Kertokaa suurin elämänkriisinne josta selvisitte

Surullinen kirjoitti:

Aloittaja täällä! Kuulostaapa oma ongelmani pieneltä noihin verrattuna mutta itselle tuntuu suurelta :/

En tiedä miksi kaipaan. Hän oli hyvän näköinen, hauskaa seuraa. Aina oli tekemistä hänen kanssaan. Mulla varmaankin joku pakkomielle hänestä. Tiesin että jos erotaan mulle jää kauhea ikävä ja olen yksinäinen. Niin kävi :( Enkä usko että kukaan ikäiseni poika kiinnostuu yksinhuoltajasta eikä ole näkynyt kiinnostavankaan.

Siskon kanssa meni välit koska hän suuttui ihan älyttömästä asiasta. "Tyyliin meneppäs nyt siitä edestä" ja haukkui minut että kaikki vihaavat minua ja että ei olla enää tekemisissä.

Tää puolivuotta kun oltu yksin, olen yrittänyt etsiä kavereita mutta heillä aina jotain muuta niin olen vaan miettinyt kun puoli vuotta sitten olin onnekseni poikaystävän ja vauvan kanssa. Nyt on näin että päivästä toiseen samaa. Kotona ja sitten vauvan kanssa yksin kävelemään ja puistoon istumaan. Joka päivä samaa ja koulun alkuunkin kuukausia

Mikä koulu sulla alkaa kuukausien päästä?

Eikö teillä ole asuinpaikallasi mitää äiti-lapsi -paikkoja tai kerhoja vai ovatko ne kiinni kesäisin? Sulla on varmaan toiveita siitä, miten oma elämäsi ja lapsen elämä menee tulevaisuudessa. Viimeinen asia, mitä toivot olisi se, että elät lapsen kanssa väkivaltaisessa perheessä, jossa vielä joudut kyttäämään koko ajan, pettääkö mies. Pettäminen taitaa olla sinulle pahempi juttu kuin väkivaltaisuus?

Ja hei, sanoit että ex-poikkiksesi on nyt onnellinen uuden kanssa. Ei ole. Ei hän voi olla onnellinen kenenkään kanssa, ei edes itsensä, tuolla taustalla. Syy miksi hän pahoinpiteli sinua ei ole varmaankaan mihinkään kadonnut. 

Lasten kuolema.

Miehelläni puhkesi mielenterveysongelmia ja sitten hän teki itsemurhan. Ensin menetin hänet kun hän muuttui, vaikka oli niitä hyviä hetkiä ja pieni toivo paremmasta. Sitten menetin hänet lopullisesti. Viimeiset vuodet oli yhtä kriisiä ja jatkuvaa ahdistusta. Lapset pitää pinnalla.

Vierailija kirjoitti:

Kauheinta on ollut se, että lähes kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen lasteni isän kanssa sain tietää, että vieras nainen odotti lasta miehelleni. Nainen piti lapsen ja olisi halunnut miehenikin. Mies petti kerran kännissä ja yhden illan jutusta seurasi tuo.

Otin miehen vihdoin takaisin, koska rakastin, mutta ylipääsemiseen meni 10 vuotta. Lapsen äiti ei antanut miehen olla koskaan lapsen kanssa tekemisissä, koska ei saanut miestäkin. Elarit vaati silti, vaikka toisin sanoi aluksi.

Hehheh, miehesi isyys on siis tunnustettu, koska maksaa elareita, joten tapaamisoikeuskin olisi ollut pakko järjestää, jos isä olisi halunnut. Taisi sopia sinullekin ihan kivasti tämä järjestely, ettei ole tapaamisia.

Pettämisestä seurannut aviokriisi

Vierailija kirjoitti:

Pari vuotta sitten olin aika pohjalla. Parin kuukauden aikana kerkesi tapahtua: ensin olin onnettomuudessa ja käteni murtui todella pahasti enkä voinut enää jatkaa rakastamani alan opiskelua (todella fyysinen ala). Olin monta kuukautta saikulla ja silloin jo alkoi taloudelliset ongelmat, kun Kela ei oikein tiennyt mitä minulle pitää maksaa, kun olin työtä tekevä opiskelija sairauslomalla.

Sitten ehkäisy petti. Tulin raskaaksi silloiselle poikaystävälle, joka sitten jätti viestillä. Se oli ehkä elämäni ankein päivä, koska raskaus tavallaan "hävetti" ja sitten se ainoa tuki lähti pois. Päädyin aborttiin, koska olin nuori ja en olisi vain selvinnyt.

Sen jälkeen tuli totaalinen uupuminen. Rahat oli loppu eikä enää kiinnostanut. Laskuja kertyi, ei ollut rahaa. Kävin sossussakin hakemassa apua, mutta en sitä saanut. Ulosotto ja velkaa jota vieläkin maksellaan.

Mutta selvisin. Halusin todella silloin tappaa itseni, mutta en tappanut. Nyt teen työtä josta pidän tosi paljon ja velkakin on pian maksettu :)

Kyllä tuntuu tosi ikävältä kuulla näitä tilanteita, missä apua ei ole saatu silloin, kun sitä pitää saada. Maksetaan itsemme kipeäksi veroista, jotta tämä olisi "hyvinvointiyhteiskunta", mutta sitten suomalaiset ihmiset ei saa apua silloin, kun hätä on oikeasti. Meneekö veromarkoista leijonanosa maahanmuuttajien ylläpitoon?

Oma vakava sairaus, melkein kuolin.

Äidin kuolema, siskon kuolema.  Sitten sairastui mieheni ja kuoli.

Isän kuolema.

Jotenkin tässä vaan pyristelen vielä elossa, mitään merkityksellistä elämää mulla ei ole.  Olen vain olemassa.

Oon myrkyttänyt. Nimittäin sääskiä.

Jäin 26-vuotiaana leskeksi ja kahden alle kouluikäisen lapsen yh-äidiksi.

Vierailija kirjoitti:

Eräs viikko olis tosi raskas. En nukkunut kolmena yönä yhtään. Maanantaina, tiistaina ja perjantaina valvoin.

Olen sellainen että tykkään panostaa ulkonäkööni ja kotiini paljon. Minulle on tärkeää että näyttää kauniille.

Toki olen fiksu ja älykäs hauka ihminen muutenkin, enkä mikään bimbo, mutta nuo asiat ovat minulle tärkeitä.

Eikö se ole ihan hyväksyttävää? Miksei olisi?

Okeij, kumminkin samalla viikolla jouduin luopumaan SEKÄ hius- että ripsituuhennoksistani, valkea sohvani meni pilalle ystäväni lapsen sotkujen takia, kaiken kukkuraksi sain jotain rumia näppylöitä ja hilsettä ihooni, uudesta sohvasta.

Oli jotenkin uuvuttavaa. En tiedä mikä siinä stressasikin niin paljon. Ehkä se kun ne kaikki vaan kasaantui yhteen nippuun.

Kohtalo on joskus ovela.

Nyt pidän vähän kevyempää tukkaa ja ripset ovat kasvaneet jo takaisin. Luojan kiitos!

Bimbo blondin elämän pahin viikko. 

Hiukset ja ripset huonosti.

LOL

Olin 30 ja odotin kolmatta lastamme, kun erosimme. Miehellä oli ilmeisesti uusi jollei jo avioliiton aikana, niin välittömästi kotoa pois muutettuaan. Selvisin.

Viime vuonna menetin työpaikkani, kun olin 7 vuotta tehnyt ahkerasti töitä ja toivonut, että se jossain vaiheessa palkitaan vakiviralla. Ei palkittu, taloustilanne kun on mikä on ja sijaistamani henkilö tulikin takaisin vaikkei pitänyt. Selvisin, ja pääsin opiskelemaan unema-alaani.

Tänä vuonna sairastuin syöpään ja kävin läpi helvetin ison leikkauksen. Olin myös raskaana diagnoosin tullessa, raskaus piti keskeyttää ja nyt en enää voi lapsia saadakaan (munasarjat jouduttiin poistamaan).  Parisuhde on myös päättymässä. Toistaiseksi näyttää siltä että selviän, ennuste on oikein hyvä, mutta nyt kyllä aika rajoilla mennään sen suhteen, mitä enää elämältä päähän potkimista kestän.

Vierailija kirjoitti:

Pettämisestä seurannut aviokriisi

Sama!!!

Koulukiusaaminen, toinen vanhempi narsistinen, toinen epävakaa.

Koti oli kristitty, minut uskovaiseksi kristityksi lapsesta saakka kasvatettu. Eräänä päivänä aikuisena tajusin, etten usko. Elämältä mureni pohja pois, olin rakentanut koko elämäni kristitylle pohjalle, kaikki ystävyyssuhteeni olivat kristityistä piireistä. Jouduin rakentamaan identiteettini ja elämäni uudestaan, miettiä arvoni uudestaan, ja mitä haluan elämältä. Tämä tapahtui alle parikymppisenä. Sen jälkeen alkoi taistelu vanhempieni ympärilleni kietomien kahleiden katkaisusta. Ensin toisen kanssa, ja sitten toisen. Nyt, vähän yli kolmekymppisenä alan olla tasapainossa.

-Iso Homeongelma talossamme

-Takausten lankeaminen

-Lapsen vakava sairaus

-Puolison pettäminen

-Avioero

Näistä selvisin mutten ikinä selviä lapsenlapseni huostaanotosta...

- ostimme hometalon vaikka talon piti olla tutkitusti puhdas

- koti asumiskieltoon ja massiiviset rempat

- rahat eivät riiittäneet lainalyhennyksiin, vuokraan ja remppaan

- raskaat oikeudenkäynnit ja huoli häviäimisestä ja oikeudenkäyntikuluista

- mies sairastui paineesta ja työmäärästä hemkisesti

- olin raskaana ja pienet taaperot kun jouduimme asunnottomiksi

- pääsimme asumaan sukulaisten luo mutta siellä minua kiusattiin henkisesti.

- elämä oli aika rankkaa työmäärän takia ( pienet lapset, kotityöt, remppa, oikeudenkäyntiasiat, miehen aggressiivinen käytös, sukulaisten kiusaaminen ja simputus).

- sukulaiset simputtiat ja vaativat esim pesemään talon ikkunoita öisin (päivät tein muita hommia) kun vauva nukkui. Vahaamaan lattioita. Lepoa työnteosta oli päivittäin 4 tuntia jolloin nukuin.

Olin kiitollinen sukulaisille kun majoittivat mutta tuo simputtaminen oli vähän jo liikaa. Meillä oli kuitenkin pienet lapset ja olin raskasna/juuri synnyttänyt.

Tuon vuoden aikana opin paljon ihmisten julmuudesta ja siitä kuinka vahva voin olla lasteni takia. Homeet saatiin korjattua, oikeudenkäynti voitettua, mies toipui ja lapset pysyivät terveinä & onnellisina. Loppu hyvin kaikki hyvin. Vähän on itsellä olo että oisin käynyt läpi jonkun sodan...

Ala-aste. Koko ala-asteen ajan olin pienen kouluni kiusatuin. Vain koska olin erittäin ujo. Tyttöjen puolelta kiusaaminen oli henkistä, mutta pahaa. Mustamaalausta ja pahanpuhumista. Opettajille kanneltiin miten olin muka varastanut sitä ja tätä, tai kirjoittanut tappouhkauksia jne. Poikien puolelta kiusaaminen oli vakavaa fyysistä pahoinpitelyä. Pään päällä pomppimista, katolta tiputtelua, neuloilla pistelyä, polttamista.... Tätä oli koko ala-asteen ajan lähes joka sekunti. Myös tunneilla, opettajat sulkivat vain silmänsä ja vanhemmille sanoivat että provosoin oppilaita kiusaaman (silti kukaan aikuinen ei tiennyt läheskään koko totuutta). Samaan aikaan kotona kärsin perheväkivallasta ja alkoholista. En tiedä miten edes selvisin tähän päivään, vaikka olenkin vasta 19. Edelleen naisten kanssa on hyvin vaikea olla tekemisissä, miehet sentää osoittivat jo ylä-asteen loppupuolella, että voivat olla ihania. Nyt vanhempana vastoinkäymiset perustuvat lähinnä mielenterveysongelmiin, mikä sinänsä ei ole ihme. Psykologille vain en ole uskaltautunut, joten kamppailtava yksin, onneksi ihana mieheni on tukena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain vuodeksi työpaikan Pariisissa. Asuminen oli ilmaista ja maksoin verot Ranskaan, joten käteen jäi paljon. Minun oli tarkoitus olli siellä töissä 3-4 vuotta, mutta se jäi vuoden pestiksi.

Paluu Suomeen on kauheaa. Tulin jouluna rännän ja lumen keskelle. Kaikkialla harmautta, synkkyyttä ja pääministerinä on STUBB! En ollut seurannut Suomen uutisia yhtään koko Ranskanvuotenani. Rakastin siellä asumista. Olen sivistynyt ihminen, joten elämäni oli konsertteja, oopperaa ja historiallisia nähtävyyksiä koko Eteläisessä Euroopassa. 

Ja Helsinki, tuo kämäinen, ruma, venäläinen kaupunki, jossa tunsin joka ikisen paikan kuopankin asfaltissa. Inhosin sitä.

Mutta selvisin vaan. En vieläkään pidä Helsingistä, mutta kohtalolleen ei kukaan mitään voi.

Voin ulkosuomalaisena tähän samaistua täysin. En osaisi koskaan kuvitella paluutani Suomeen. Uudessa kotimaassani rahat riittää: siivooja käy kerran viikossa (100e/kk), illallinen syödään ravintolassa 1-3 kertaa viikossa ja lentoliput Eurooppaan ovat alle 100e. Viikonloput menee rannalla ja uidessa sekä sukeltaen. Joogaan omalla terassilla aamuauringossa. Koti on 2 makuuhuonetta, iso terassi, meri lähellä, poreammas ulkona ja kaikki mukavuudet. Voin vaan kuvitella sitä Suomeen paluuta jos joskus on pakko. Räntää, kylmää ja helvetin kallista kaikki - ei kiitos. Ja ne ihmiset... kylmät, jurot, epäkohteliaat, katkerat, vihaiset.

Mutta hei, ole onnellinen siitä, että olet itse erinomaisen täydellinen ihminen, ja elät täydellistä elämää maassa, jossa porskutat paikallista väestöä huomattavasti suuremmilla tuloilla! Kaikkia tähän ketjuun kirjoittaneita, dramaattisia vastoinkäymisiä ja kriisejä kokeneita ihmisiä lohduttaa kovasti se, että sinä ja mukavuudet elämässäsi ovat olemassa.

Missähän tässä lukee, että olen täydellinen erinomainen ihminen? herranjumala, mitä omia tulkintoja ihmiset tekee. Ja ehkä tämä voikin lohduttaa nimittäin yksi näistä kammottavista vastoinkäymistarinoista oli kirjoittamiani. Olen kärsinyt ja taistellut elämässäni yli 20 vuotta todella pahoista jutuista - se, että nyt menee hyvin ja saan elää tällaista elämää, on ansaittua. Ja ihan mahdollista muillekin tässä ketjussa, jos hakeutuu ulkomaille töihin.

Lapsen isän kuolema raskausaikanani. Mutta hyvin siitä sitten selvisin ja olen onnellinen, että lapsellani on jo toistakymmentä vuotta ollut elämässään miehenmalli, joka on aina hyväksynyt hänet täysin.

Neljän kuukauden sisällä muutto uudelle paikkakunnalla, ensimmäistä kertaa yksin asuminen, ero poikaystävästä, veljen huostaanotto, isäpuolen tekemä veljeen kohdistunut tappoyritys, äidin puolustuskyvyttömyys, läheisen lapsuudenystävän itsemurha ja taloudelliset vaikeudet.

Please life, don't do that ever again.

Vierailija kirjoitti:

Sain vuodeksi työpaikan Pariisissa. Asuminen oli ilmaista ja maksoin verot Ranskaan, joten käteen jäi paljon. Minun oli tarkoitus olli siellä töissä 3-4 vuotta, mutta se jäi vuoden pestiksi.

Paluu Suomeen on kauheaa. Tulin jouluna rännän ja lumen keskelle. Kaikkialla harmautta, synkkyyttä ja pääministerinä on STUBB! En ollut seurannut Suomen uutisia yhtään koko Ranskanvuotenani. Rakastin siellä asumista. Olen sivistynyt ihminen, joten elämäni oli konsertteja, oopperaa ja historiallisia nähtävyyksiä koko Eteläisessä Euroopassa. 

Ja Helsinki, tuo kämäinen, ruma, venäläinen kaupunki, jossa tunsin joka ikisen paikan kuopankin asfaltissa. Inhosin sitä.

Mutta selvisin vaan. En vieläkään pidä Helsingistä, mutta kohtalolleen ei kukaan mitään voi.

Ranggaa :'( jaxuhaleja Hesaan!