Sosiaalisia tilanteita pelkäävät, kertokaa mitä "hauskoja" tapoja vaivasta seuraa

No ei kyllä ole seurannut mitään hauskaa. Pelkkää kärsimystä vain :( Etenkin työelämässä.

Rappuun? okei, en voi keksiä vaivastani mitään huvittavaa... vielä ei ole tullut vastaan. Niin, en asu kerrosalossa. sori, olen surkea.

Onneksi asun ekassa kerroksessa, pystyy harppomaan parissa sekunnissa portaat ja harvemmin kehenkään törmää. Ainakaan lähtiessä.

Käyn kävelyllä vain öisin. En tykkää vastaantulijoista. Telttaillessa laitan jonkun ansan teltan suulle. Se on kyllä ehkä enemmän vain paranoidisuutta. Olen harjoitellut uhkaavalta näyttämistä, jotta mulle ei puhuttaisi. Olen kuin joku elukka, joka koittaa näyttää isommalta.

Kun vielä opiskelin ja kun vaan pystyin, hiivin laboratorioon omilla avaimilla öisin ja viikonloppuisin. Silloin siellä ei ollut ketään. Tykkäsin myös kököttää hiljaisen pikkukirjaston nurkassa, mutta parin viikon ajan mua joskus "vainosi" joku tyttö. Se tuli aina istumaan samaan pöytään. Vieläkin mietin, olisiko pitänyt puhua sille.

Tosi naurettavaa. Ihmiset pitää mua sosiaalisena, koska olen hyvä puhuja ja hallitsen semmoisen sosiaalisen käytöksen, johon on selkeä kaava. Kaikki vaan ajattelee, että mulla on vilkas sosiaalinen elämä jossain muualla. Ei ole. Tapaan joskus siskoani ja muuten vain kökötän yksin kotona.

-Uskallan käyttää koulussa paitoja jotka yltävät vähintään käsivarren puoliväliin asti (koen lyhyempien herättävän negatiivista huomiota. myös meikkaaminen on harvinainen tapa samasta syystä). Hauskaa etenkin kuumina päivinä

-En ole vuosiin osallistunut kouluruokailuun

-Hidastan kävelyvauhtiani jos edessä oleva ei kävele tarpeeksi paljon hitaammin kuin minä

-Tämä on ehkä paras. Muutun täysin mykäksi jos minua vaaditaan puhumaan vierasta kieltä :D Ahdistavia tilanteita minulle ja säälittää sen toisen puolesta. Onneksi tapahtuu hyvin harvoin

Tien puolen vaihtamisia, jos tulee ihmisiä vastaan. Äkkikäännöksiä teillä ja kauppojen hyllyjen välissä. Selän kääntäminen ja esittää tekevänsä jotain, kun joku ihminen tulee vastaan. Lisäksi syömään mennessä vaikkapa ruokalaan en halua, että kukaan istuu naama vasten, vaikka olisikin pari pöytää välissä, siki suuntaan aina mahdollisimman nurkkaan. Jos joku katsoo, kun teen jotain hommaa, niin motoriikka menee katoaa lähes täysin ja käsien liikkeistä, ryhdistä ja seisoma-asennosta tulee "manuaalisia"

Välttelen työpaikan ruokalaa ja kahvitiloja. Kaupassa jos näen tutun, toivon ettei se huomaisi mua, en vaan jaksa jutella turhanpäiväisyyksiä. Nyt suunnittelen viikonlopulle reissua ikeaan ja mietin jo nyt miten käyttäydyn jos näen tuttuja, pitääkö ne mua ihan pellenä kun menen ikeaan ihan yksin syömään ja ostoksille. Tiedän, oon säälittävä...

Välttelen katsekontaktia ja tästä syystä ihmiset pitävät (näin olen oikeasti aiemmin kuullut) minua epärehellisenä/ylimielisenä/muuten epäilyttävänä ja siitä sitten seuraa, että menen aivan sekaisin sosiaalisissa tilanteissa, kun yritän muulla kehonkielelläni näyttää jotenkin, etten oikeasti "luule olevani jotain", vaan olen vain harmiton sosiaalisesti "vammainen" maan matonen... Ja aivan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi kestämistä, lisäksi perusilmeeni on sellainen norsun v enkä voi sille mitään, se vaan on sellainen enkä osaa hymyillä näyttämättä jähmeästi nykivine suupielineni joltain potentiaaliselta paloittelusurmaajalta tms. :D :/ Sitä se asperger teettää. Sori.

Käyn lenkillä vain tosi myöhään iltaisin tai todella aikaisin aamulla

Luulin pelkääväni sosiaalisia tilanteita, mutta en minä mitään noin pahaa osaa keksiä kuin aiemmat. Kärsin kyllä paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöstä, mutta en minä nyt näin nopeasti osaa keksiä mitään, missä laittaisin aiempia kirjoittajia paremmaksi. Ehkä jäädyin koska pelkään sosiaalisia tilanteita :)

Osaan kävellä yksin ollessani ihan normaalisti ja rennosti, mutta kun joku tulee kaukaa vastaan, alan jotenkin miettiä omaa kävelytyyliäni ja se muuttuu ihan kummalliseksi ja jäykäksi. Pari kertaa olen jopa kompastellut vastaantulijan edessä, tosi kivaa. Sanokaa pliis etten ole ainoa, jolle käy näin. :D

Suusta pääsee outoja sammakoita ja muut katsovat, että mistä tuo on karannut. Yleensä tajuan nuo sammakot sillä sekunnilla kun se on päässyt suusta, mutta liian myöhäistä.

Vierailija kirjoitti:

Käyn lenkillä vain tosi myöhään iltaisin tai todella aikaisin aamulla

Aamuisin alkaa olla kaikkea turhaa autoliikennettä jo liikaa, ilta on ratkaisu.

Kiinnitän paljon huomiota pukeutumiseni ja meikkaamiseni neutraaliuteen, jotta en herättäisi huomiota.

Jossain kaupassa tai vastaavassa kun pitäisi kysyä henkilökunnalta jotain, vitkastelen kyseisessä tilanteessa mahdollisimman kauan ja jään kävelemään käytäville "keräilemään rohkeutta" (lue: kasvattamaan paniikkia). Tosi naurettava tapa, kun helpoiten tuollaisista tilanteista pääsisi vaan avaamalla välittömästi se suu ja hoitamalla tilanne pois alta ennen kuin "mörkö" kasvaa liian suureksi.

- kun olen tulossa koiran kanssa lenkiltä kotiin, katson pusikon läpi onko naapurit tupakalla rappusilla. jos on, jään koiran kanssa kodin kulmalle odottamaan. jos ei, hölkkään sisälle, ettei vaan kukaan kerkeä tulla ulos.

- katson ovisilmästä.

- jos vastaan tulee tuttuja ja on mahdollisuus kääntyä epäilyksiä herättämättä, käännyn.

- jos takanani kävelee ihmisiä, käännyn ja pysähdyn tienvarteen esittämään että puhun puhelimessa. vihaan jos joku kävelee takanani.

- kauppakäynnit lymyän osastojen välissä, ja toimin erittäin ripeästi ja odotan että kassalla ei ole jonoa.

- käyn ulkona pääsääntöisesti vain klo 10 jälkeen.

- en syö julkisilla paikoilla.

- jos liikennavaloissa on autoja odottamassa ja on vihreät valot että voisin mennä, jään kauemmaksi odottamaan että valot vaihtuvat punasiksi ja autot lähtee. sitten voin mennä odottamaan ja toivon, ettei autoja ehdi tulla. (tuntuu muuten, että autosta kyylätään jokasta liikettäni kun menen yli, ja se ahdistaa...)

tässä nyt jotain. elämä tämän kanssa on täyttä helvettiä. Kirjotusvihreitä saattoi olla, kirjotan puhelimella. en myös jaksanut laittaa isoja alkukirjaimia.

Vierailija kirjoitti:

Osaan kävellä yksin ollessani ihan normaalisti ja rennosti, mutta kun joku tulee kaukaa vastaan, alan jotenkin miettiä omaa kävelytyyliäni ja se muuttuu ihan kummalliseksi ja jäykäksi. Pari kertaa olen jopa kompastellut vastaantulijan edessä, tosi kivaa. Sanokaa pliis etten ole ainoa, jolle käy näin. :D

Mulla on tää myös silloin, kun kävelen jonkun moottoritien vieressä, jossa tunnen autoilijoiden katseet niskassani.

Sitten on myös se, että lenkkeilemään pystyn vain jollain hiljaisella metsäpolulla, ja sielläkin keksin välittömästi jonkin oikotien, mikäli joku juoksee edessäni/takanani.

Välttelen pitkiä jonoja ja paikkoja joissa on paljon ihmisiä pienellä alueella.

Tarkastan nurkan takaa ettei rapun pihalla ole naapureita, jotta voin hipsiä asioille.

Kaupassa en voi ikinä jäädä hyllylle katselemaan tuotteita, jos vieressä on useampia ihmisiä. Häiritsee niin paljon etten muista mitä olin ostamassa.

Piiloudun puolitutuilta julkisilla paikoilla-ja kaduilla.

Kerran koulussa oli tarkoitus sanoa "Hyvää joulua!" luokkatoverille. Odotin 30 min sopivaa hetkeä, sitten ko. henkilö lähti ja jäi sanomatta.

En tiedä, oliko tuo sitten hauskaa.

Vierailija kirjoitti:

Käyn kävelyllä vain öisin. En tykkää vastaantulijoista. Telttaillessa laitan jonkun ansan teltan suulle. Se on kyllä ehkä enemmän vain paranoidisuutta. Olen harjoitellut uhkaavalta näyttämistä, jotta mulle ei puhuttaisi. Olen kuin joku elukka, joka koittaa näyttää isommalta.

Kun vielä opiskelin ja kun vaan pystyin, hiivin laboratorioon omilla avaimilla öisin ja viikonloppuisin. Silloin siellä ei ollut ketään. Tykkäsin myös kököttää hiljaisen pikkukirjaston nurkassa, mutta parin viikon ajan mua joskus "vainosi" joku tyttö. Se tuli aina istumaan samaan pöytään. Vieläkin mietin, olisiko pitänyt puhua sille.

Tosi naurettavaa. Ihmiset pitää mua sosiaalisena, koska olen hyvä puhuja ja hallitsen semmoisen sosiaalisen käytöksen, johon on selkeä kaava. Kaikki vaan ajattelee, että mulla on vilkas sosiaalinen elämä jossain muualla. Ei ole. Tapaan joskus siskoani ja muuten vain kökötän yksin kotona.

Minä kävin koulun pimiössä yksin ja ihmeellisinä aikoina, koska halusin olla siellä yksin. Kerran mukaan änkesi joku nainen, jolla oli oikein eväät mukana. Liukenin pois ja jäi naama rutussa sinne eväidensä kera. Oli vissiin ajatellut, että yhdessä kahvitellaan ja rupatellaan. Ei. En minä.