Lue keskustelun säännöt.
Lemmikin kuolema, onko muka niin rankkaa?
19.07.2016 |
eksyin lukemaan kirjoituksen jonkun bloggaajan kissan kuolemasta ja jäin kummastelemaan kohtaa missä hän sanoo surevansa tätä kissaa enemmän kuin ketään kenen hautajaisissa on istunut. eikö ole aika epäkunnioittavaa vainajille?
minulla kyllä ollut kissoja ja hamstereita. kyllä niiden kuolema on vähäpätöisempi kuin ihmisten tietenkin. eikö ihmishenki ole tärkeämpi kuin eläimen? mitä mieltä olette? entäs miten olette kertoneet lapsillenne eläimen kuolemasta? oletteko antaneet surra kuin ihmistä?
tuossa kirjoitus: http://nellikentta.blogspot.fi/2016/07/tarina-lemmikin-menettamisesta-j…
Kommentit (43)
Ehkä tämä henkilö ei ole menettänyt ketään todella rakasta ihmistä. Äitini vakavasti sairas ja hänen sairaus on jo itkettänyt muutaman kuukauden.
Meillä kolme kissaa ja suren taatusti niitä enemmän kuin isääni joka on vieras minulle. Teini-iän jälkeen en ole nähnyt isääni.
Ihminen suree läheisiänsä jotka on rakkaita. On se sitten ihminen tai eläin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulta on kuollut ensimmäinen koirani niin että seurasin sen sairauden etenemistä, jouduin tekemään päätöksen lopettamisesta ja sitten elämään ilman tuota koiraa, ja kyllä se oli raskasta. Koira on kuitenkin oma rakas perheenjäsen, jonka kanssa ei juurkaan ole sukset ikinä menneet ristiin. Tulkoon vaan alapeukkuja, mutta kyllä varmasti surisin vaikkapa appea vähemmän kuin koiraani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En laita isää, äitiä tai siskoa tai veljeänikään tärkeysjärjestykseen. Miksi minun pitäisi panna rakkaat kissani, perheenjäseneni, jotenkin toiseen kategoriaan?
Ei surua voi luokitella.
Siksi koska ne on vain eläimiä.
Sinä rakkaine perheinesikin olette vain eläimiä.
Rakkaan koirani kuolemaa surin pitkään vaikka olikin "pelkkä" eläin.
Naapurin tuntemattoman miehen poismeno ei minua kiinnostanut viittä minuuttia pitempää vaikka kuinka oli ihminen.
Kyse on ihmisen omista henkilökohtaisista tunteista joille ei voi mitään. Jos sinä et ole kiintynyt lemmikkiisi niin tietenkään sen kuolema ei sinua hetkauta.
Mun kohdalla varmaan äitini olisi ainut, jonka kuolemaa surisin kissaani enemmän.
Kissa on kuitenkin ollut mulla sen reilu 14 vuotta, hieman yli puolet elämästäni. Se on aina odottelemassa kun tulen kotia ja aina kun tulee vastoinkäymisiä niin tietää ettei se ala aukomaan päätään, vaan sen voi aina ottaa sylkkyyn ja se saa heti paremmalle mielelle.
Äiti kanssa yksinhuoltajana on aina ollut tukena kun asuin kotona ja on edelleen. Periaatteessa ainoa oikeasti läheinen perheenjäsen.
Varmaan tulee aika yksinäinen olo, kun molemmista aika jättää. Isä asuu toisella paikkakunnalla ja on kovan luokan juoppo, jota ei huvita nähdä, saatika että siitä mitään saisi irti. Sisko asuu lapsensa kanssa ulkomailla, eikä sinänsä olla kovin läheisiä vaikka välit hyvät onkin. Veljiä harvemmin näkee, hekin asuvat kaukana, ja silloin harvoin kun eivät ole töissä niin heillä on kädet täynnä omien perheiden kanssa. Serkut, enot, tädit ynnämuut ovat sen sijaan mulle aivan samantekeviä. En juuri tunne, eikä sen suuremmin kiinnosta tunteakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun minä jouduin luopumaan maailman tärkeimmästä ja ihanimmasta koirasta 9 vuoden jälkeen, niin KYLLÄ SE SATTUI! Se päivä, kun kuulin eläinlääkäriltä, että koira pitää lopettaa, kun syöpä on levinnyt oli elämäni hirvein päivä (miltei samalla viivalla, kun sain kuulla isäni kuolleen). Minulla on vieläkin kova ikävä tuota koiraa näin 4 vuoden jälkeen... Lemmikistä luopuminen on suuri suru. Sitä ei ymmärrä ihmiset, jotka eivät lemmikkejä omista.
Surin kissani kuolemaa enemmän kuin kummitätini, jota en edes tavannut kuin muutaman vuoden välein. Isäni kuolemaa surin enemmän kuin kissan.
Ymmärrän siis hyvin sen, että jos ei ole menettänyt ketään todella läheistä ihmistä, kuten perheenjäsentä, eikä näin ollen ole kenenkään läheisen hautajaisissakaan ollut, että lemmikin kuolema tuntuu surullisemmalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ällöttää ihmiset, jotka nostavat eläimet korkeammalle kuin ihmiset. Yksi nainen muutti koiransa kanssa omaan asuntoon, koska ei kestänyt miehensä epäsiisteyttä, mutta kakkainen koira pääsee aina hänen vuoteeseensa. Nainen istui päivisin sohvalla koiransa kanssa, rapsutteli hellästi koiraa ja huusi miehelle käskyjä. Jotain pielessä. Itselläni on kaksi kissaa, mutta ne ovat eläimiä ja ihmiset menevät aina edelle.
Kyllä surin kymmenvuotiaan kissani kuolemaa yhtä suuresti kuin oman äitini kuolemaa. Ainut ero lemmikin kuolemassa ainakin itselleni oli se, että siitä pääsi yli paljon nopeammin. Läheisen kuoleman käsittely on pitkä prosessi, lemmikin poismenosta pääsee yli nopeammin. Molempia jää kaipaamaan kyllä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itkin kun koira kuoli mutta enemmän itkin kun isoisäni kuoli. Kun toinen isoisäni kuolee en varmasti itke koska en koko ihmistä tunne, en ole häntä yli 15 vuoteen nähnyt. Kyllä 14 vuotias koira oli minulle läheisempi.
Olen menettänyt veljeni lapsena mutta tulen suremaan vanhojen kissojeni kuolemaa yhtä paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua ällöttää ihmiset, jotka nostavat eläimet korkeammalle kuin ihmiset. Yksi nainen muutti koiransa kanssa omaan asuntoon, koska ei kestänyt miehensä epäsiisteyttä, mutta kakkainen koira pääsee aina hänen vuoteeseensa. Nainen istui päivisin sohvalla koiransa kanssa, rapsutteli hellästi koiraa ja huusi miehelle käskyjä. Jotain pielessä. Itselläni on kaksi kissaa, mutta ne ovat eläimiä ja ihmiset menevät aina edelle.
Kissat ovat eri asia.
Kyllä se lemmikin lähtö sattuu kaikista eniten kun ne ovat niin rakkaita, viattomia ja vailla ihmismielen pahuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä surin paljon kun koko elämäni ajan meillä ollut koira kuoli. Surin myös mummoni kuolemaa, mutta koiraa itkin enemmän, mummoa surin eri tavalla. Molemmissa tapauksissa menetin jotain tosi tärkeää, ei niitä voi laittaa tärkeysjärjestykseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En laita isää, äitiä tai siskoa tai veljeänikään tärkeysjärjestykseen. Miksi minun pitäisi panna rakkaat kissani, perheenjäseneni, jotenkin toiseen kategoriaan?
Ei surua voi luokitella.
Siksi koska ne on vain eläimiä.
Ne eivät ole "vain eläimiä".
No jos ei ole lapsia ja on nostanut esim. koiransa lapsen asemaan voi surra koiran kuolemaa erittäin syvästi. Etenkin jos ei ole parisuhdettakaan tai jos se on epävakaalla pohjalla ja muidenkin ihmisten kanssa on hankalaa. Eli koira on ollut "ainoa kuka ymmärtää", "rakastaa pyyteettömästi" ja "on oma vauveli". Työkaverini masentui syvästi ja lihoi muodottomaksi kun koiransa kuoli, ei ollut muuta "perhettä". Töistäkin oli viikkokaupalla pois.
Vierailija kirjoitti:
Se tuntuu samalta kuin läheisen perheenjäsenen kuolema. Jos et sitä ole kokenut niin et voi ymmärtää.
No ei nyt sentään samalta kuin läheisen perheenjäsenen kuolema. Sen sijaan suuremmalta kuin puolitutun sukulaisen kuolema, joka ei ole ollut käytännössä osallinen elämääsi millään tavoin. Itselleni mummon kuolema ja lemmikin kuolema ovat olleet tapahtumahetkellä aika samanlaisia. Tosin mummon kuolema surettaa vieläkin, kun lemmikin kuolemasta on päässyt tavallaan paremmin yli. Lemmikki on kuitenkin aivan eri tavoin korvattavissa kuin isoäiti. Ihmisen kuolemassa joutuu myös ottamaan muut ihmiset huomioon ihan eri tavoin kuin lemmikin kuolemassa. Tavallaan siis suren tuota isoäidin kuolemaa myös siksi, että se oli/on vieläkin äidilleni aika iso juttu.
No on tässä mennyt kissoja ja koiria.Kun oma isä kuoli on se rankempaa.
Joo ja on epäkunnioittavaa.
Ajatus siitä, että äiti surisi lapsensa kuolemaa saman verran kuin lemmikkinsä kuolemaa on ihan kauhea. Mutta on tietysti olemassa perheitä, joissa lemmikit saavat ihan arjessakin enemmän huomiota ja rakkautta kuin lapset.
en ymmärtänyt yhtään?