Mihin häviää niin monen hauskuus lasten synnyttyä?

Vierailija kirjoitti:

Moni äiti voi olla siinä tilanteessa, että ei saa pienintäkään apua ulkopuolelta. Lasta ei hoida kukaan muu kuin hän ja mies. Lasten isovanhemmat saattavat olla kuolleita / liian kaukana / liian vanhoja / liian v**tumaisia. Muita läheisiä lastenhoitoon ei ole.

Tällainen tilanne voi aikaa myöden tehokkaasti hyydyttää hymyn iloisemmankin ihmisen kasvoilta. Elämässä ei kirjaimellisesti tosiaan enää muuta ole kuin se lapsi / ne lapset.

Me myös valitettavasti olemme tässä tilanteessa. Onneksi sitten on se mies jonka kanssa voi ottaa sen läpystä vaihdon ja nähdä kavereita. Lapsiamme ei kukaan koskaan hoida ja ehkä se alkaisi masentaa jos sitä oikein miettisi. Toisaalta sitä tässä tilanteessa yrittää ottaa niistä hetkistä kaiken irti kun sitä on tarjolla. Ap

Vierailija kirjoitti:

Onko tämä rento ja kiva oleminen baarissa juoksentelua?

Mä ymmärsin aloituksen luonteen muuttumisena. Ymmärrän mitä ap tarkottaa. Jotkut tosiaan muuttuu ihan eri ihmisiksi ja todella ärsyttäviksi.

Mulla on myös yksi lapsi ja toinen tulossa. Silloin kun olen jossain ilman lasta, niin mä kyllä heitän sen äidin roolin johonkin todella kauas pois. Varsinkin jos tapaan lapsettomia. Otan lapset puheeksi, jos jotain kysytään, muuten olen täysin itseäni ja ystäviäni varten läsnä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt ap tahtoisi siis, että ihmisten ei pitäisi muuttua. Hän ei vain huomaa sitä, että itsekin on muuttunut, ihan varmasti on muuttunut, me kaikki muutumme sen mukaan, mitä meille elämässämme tapahtuu. Muutosta ei vain näe itsessään, välillä sen takia, että on niin  hiton tyytyväinen siihen peilissä näkyvään tyyppiin. Tai sitten voi olla niinkin, että olisi syytä muuttua, mutta ei rahkeet riitä. 

Kyllähän ihmiset muuttuu, itsekin olen hirveästi muuttunut vuosien aikana mutta se lienee enemmänkin vuosien tuomaa muutosta kuin lasten. Kyllä se minua kummastuttaa, että lapsi muuttaa ihmistä niin radikaalisti ettei vanhasta ole enää tietoa ja hyvänpäiväntutuiksi muututaan sen myötä. En tiedä onko kenellekään kovinkaan tervettä elää lasten kautta, he kun ovat lapsia vain hetken.

Hei, tärkeintä on että sinä olet tyytyväinen itseesi, se on tullut oikein selväksi. :D Anteeksi, olin ilkeä. Minua vain ärsyttää tuollainen "minähän en muutu kuin parempaan suuntaan"-tyylinen juttu. Kaikilla on omat juttunsa, jotka muuttavat heitä eri suuntiin. Ehkä sinä et ole niin mahtavaa seuraa, että sinun kanssasi haluaisi olla, jos on elämässä rankka vaihe. Jos kanssasi pitää olla hymy huulilla, vaikka sydän märkänis. No, liioittelen. Mutta ajattelepa kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Montako lasta sinulla on?

Kaksi lasta, joista toinen vauva. Ja ekan kanssa valvoin 3v että univelasta kokemusta, silloin pelasti että maailmassa on muutakin kuin lapset. Ap

Palataan asiaan sitten, kun sun muksu on "univammainen" ja terrorisoinnut sun unta 9 vuotta. Ei paljon enää naurata. (Joo, apua on haettu, mutta eipä tuohon kellään ole mitään ratkasua ollut.)

Vierailija kirjoitti:

Enkä tarkoita tätä mitenkään ilkkuen vaan aidosti pahoillani siitä, että elämästä on hävinnyt naisia kun ei enää sellaista yhteistä säveltä ole kun perusvire on muuttunut kokonaan lasten myötä. Koko persoona!

No jos tuo olisi totta niin kovinpa vahingoniloisesti ja omaan pesään k***sten (kerrot olevasi nainen ja äiti itsekin?) asiasi esität. Tulee ihan Väestöliiton Heli Vaaranen mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tämä rento ja kiva oleminen baarissa juoksentelua?

Millaiselle ihmiselle edes tulee mieleen "baarissa juoskentelu", kun puhutaan rennosta ja kivasta olemisesta :o? 

Ennen tätä palstaa ei tullutkaan 😊

Yleensä viesti jossa manitaan pirttihirmu pingottaja ja rento oleminen liittyi viesteihin, jossa ilkeä vaimo ei "päästänyt"miestä baariin rentoilemaan alkoholin merkeissä.

Ystäväperheemme kärsii tästä post-lapsellisesta näivettymisestä myös. Nainen oli ennen taiteellinen ja spontaani, mies puolestaan menevä, tekevä ja hauska.

Nyt lasten myötä (kolmas tulossa) parilla ei ole kodin ulkopuolista elämää, mies tekee yli 12h. päiviä -> on väsynyt kuin mikä ja nainen päättää kaiken, tietysti mahdollisimman nalkuttavaan sävyyn. On luovuttu kaikista harrastuksista ja 90% ihmissuhteista. Nainen on tavallaan polttanut sillat takanaan, eikä ole huolehtinut yhdestäkään kaverisuhteestaan lasten jälkeen ja nyt hän voivottelee, kun ei ole paljoa kavereita ja sukulaiset on ainoat 'pysyvät' ystävät. Mies puolestaan on nykyään ihan joojoo -vässykkä, koska hän ei jaksa kinata vaimon kanssa "kun sehän se varmaan ne asiat tietää paremmin".

Vierailija kirjoitti:

Ystäväperheemme kärsii tästä post-lapsellisesta näivettymisestä myös. Nainen oli ennen taiteellinen ja spontaani, mies puolestaan menevä, tekevä ja hauska.

Nyt lasten myötä (kolmas tulossa) parilla ei ole kodin ulkopuolista elämää, mies tekee yli 12h. päiviä -> on väsynyt kuin mikä ja nainen päättää kaiken, tietysti mahdollisimman nalkuttavaan sävyyn. On luovuttu kaikista harrastuksista ja 90% ihmissuhteista. Nainen on tavallaan polttanut sillat takanaan, eikä ole huolehtinut yhdestäkään kaverisuhteestaan lasten jälkeen ja nyt hän voivottelee, kun ei ole paljoa kavereita ja sukulaiset on ainoat 'pysyvät' ystävät. Mies puolestaan on nykyään ihan joojoo -vässykkä, koska hän ei jaksa kinata vaimon kanssa "kun sehän se varmaan ne asiat tietää paremmin".

Miten he mahtavat kuvailla teitä ulkopuolisille? Toivottavasti ei tuohon sävyyn, mikäli pitävät teitä ystävinään.

Voisiko se kuules olla ihan sitä, että me ihmiset ollaan erilaisia ja kestetään väsymystä ja stressiä eri tavalla? Sulla on paremmat voimavarat kuin mulla? Onnittelut siitä.

Vuosia huonosti nukutut yöt, väsymys, uupumus, parisuhteen ongelmat, itsetunto ongelmat, tukiverkoston puuttuminen, murheita omaan ja läheisten terveyteen liittyen, huoli tulevaisuudesta; miten työllistyn, mistä töitä, ajan ja voimien puute ja koko ajan kasautuvat tekemättömät asiat; asumistavasta riippuen se voi olla muutakin kuin pyykinpesua ja imurointia...

Itseltäni ainakin puuttuu se niin hyvä ystävä, että viitsisin vuodattaa kaikki. Joku toinen varmaan voisi, mutta itse en osaa. Toiseksi ajattelen, että jokaisella on taakkansa, enkä halua omilla murheillani ketään rasittaa. Lisäksi myös jotenkin häpeän, että en jaksa samalla tavalla kuin muut ja kun en ole onnistunut parisuhteessa kuten muut. On siis paljon helpompi puhua vain lapsista. Ja se mies joka "ei pääse mihinkään" voi olla myös ihan omasta tahdostaan kotona, kun ei jaksa/halua lähteä. Jostain syystä se vain tuntuu olevan ihan kummallinen yhtälö, että mies vapaaehtoisesti kieltäytyy lähtemästä, naisille se on ihan hyväksyttävää eikä kukaan ajattele että mies kahlitsee kotiin.

Kyllä, ihan varmasti olen ollut iloton ja kireä. Jos tietää jo etukäteen, että tuskin pystyy rentoutumaan, niin mieluummin kieltäytyy kavereiden kutsusta kun lähtee latistamaan toisten tunnelmaa.

Ja hei, olen melkein taas oma rento itseni. Pahimmat ajat takanapäin!

Miksi maailmassa pitää olla muutakin kuin lapset?

Jos nyt vaikka tykkää lapsista valtavasti ja on ehkä jopa saanut lapsettomuushoitoja tms. niin eikö sellaisen naisen elämässä lapset saa olla tärkein juttu?

Mä kuulun niihin naisiin, joille lapset on ollut tärkein juttu 20 vuotta. Nyt lapset ovat lähteneet omilleen ja nyt voin jatkaa kaikessa rauhassa omia harrastuksiani. Halusin panostaa täysillä äitiyteen kun mulle sellainen mahdollisuus tarjoutui. En ymmärä asian kritisontia. Eikö se ole jokaisen oma valinta mihin aikansa ja energiansa käyttää. Maailma näyttää pyörineen ihan hyvin omia aikojaan silläkin aikaa kun mä keskityin perhe-elämään.

Ihmiset ovat erilaisia. Monet äidit eivät ole varautuneet siihen, miten raskasta lasten kanssa voi olla. Joillain voi olla helpot lapset ja toisilla taas haastavammat. Jos puolisokaan ei auta ja tue, voi väsymys ylittää sen pisteen, että elämässä tuntuisi olevan enää mitään muuta kuin ne lapset. Ihmiset myös suhtautuvat asioihin eri tavalla. Olen itse kipukroonikko ja vertaistukiryhmässä osa on niitä, joilla koko elämä pyörii kipujen ympärillä. He ovat tuskissaan ja surevat kaikkea, mitä eivät enää kipujensa vuoksi voi tehdä. Mutta on myös niitä, jotka koittavat keksiä elämäänsä kaikkea muuta sisältöä, jotta ajatukset olisivat poissa jatkuvista kivuista ja jotka iloitsevat kaikesta, mitä  voivat vielä tehdä kivuista huolimatta. 

Ap:lla vammainen ulostulo jonka pohjimmainen tarkoitus on päästä korostamaan omaa oletettua paremmuutta. Pskt sulla mitään vauvaa ja taaperoikäistä lasta on.. Jos olisi niin ymmärryskykysi olisi toista tasoa. Ja joo, mullakin on kavereita jotka on lasten saannin myötä muuttuneet hyvin lapsikeskeisiksi mutta parempi niin kuin päinvastoin. Itse menin töihin kun vauva 7 kuukautta, mutta tarviiko naiset // äidit yhtään lisää syyllistämistä? Varsinkaan muilta naisilta // äideiltä? Teit niin tai näin niin aina väärin. Ja jos olet lapseton niin soo soo sekin. Relaa sinä ap kuule ihan itse ja grow up.

No yksi veikkaus on kyllä ristiriidat miehen kanssa. Usein käy niin, että isä pysyy rentona ja ainoa joka tavallaan miettii miltä vauvasta oikeasti mikäkin tuntuu on äiti. Se tuottaa liikaa stressiä ja vastuuta äidille (tunne siitä että mies ei osaa ajatella vauvan tarpeita), ja se voi monilla jäädä päälle. Enkä nyt tarkoita etteikö miehet ajattelisi miltä vauvasta tuntuu,mutta meillä ainakin alku oli sellaista että mies vain nautti, ja olisi kipeääkin lasta halunnut viedä kaikkialle. Oli siis niin iloinen ja ylpeä lapsestaan, että meinasi unohtua että se vauvan nautinto kuitenkin on tasainen arki. Ei osannut ehkä aina erottaa, että oma ilo ei ole aina lapsen iloa. Sitten kun tuhannetta kertaa sanoo toiselle ei johonkin ehdotukseen, vaikkapa siihen voisiko vauvan viedä mummolaan hoitoon vaikka ei huoli pulloa ja on täysimetyksellä (meillä ei onneksi näin, mutta yhdellä kaverilla tällainen ajatusten ristiriita), niin alkaa tuntua että on yksin vastuussa kaikesta.

Joillakin sitten tuollainen vauva-ajan suhde jää päälle, ja ei osaa enää irrottua jatkuvan vastuunkantajan roolista. Useimmissa perheissä kuitenkin vauva on äidissä kiinni ja äiti tekee päätökset vauvan suhteen, niin kyllähän se voi syödä ilon elämästä.