Nyt tajuan miksi en halua parisuhdetta, vaikka sellainen olisikin unelmani

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostakin syystä en ole ikinä ajatellut noin ja siksi minun on varmasti helppo saada ystäviä ja kavereita. He myös pysyvät elämässäni mukana. Nykyisessä parisuhteessani olen ollut liki 20 vuotta. Kiitos kaikesta kuuluu siis vanhemmilleni, heiltä olen saanut hyvät eväät matkaani.

Ajattelen samoin. Tämän tyyppisiä aloituksia lukiessani mietin, miten tärkein kotoa saatava pääoma on nimenomaan tällaista psykologista ja sosiaalista pääomaa: tervettä omanarvontuntoa, määrätietoisuutta, luottamusta omaan kyvykkyyteen, jämäkkyyttä suhteessa muihin, ihmissuhdetaitoja... Olisi suoraan sanottuna aika kamalaa olla aloittajan asemassa kelailemassa näitä omia epävarmuuksiaan ketjusta toiseen.

Kyse on realismista. Jos minä en koe olevani ylimaallinen jumal-olento, niin en minä halua teeskennellä sellainen olevani, vaikka se viehättäisi toista ihmistä (tietyn ajan). Sinä voit olla sellainen, mutta minä en.

Ja minun näkemykseni mukaan on terveempää ajatella olevansa ihan tavallinen ihminen heikkouksineen (ja vahvuuksineen) eikä se ole mitenkään huonon itsetunnon merkki.

Ap

Se, ettet uskalla ryhtyä parisuhteeseen, koska uskot kumppanisi etsivän kuitenkin parempaa, on todellakin merkki olemattomasta itsetunnosta. Me, joilla on hyvä itsetunto, emme tuollaisia mieti. Tiedämme, että meilläkin on vikamme, mutta uskomme olevamme juuri sitä, mitä joku toinen etsii.

Kyse ei edelleenkään ole huonosta itsetunnosta. Ihminen joka ei halua myöntää että hänessä on joitain vikoja, on heikkoitsetuntoinen. Vahvan ja terveen itsetunnon omaava ihminen pystyy myöntämään heikkoutensa, puhumaan niistä ja olemaan sinut niiden kanssa.

Ap

Kyse ei ollut omien vikojen myöntämisestä vaan siitä, ettei uskalla ryhtyä parisuhteeseen, koska uskoo kumppanin kuitenkin etsivän parempaa. Taustalla on uskomus siitä, ettei kuitenkaan voi olla toiselle juuri sitä, mitä tämä etsii. Meille, joilla on hyvä itsetunto, on selvää, että monet arvostavat kumppanissa juuri nitä ominaisuuksia, joita voimme tarjota.

Ei kyse edelleenkään ole huonosta itsetunnosta. Realistista on tiedostaa että hyvin moni ihminen etsii koko ajan jotain parempaa, riippumatta siitä kuinka upean kumppanin on itselleen löytänyt. Eli pidän kyllä itseäni hyvänä kumppanina, mutta tiedostan että se ei ole mikääm tae sille, ettei miestä kiinnostaisi etsiä jotakuta näennäisesti parempaa. Pitääkö se rautalangasta vääntää, nih.

Ap

No tuo sinun "tiedostamisesi" on vain uskomus. Minä "tiedostan" yhtä lailla, että hyvin monet ihmiset ovat valmiita rakastamaan minua sellaisena kuin olen ja sitoutumaan elämään minun kanssani. Tiedostan myös, että jos parisuhde joskus päättyy, se ei kerro mitään minun arvostani ihmisenä ja kumppanina, vaan olen edelleen aivan yhtä hyvä saalis kuin ennenkin, joten ei ole mitään syytä vältellä ihmissuhteita.

Realismi on eri asia kuin heikko itsetunto.

Jos minä sanon ettei minusta ole huippumalliksi tai laulajaksi, onko minulla heikko itsetunto? Pitäisikö minun vain uskoa itseeni enemmän?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Realismi on eri asia kuin heikko itsetunto.

Jos minä sanon ettei minusta ole huippumalliksi tai laulajaksi, onko minulla heikko itsetunto?

Ap

Ei, mutta jos uskot, ettei sinusta ole jollekulle hyväksi kumppaniksi, ja pidät parisuhteen pättymistä merkkinä siitä, ettet ole kelvollinen, sinulla todennäköisesti on huono itsetunto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostakin syystä en ole ikinä ajatellut noin ja siksi minun on varmasti helppo saada ystäviä ja kavereita. He myös pysyvät elämässäni mukana. Nykyisessä parisuhteessani olen ollut liki 20 vuotta. Kiitos kaikesta kuuluu siis vanhemmilleni, heiltä olen saanut hyvät eväät matkaani.

Ajattelen samoin. Tämän tyyppisiä aloituksia lukiessani mietin, miten tärkein kotoa saatava pääoma on nimenomaan tällaista psykologista ja sosiaalista pääomaa: tervettä omanarvontuntoa, määrätietoisuutta, luottamusta omaan kyvykkyyteen, jämäkkyyttä suhteessa muihin, ihmissuhdetaitoja... Olisi suoraan sanottuna aika kamalaa olla aloittajan asemassa kelailemassa näitä omia epävarmuuksiaan ketjusta toiseen.

Kyse on realismista. Jos minä en koe olevani ylimaallinen jumal-olento, niin en minä halua teeskennellä sellainen olevani, vaikka se viehättäisi toista ihmistä (tietyn ajan). Sinä voit olla sellainen, mutta minä en.

Ja minun näkemykseni mukaan on terveempää ajatella olevansa ihan tavallinen ihminen heikkouksineen (ja vahvuuksineen) eikä se ole mitenkään huonon itsetunnon merkki.

Ap

Se, ettet uskalla ryhtyä parisuhteeseen, koska uskot kumppanisi etsivän kuitenkin parempaa, on todellakin merkki olemattomasta itsetunnosta. Me, joilla on hyvä itsetunto, emme tuollaisia mieti. Tiedämme, että meilläkin on vikamme, mutta uskomme olevamme juuri sitä, mitä joku toinen etsii.

Kyse ei edelleenkään ole huonosta itsetunnosta. Ihminen joka ei halua myöntää että hänessä on joitain vikoja, on heikkoitsetuntoinen. Vahvan ja terveen itsetunnon omaava ihminen pystyy myöntämään heikkoutensa, puhumaan niistä ja olemaan sinut niiden kanssa.

Ap

Kyse ei ollut omien vikojen myöntämisestä vaan siitä, ettei uskalla ryhtyä parisuhteeseen, koska uskoo kumppanin kuitenkin etsivän parempaa. Taustalla on uskomus siitä, ettei kuitenkaan voi olla toiselle juuri sitä, mitä tämä etsii. Meille, joilla on hyvä itsetunto, on selvää, että monet arvostavat kumppanissa juuri nitä ominaisuuksia, joita voimme tarjota.

Ei kyse edelleenkään ole huonosta itsetunnosta. Realistista on tiedostaa että hyvin moni ihminen etsii koko ajan jotain parempaa, riippumatta siitä kuinka upean kumppanin on itselleen löytänyt. Eli pidän kyllä itseäni hyvänä kumppanina, mutta tiedostan että se ei ole mikääm tae sille, ettei miestä kiinnostaisi etsiä jotakuta näennäisesti parempaa. Pitääkö se rautalangasta vääntää, nih.

Ap

No tuo sinun "tiedostamisesi" on vain uskomus. Minä "tiedostan" yhtä lailla, että hyvin monet ihmiset ovat valmiita rakastamaan minua sellaisena kuin olen ja sitoutumaan elämään minun kanssani. Tiedostan myös, että jos parisuhde joskus päättyy, se ei kerro mitään minun arvostani ihmisenä ja kumppanina, vaan olen edelleen aivan yhtä hyvä saalis kuin ennenkin, joten ei ole mitään syytä vältellä ihmissuhteita.

En voi ottaa vakavasti ihmistä joka kutsuu itseään saaliiksi.

En minä ole väittänytkään että olisin huono kaikkien mielestä, mutta se joka minusta pitää todennäköisesti ei kuitenkaan osaa arvostaa minua kun olemme yhdessä, koska muutun hänelle suurella todennäköisyydellä itsestäänselvyydeksi. Ihmiset harvemmin osaavat arvostaa asioita silloin kun heillä ne on, mutta myöhemmin kun menetys on tapahtunut, nähdään toinen taas ihan uudessa valossa. Harmi vain, sillä usein siinä vaiheessa toisen maku on jo mennyt.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Realismi on eri asia kuin heikko itsetunto.

Jos minä sanon ettei minusta ole huippumalliksi tai laulajaksi, onko minulla heikko itsetunto?

Ap

Ei, mutta jos uskot, ettei sinusta ole jollekulle hyväksi kumppaniksi, ja pidät parisuhteen pättymistä merkkinä siitä, ettet ole kelvollinen, sinulla todennäköisesti on huono itsetunto.

En minä ole sanonut saati ajatellutkaan että olisin huono kumppani. Sanoinhan että vaikka olisin kuinka upea ulkoisesti ja luonteeltani, muutun kuitenkin loppujen lopuksi toiselle itsestäänselvyydeksi ja miestä alkaa kiinnosta ruoho aidan toisella puolen. Enkä myöskään sanonut että se ruoho olisi sen vihreämpää siellä aidan toisella puolella, päinvastoin moni jopa joutuu pettymään vaihtaessaan hyvän kumppanin siihen "parempaan", joka ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan se parempi.

Eli: Mies löytää hyvän naisen (minut) → Mies alkaa pitää minua ajan kuluessa itsestäänselvyytenä huolimatta siitä olenko missi vai ihan tavallinen nainen → Mies alkaa katsella muita joiden uskoisi tekevän elämästään paremman → Mies vaihtaa "parempaan" → Ajan kanssa hän joko kyllästyy naiseen tai nainen osoittautuu petolliseksi → Mies alkaa kaivata entistään, eli minua, luotettavaa ja mukavaa naista, jonka kanssa oli hyvä olla → Mies yrittää saada minut takaisin → Myöhäistä, mielenkiintoni on jo lopahtanut.

Ap

Käytin tuota ilmausta leikillisesti. Siihen ei kannata takertua eikä sen perusteella kannata tehdä persoonastani mitään johtopäätöksiä. Se olisi ajatteluvirhe.

Tuo, mitä viimeisimmässä viestissäsi kerrot, on juuri sellainen uskomus, joka puuttuu minun kaltaiseltani ihmiseltä, jolla on hyvä romanttinen itsetunto. Se on hyvin rajoittava uskomus, koska sen vuoksi ihminen saattaa jopa vältellä parisuhteita kokonaan.

Minua on aina ihmetyttänyt se valtaosalla ihmisistä oleva horjumaton luottamus siihen, että itsellä olisi jotain annettavaa ihastuksen kohteelle. Ilmeisesti pitää paikkansakin tuo itsevarmuus ottaen huomioon sen miten yleistä parisuhteet ovat.

En sitten tiedä onko se realismia vai huonoa itsetuntoa jos toteaa, että itsellä ei ole mitään todellista annettavaa miehelle? Minua parempia naisia löytää erittäin helposti ja tästä syystä jos haluaisin parisuhteen, olisi syynä itsekäs halu pariutua kuin jalo tahto tarjota välittämälleni miehelle parasta.

.

Vierailija kirjoitti:

Koska hyvältäkin vaikuttava mies etsii joka tapauksessa samalla jotain parempaa. Minä olen se jonka kanssa ollaan niin kauan kuin se parempi tulee vastaan. En halua olla mikään välivaihe, paremman puutteessa kelpuutettava.

Näin se vaan on.

Ainoastaan jos otat miehen joka on paljon sun tasoa ylempänä.

up