Kertokaa suurin elämänkriisinne josta selvisitte

Avioero. Se tunne kun rakas ihminen hylkää sinut ja lähtee lasten kanssa pois. En tosin tiedä olenko vielä selvinnyt siitä. Aika näyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs vuosi elämästäni oli kaikkein kamalin, se alkoi abortilla; tulin raskaaksi seksisuhteelleni ja hetki ei vaan ollut oikea. Tein abortin ihan aikaisilla viikoilla.

Sain kuulla että äitini syöpä oli levinnyt ja myöhemmin sinä vuonna hän kuoli.

Exäni, jonka kanssa minulla on lapsi, jonka kanssa olin edellisenä vuonna eronnut, alkoi seurustelemaan uuden naisen kanssa. Oli yllättävän kova paikka.

Minulla oli maailman kivoin työ, mutta työpaikkani meni konkurssiin ja jäin työttömäksi. (Tästä itseasiassa alle 2 viikkoa eteenpäin ja äitini kuoli).

Isäni masentui äitini kuolemasta ja alkoi uhkailla itsemurhalla.

Koko vuosi oli siis todella painostava tunnelma, koska äitini syöpä eteni kamalalla vauhdilla koko ajan uusiin paikkoihin ja äiti oli masentunut ja häntä yritin lohduttaa, vaikka ei ollut enää mitään toivoa. Hirveä vuosi.

Miten sitten selvisit siitä?

Onnekseni tapasin miehen, jonka kanssa aloin rakentamaan pikkuhiljaa yhteistä elämää. Isäni on edelleen masentunut, onneksi lapsenlapset pitävät hänet edes vähän kiinni elämässä. Uutta työtä ei ole maisemissa, nyt olen hoitovapaalla. Äitiä ikävä on vieläkin, mutta kyllä se ajan myötä helpottaa.

Olen selvinnyt koulukiusaamisesta ja koko lapsuuteni jatkuneesta henkisestä väkivallasta kotona. Olen myös selvinnyt parikymppisenä niskaan kaatuneista ulosottoveloista, joiden takia jouduin myymään parin vuoden ajan seksiä. Olen myös selvinnyt ulkomailla aseella uhaten tapahtuneesta raiskausyrityksestä.

Surullinen kirjoitti:

Erosin puoli vuotta sitten miehestä joka hakkasi minua ja petti. Nyt puoli vuotta mennyt ja edelleen kauhea ikävä. Vauvamme oli 7kk kun tämä tapahtui ja eron jälkeen en ole kuullut hänestä muuta kuin että aloitti uuden suhteen ja on onnellinen. Vieläkin mietin päivittäin ja ikävöin häntä. Muuten hän oli mahtava ihminen ja kaikkea mitä olen halunnut. Hän jäi hänen äitinsä ja siskoni olivat elämäni tärkeimmät ihmiset ja nyt mennyt välit kaikkiin. Tukiverkkoa ei ole ja kaikki kaveritkin jättäneet. Haluaisin perheen kavereita ja poikaystävän mutta nyt kesä mennyt oikeastaan vauvan kanssa kaupungissa yksin kävellen kellään puhumatta :( En ymmärrä miten löytäisin ketään kaveria tai miestä joka ei pettäisi hakkaisi ja olisi vielä ok näköinenkin. Olen niin yksinäinen.

T. 21v aloittaja.

Kertokaa omia tarinoitanne

Katso itsellesi Tinderistä joku ukko, älä kerro ihan heti et oot yh-äiti (vasta kuukauden parin päästä)

Yhtenä aamuna oli hammasharjasta katkennut pii joka tynkänä julmasti sojotti rivistä irvistäen erillään, huomasin sen vielä istuessani pytyllä ja nousin liian nopeasti vatsani reagoidessa äkkinäiseen liikkeeseen ja jätin taakseni kuraa:(! No sen siivottuani etsin kännykästä hätänapin ja se meni häkeen poriin sain solkattua järkytykseltäni jotain ja nainen kysyi oletko yksin kotona? No olin. Hän sanoi älä sulje puhelinta apu on justiin tulossa ja jutteli siinä tovin. Sitten kuiteski sain tekstarii poikakaverilta joka sano tulevasa justiisa kylään oven takana. Minun piti tehdä raaka päätös heivata joko häke porista langalta tai tehdä oharit poikafrendin kaa. Arvatkaapa mitä kävi jatkossa? Selvisinkö?

Entisen poikaystävän itsemurha. Syyllisyyttä, masennusta ja häpeää riittää vielä näillekin päiville, mutta toivun.

Menin kauppaan ja kassalla huomasin, että rahapussi oli jäänyt kotiin.

Psykiatrinen pakkohoito. Kolme kertaa suljetulla osastolla. Kerran ihan aiheesta masennuksen vuoksi, mutta kaksi seuraavaa kertaa siksi, että sukulaisten silmissä olin jo "hullu" ja meni tarinat sitten vähän överiksi. Pitkään meni kelatessa sitä, millä tekosyyllä minut seuraavan kerran suljetaan mielisairaalaan. Tämä on totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain vuodeksi työpaikan Pariisissa. Asuminen oli ilmaista ja maksoin verot Ranskaan, joten käteen jäi paljon. Minun oli tarkoitus olli siellä töissä 3-4 vuotta, mutta se jäi vuoden pestiksi.

Paluu Suomeen on kauheaa. Tulin jouluna rännän ja lumen keskelle. Kaikkialla harmautta, synkkyyttä ja pääministerinä on STUBB! En ollut seurannut Suomen uutisia yhtään koko Ranskanvuotenani. Rakastin siellä asumista. Olen sivistynyt ihminen, joten elämäni oli konsertteja, oopperaa ja historiallisia nähtävyyksiä koko Eteläisessä Euroopassa. 

Ja Helsinki, tuo kämäinen, ruma, venäläinen kaupunki, jossa tunsin joka ikisen paikan kuopankin asfaltissa. Inhosin sitä.

Mutta selvisin vaan. En vieläkään pidä Helsingistä, mutta kohtalolleen ei kukaan mitään voi.

Voin ulkosuomalaisena tähän samaistua täysin. En osaisi koskaan kuvitella paluutani Suomeen. Uudessa kotimaassani rahat riittää: siivooja käy kerran viikossa (100e/kk), illallinen syödään ravintolassa 1-3 kertaa viikossa ja lentoliput Eurooppaan ovat alle 100e. Viikonloput menee rannalla ja uidessa sekä sukeltaen. Joogaan omalla terassilla aamuauringossa. Koti on 2 makuuhuonetta, iso terassi, meri lähellä, poreammas ulkona ja kaikki mukavuudet. Voin vaan kuvitella sitä Suomeen paluuta jos joskus on pakko. Räntää, kylmää ja helvetin kallista kaikki - ei kiitos. Ja ne ihmiset... kylmät, jurot, epäkohteliaat, katkerat, vihaiset.

Mutta hei, ole onnellinen siitä, että olet itse erinomaisen täydellinen ihminen, ja elät täydellistä elämää maassa, jossa porskutat paikallista väestöä huomattavasti suuremmilla tuloilla! Kaikkia tähän ketjuun kirjoittaneita, dramaattisia vastoinkäymisiä ja kriisejä kokeneita ihmisiä lohduttaa kovasti se, että sinä ja mukavuudet elämässäsi ovat olemassa.

Missähän tässä lukee, että olen täydellinen erinomainen ihminen? herranjumala, mitä omia tulkintoja ihmiset tekee. Ja ehkä tämä voikin lohduttaa nimittäin yksi näistä kammottavista vastoinkäymistarinoista oli kirjoittamiani. Olen kärsinyt ja taistellut elämässäni yli 20 vuotta todella pahoista jutuista - se, että nyt menee hyvin ja saan elää tällaista elämää, on ansaittua. Ja ihan mahdollista muillekin tässä ketjussa, jos hakeutuu ulkomaille töihin.

Sympatiani sinulle, jos olet kerran oikeitakin vastoinkäymisiä joutunut kokemaan. Aiempi kommenttisi, jossa listasit materiaalista hyvinvointiasi ja mollasit Suomen olosuhteita (huom! moni tulkitsi sinun lyttäävän myös kriisin läpikäyneitä ihmisiä), oli vain todella irrallinen suhteessa tämän ketjun aiheeseen ja vaikutti todella omahyväiseltä. Mieti siis itsekin jatkossa mikä on se konteksti jossa kommentoit, eli enemmän pelisilmää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain vuodeksi työpaikan Pariisissa. Asuminen oli ilmaista ja maksoin verot Ranskaan, joten käteen jäi paljon. Minun oli tarkoitus olli siellä töissä 3-4 vuotta, mutta se jäi vuoden pestiksi.

Paluu Suomeen on kauheaa. Tulin jouluna rännän ja lumen keskelle. Kaikkialla harmautta, synkkyyttä ja pääministerinä on STUBB! En ollut seurannut Suomen uutisia yhtään koko Ranskanvuotenani. Rakastin siellä asumista. Olen sivistynyt ihminen, joten elämäni oli konsertteja, oopperaa ja historiallisia nähtävyyksiä koko Eteläisessä Euroopassa. 

Ja Helsinki, tuo kämäinen, ruma, venäläinen kaupunki, jossa tunsin joka ikisen paikan kuopankin asfaltissa. Inhosin sitä.

Mutta selvisin vaan. En vieläkään pidä Helsingistä, mutta kohtalolleen ei kukaan mitään voi.

Voin ulkosuomalaisena tähän samaistua täysin. En osaisi koskaan kuvitella paluutani Suomeen. Uudessa kotimaassani rahat riittää: siivooja käy kerran viikossa (100e/kk), illallinen syödään ravintolassa 1-3 kertaa viikossa ja lentoliput Eurooppaan ovat alle 100e. Viikonloput menee rannalla ja uidessa sekä sukeltaen. Joogaan omalla terassilla aamuauringossa. Koti on 2 makuuhuonetta, iso terassi, meri lähellä, poreammas ulkona ja kaikki mukavuudet. Voin vaan kuvitella sitä Suomeen paluuta jos joskus on pakko. Räntää, kylmää ja helvetin kallista kaikki - ei kiitos. Ja ne ihmiset... kylmät, jurot, epäkohteliaat, katkerat, vihaiset.

Siis sellaiset, jollainen sinä olet tuon viestin perusteella?

Vierailija kirjoitti:

Henkirikos ei vanhene ikinä. Pieni tieto sinulle.

Väärin. Törkeä kuolemantuottamus vanhenee kymmenessä vuodessa, surma ja tappo kahdessakymmenessä. Vain murha ei vanhene ikinä (poislukien tosin tässä joukkotuhonnat yms. erikoisemmat tapaukset).

Reuma ja muut terveysongelmat.

Ylös

Olin naimisissa, kun tapasin miehen, johon rakastuin. Erosimme kumpikin tahoillamme ja olimme yhdessä kolme vuotta. Suhde oli todella vaikea, riitelimme paljon, mutta rakastin häntä koko ajan aivan järjettömästi. Lopulta hän jätti minut, kun ei jaksanut enää sitä vuoristorataa. Se, että tulin rakastamani miehen jättämäksi on ehdottomasti suurin elämänkriisi mitä minulla on ollut ja en voi oikeastaan edes sanoa selvinneeni siitä. En tiedä selviänkö koskaan. Elämäni on kokonaan menettänyt merkityksensä, kun hän ei enää kuulu siihen. Ja mietin sitäkin, että olimme valmiit hajottamaan kaksi perhettä saadaksemme olla yhdessä emmekä sitten kuitenkaan kyenneet olemaan yhdessä. Aika järjetöntä kaikki.

Ylös

Lapsen vaikea kehitysvamma.

Syövän olisin mieluummin ottanut, siihen joko kuolee tai sitten selviää. Nyt olen huolissani lapseni tulevaisuudesta elämäni loppuun saakka, tämä raskaan omaishoitaja-arjen päälle.

Voi ei! Minkä ikäinen lapsi ja sinä olette? Onko isä mukana vai oletteko kahdestaan :( Eikö lapsi voisi välillä mennä sairaalahoitoon jotta itse saisit levätä joskus?

Ylös

...

Vierailija kirjoitti:

20 vuoden huumeura josta reilut 10 vuotta suonensisäisiä päivittäin. Menetetyt ja pilatut ihmissuhteet, rikokset, rangaistukset, väkivalta, yliannostukset, kavereiden kuolemat, vieroitusoireet, psyykkiset ongelmat, fyysiset ongelmat, sairaudet, romahtanut verenkierto, menetetyt työpaikat jne jne.

Mutta kaikesta huolimatta sä olet elossa!!!

Miten voit nyt?