonteestani paljon, mutta en edelleenkään osaa antaa anteeksi, en itselleni, enkä muille.

Jossain vaiheessa aloin sitten vaan systemaattisesti lopettamaan niiden asioiden ajattelun, joita en voi antaa anteeksi. Eli jos mieleeni tulee esim. joku vuosienkin takainen huono/paha asia, jota en pysty antamaan anteeksi, rupean tietoisesti ajattelemaan jotain ihan muuta. Vuosien mittaan olen harjaantunut tässä varsin hyväksi ja pystyn tosiaan kääntämään ajatukseni tyystin pois epämiellyttävästä asiasta, jota en halua ajatella.

Joskus kävin jonkun puolitutun psykologin kanssa asiasta keskustelua. Hänen mielestään jätän asiat käsittelemättä toimiessani näin (mikä tietysti ihan totta onkin), mutta ei osannut kertoa, onko minulle oikeasti henkisesti jotain haittaa siitä, jos vaan lakkaan ajattelemasta niitä asioita, joita en halua ajatella. Itse en koe, että tästä olisi minulle haittaa, mutta mistäs sen tietää. Koska en tuota anteeksiantamista ole koskaan oppinut, ei minulla oikein muuta mahdollisuutta kuitenkaan ole, jos haluan elää elämäni ilman katkeruutta ja jatkuvaa huonoa oloa.

Sen olen myös huomannut, että kun riittävän kauan kieltäytyy jotain asiaa ajattelemasta, siitä tulee melko merkityksetön. En esim. enää saa mitenkään lietsottua itseäni tuliseen vihaan ajatellessani ex-miestäni ja entistä parasta ystävääni, jotka aloittivat suhteensa minun selkäni takana. En tietenkään ko. pariskuntaa edes mitenkään ajattele, mutta jos satun näkemään jomman kumman jossain, ei minulle tule mitään mielenkuohuja, enkä ala tapahtunutta sen kummemmin muistelemaan. En kuitenkaan koe, että olisin millään muotoa antanut heille kummallekaan mitenkään anteeksi tuota törkeää tekoa.

Up

Vierailija kirjoitti:

Kenenkään ei ole pakko antaa anteeksi. Etenkin silloin, mikäli paine anteeksiantoon tulee ulkopuolisilta, saattaa se itse asiassa vaikeuttaa anteeksi antamisen prosessia ja jopa tehdä sen mahdottomaksi. Latteudet, kuten "sinun tulee antaa menneet anteeksi" ja "vasta anteeksi antamisen jälkeen pystyt jatkamaan elämääsi" viittaavat siihen, että anteeksiantoon kykenemätön on huono ja vajavainen ihminen. Anteeksi ei pysty antamaan sormia napsauttamalla - eikä toisten ihmisten mieliksi - vaan prosessiin sisältyy myös vihan, kivun ja katkeruuden käsittelyä. Tämä unohtuu usein heiltä, jotka hurskastelevat anteeksi antamisen välttämättömyydellä.

Olen itse antanut itselleni luvan olla antamatta anteeksi heille, jotka ovat minua satuttaneet. Tämä lupaus itselleni on nopeuttanut toipumistani huomattavasti ja olen pystynyt päästämään irti menneistä, kun ajatukseni eivät koko ajan askartele niiden kimpussa, tyyliin "pitäisi jo tämäkin antaa anteeksi". Anteeksi antamisen sijaan käytänkin ilmaisua "irti päästäminen", koska se on huomattavasti vähemmän arvolatautunut ja muutenkin mielestäni positiivisempi termi. Lopputulos on kuitenkin sama: sovinto menneisyyden kanssa ja katse taas tulevaisuutta kohden.

Tässä viisaita ajatuksia. Kaikkea ei voi antaa anteeksi niin, että asian hyväksyisi. Mutta noita voi käsitellä niin etteivät nuo enää haittaa elämää. Esimerkiksi äitini oli äkkipikainen, väkivaltainen, epäjohdonmukainen rangaistuksissaan, teki minusta nuorempien lasten huolehtijan ja omien ongelmiensa kuuntelijan. En hyväksy tuota vieläkään, eli en pidä tuota hyvänä ja omien lasten kanssa toimin hyvin toisin. Mutta hyväksyn, että tuo on osa historiaani joka on muokannut minusta huolehtivaisen, toisten murheiden kantajan. Tuotakaan en enää kapinoi, muiden huomioimiskykyhän on hieno ominaisuus, mutta olen terapian myötä oppinut myös tajuamaan tuon koukun mihin helposti menen ja pitämään paremmin huolta myös itsestäni. Äidilleni olen tavallaan antanut anteeksi tajuamalla, että hän ei parempaan pystynyt omista lähtökohdistaan, mutta enemmän tuo minun puolelta on historian myöntämistä ja siitä irrottautumista kuin anteeksiantoa. Noin historia haittaa vähiten nykyisyyttäni ja tulevaisuuttani.

Minua ainakin helpotti kun päästin irti katkeruudesta ja lopetin uhriutumisen. Ei ole mun vika jos joku on idiootti ja kohtelee mua huonosti. Säälin kyseistä ihmistä ja en anna hänelle enää valtaa antamalla hänen pilata päiväni kuten joskus annoin. Joku sanoi hyvin aiemmin tässä ketjussa että katkeruus on kuin itse joisi myrkkyä odottaen sen tappavan vaatapuolen. Juuri noin se on. Live and let go. Nykyään puhun kiusaajalle kuten kelle tahansa, ei hänestä mun ystävä ole mutta voin olla tekemisissä kuitenkin.

Teinivuosina lapsuudenystävä petti minua käytöksellään, ja anteeksi en anna ikinä. Tästä lapsuudenystävästä tuli myöhemmin aikusena äiti, ja yritti hankkia minusta lapsilleen elättäjää. Vihelsin pelin poikki, ja käskin äidin menemään lastensa luokse.