Millaisen kasvatuksen on saanut ihminen, joka ei tervehdi eikä sano poistuessaan heipat, eikä osaa lausua peruskäytöstapoihin kuuluvia kiitos, ole hyvä ja anteeksi, ym?

No jotkut voi olla vielä ujompia.

Ei se ujoutta ole.

No itse ainakin sorrun vastaavaan passiivisagressiivisuuden vuoksi. Eli jos joku tyyppi vaan ärsyttää, ihan ilman mitään hyvää syytäkään, niin silloin toimin juuri noin. Ei sillä ole kasvatuksen kanssa mitään tekoa, osaan kyllä jos haluan.

Ei välttämättä edes riipu kasvatuksesta ja kulttuurista. Kyseessä on käsittääkseni joku synnynnäinen autismin laji.

Täällä ulkomailla naapuri tulee usein käymään ja tervehtii ihan ylenpalttisesti aina käsipäivää tai jopa halit.

Mutta jos häärimme pihalla saattaa hävitä mitään sanomatta, äkkiä miestä ei vain löydy mistään.

Outoa on.

Epäkohteliasta ja ylimielistä.

Minä en vi*tuukaan välitä muista ihmisistä joten et saa kiitosta tai heippaa minulta. Että silleen. Äitini yritti kyllä kasvattaa mutta ihmiset ihan itse lajina saivat minut toisiin aatoksiin.

Jos sosiaalista käytöstä ei ole iskostettu selkärankaan jo lapsena niin se on vaikeaa myöhemmällä iällä. Vanhempani kasvattivat minut aika lailla eristetysti, lastentarhaan en päässyt koskaan ja koulusta piti tulla heti kotiin ja pysyä siellä, eikä kavereita hyväksytty. Aikuisena minun piti itse opetella käyttäytymään normaalin ihmisen tavalla, ja sitä vaikeutti vielä se että siinä iässä ihmisten oletetaan jo hallitsevan nämä asiat joten minua kummeksuttiin ja ivattiin.

Nyt neljäkymppisenä osaan teeskennellä sosiaalista, tiedän kuinka ja milloin tervehditään jne, mutta se on kovan työn takana ja tuntuu vieläkin kiusalliselta ja ahdistavalta. Jos olen väsynyt niin en vain jaksa ja käyttäydyn kuin olisin yksin. 

Mä olin tosi sosiaalinen ja itsevarma ennen. Väkivaltainen parisuhde, parhaan ystävän kuolema ja sosiaalisten kontaktien vähyys on aiheuttanut sen etten osaa enää käyttäytyä kuin normaalit ihmiset.

Tunnen itseni niin epäonnistuneeksi, jos tervehdin kassaa tms. eivätkä he vastaa. Sama oikeastaan kaikkien kanssa! Tulee niin paha mieli, jännittää etten saa enää sanaa suusta. Ihmiset myös katsovat kummastuen jos ääni karkaa väristen suusta. Sitä ennen on voinut olla useampi päivä etten ole puhunut kenellekään.

Anteeksi huonotapaisuuteni ja selittelyni. Yritän ihan oikeasti kohdata pelkoni ja hankkia itseluottamuksen ja normaalit käytöstavat takaisin. On vaan vaikeaa! :(

Minulla oli ennen oikeasti erinomaiset käytöstavat ja niitä kehuttiin aina. Hävettää olla näin töykeä! Mitä ihmettä mä voin tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Jos sosiaalista käytöstä ei ole iskostettu selkärankaan jo lapsena niin se on vaikeaa myöhemmällä iällä. Vanhempani kasvattivat minut aika lailla eristetysti, lastentarhaan en päässyt koskaan ja koulusta piti tulla heti kotiin ja pysyä siellä, eikä kavereita hyväksytty. Aikuisena minun piti itse opetella käyttäytymään normaalin ihmisen tavalla, ja sitä vaikeutti vielä se että siinä iässä ihmisten oletetaan jo hallitsevan nämä asiat joten minua kummeksuttiin ja ivattiin.

Nyt neljäkymppisenä osaan teeskennellä sosiaalista, tiedän kuinka ja milloin tervehditään jne, mutta se on kovan työn takana ja tuntuu vieläkin kiusalliselta ja ahdistavalta. Jos olen väsynyt niin en vain jaksa ja käyttäydyn kuin olisin yksin. 

Höpönlöpön! Niin tynnyrissä et voi olla kasvanut, ettei peruskäytöstavat olisi juurtuneet. Syy on jossain muualla. Koulussakin jo opetetaan tervehtimään esimerkiksi opettajia.

Ahdistusoireyhtymä.

Mulle käy noin joskus, kun tunnen itseni pieneksi ja huomaamattomaksi. Ajattelen, ettei ketään kuitenkaan kiinnosta, mitä sanon tai teen vai sanonko yhtään mitään. Nykyään tätä ei ole niin paljon kuin nuorena.

Nuorena loukkaannuin tosi paljon, kun kuulin, että mua pidettiin tästä syystä huonosti kasvatettuna. Olin kiltti ja hyväntahtoinen tyttö. Mutta tuntui, ettei kukaan kuitenkaan kuule mua eikä välitä, tervehdinkö vai en.

Kasvatuksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.