Kertokaa suurin elämänkriisinne josta selvisitte

Psykoosi, täysin puun takaa tullut ero, kahden lähisukulaisen kuolema ja äidin vakava sairastuminen.

Jouduin siis psykoottiseen tilaan joka johtui silloin diagnosoimattomasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja muutama päivä sen jälkeen minut jätettiin puhelimessa. Jouduin - tai pääsin- sairaalaan ja parannuin hyvin nopeasti sekä sain vuosien jälkeen oikean diagnoosin. Olin siis ollut kontaktissa psykiatriseen hoitoon jo vuosien ajan monien ongelmien takia, mutta jostain syystä aiemmin todellista syytä ei oltu keksitty vaikka näin jälkeenpäin ajatellen se oli ilmiselvää. Lopulta itse keksin mistö ongelmani johtuvat ja sainkin onneksi apua nopeasti. Noin kuukauden sisällä äitini sai useimmiten kuolemaan johtavan sairauskohtauksen mutta onneksi hän selvisi. Myös muutama löhisukulainen kuoli, mutta siihen olin jo osannut heidän vahhuutensa takia varautua. Oli kyllä raskasta aikaa, mutta jo silloin tiesin että suunta on vain ylöspäin kun jokolme edeltävää vuotta olivat olleet vaikeita. Kaikesta voi päästä yli.

Näistä on noin vuosi aikaa ja nyt elän onnellista ja tasapainoista elämää.

Trisomia-lapsen abortti. Meinas tulla avioero ja kaikkee (pitkä juttu).

Sain vuodeksi työpaikan Pariisissa. Asuminen oli ilmaista ja maksoin verot Ranskaan, joten käteen jäi paljon. Minun oli tarkoitus olli siellä töissä 3-4 vuotta, mutta se jäi vuoden pestiksi.

Paluu Suomeen on kauheaa. Tulin jouluna rännän ja lumen keskelle. Kaikkialla harmautta, synkkyyttä ja pääministerinä on STUBB! En ollut seurannut Suomen uutisia yhtään koko Ranskanvuotenani. Rakastin siellä asumista. Olen sivistynyt ihminen, joten elämäni oli konsertteja, oopperaa ja historiallisia nähtävyyksiä koko Eteläisessä Euroopassa. 

Ja Helsinki, tuo kämäinen, ruma, venäläinen kaupunki, jossa tunsin joka ikisen paikan kuopankin asfaltissa. Inhosin sitä.

Mutta selvisin vaan. En vieläkään pidä Helsingistä, mutta kohtalolleen ei kukaan mitään voi.

Mua on kantanut vaikeiden aikojen yli yksi lause: kun luulet jo menettäneesi kaiken on jäljellä vielä tulevaisuus

1

Up, kiinnostaa kuullaa muidem kokemuksista

Kaksi asiaa: traumaattinen väkivaltainen lapsuus, jossa en kokenut olevani rakastettu enkä haluttu. Opin häepämään ja inhoamaan itseäni. Aikuisiällä menin terapiaan ja tapasin miehen, joka ei huutanut, ei lyönyt. Hänen kanssaan perustimme kodin. Minulla oli vakavia vaikeuksia luottaa, että kaikki on hyvin - lapsuudesta johtuen. Vuosien terapia kuitenkin tuotti tulosta, mies kosikin ja opin luottamaan, että elämä kantaa, minua rakastetaan ja mikään ei romahda. Kuitenkin yksi sunnuntai mies heitti ulos yhteisestä kodistamme - siitä jonka ensimmäistä kertaa olin mieltänyt aidoksi kodiksi ja turvapaikaksi - sanoi löytäneensä toisen ja se oli siinä. Eli kuitenkin kaikki se mitä uskoin, mitä varten olin käynyt terapiassa, kaikki romahti. Sairastuin pahasti yli vuodeksi (en päässyt edes ruokakaupassa käymään kunnolla. töitä tein pääasiassa kotoota - onneksi on sellainen ammatti!), söin kaksi vuotta unilääkkeitä (en uskaltanut nukahtaa), sain todella pahan bulimian... osan ongelmien kanssa taistelen edelleen. Uutta kotia en ole vielä "uskaltanut" laittaa. Toki asun jossain, mutta en miellä sitä kodiksi vaan pelkäksi väliaikaiseksi paikaksi, ja muita ongelmia yritän ajan kanssa selvitellä. Uusi parisuhdekin löytyi, mutta aika kivikkoinen on ollut alku luottamuksen kanssa. En pelkää että mies pettää vaan pelkään, että mies valehtelee eikä puhu totta siitä, että rakastaa.

Mikään, siis _mikään_ pakko ei ole jäädä asumaan maahan tai kaupunkiin, josta ei pidä. Kuolema on loputon, samoin ero väkivaltaisesta ihmisestä tms. on paras pitää sellaisena, mutta asuinpaikan valitseminen vastoin tahtoaan on vain mielikuvituksen puutetta.

Vierailija kirjoitti:

Sain vuodeksi työpaikan Pariisissa. Asuminen oli ilmaista ja maksoin verot Ranskaan, joten käteen jäi paljon. Minun oli tarkoitus olli siellä töissä 3-4 vuotta, mutta se jäi vuoden pestiksi.

Paluu Suomeen on kauheaa. Tulin jouluna rännän ja lumen keskelle. Kaikkialla harmautta, synkkyyttä ja pääministerinä on STUBB! En ollut seurannut Suomen uutisia yhtään koko Ranskanvuotenani. Rakastin siellä asumista. Olen sivistynyt ihminen, joten elämäni oli konsertteja, oopperaa ja historiallisia nähtävyyksiä koko Eteläisessä Euroopassa. 

Ja Helsinki, tuo kämäinen, ruma, venäläinen kaupunki, jossa tunsin joka ikisen paikan kuopankin asfaltissa. Inhosin sitä.

Mutta selvisin vaan. En vieläkään pidä Helsingistä, mutta kohtalolleen ei kukaan mitään voi.

Ero avomiehestä, kun suhteemme vuoksi koko lapsuudenperheeni oli kääntänyt minulle selkänsä. Luulin, etten selviä siitä, mutta selvisin. Pitkä juttu tämäkin. Mutta älä vaan anna periksi ja palaa väkivaltaisen miehen luo, vaikka kuinka tulisi heikkoja hetkiä välillä!!! Ajan kanssa helpottaa kyllä ja jälkikäteen varmasti kiität onneasi/periksiantamattomuuttasi.

Vierailija kirjoitti:

Sain vuodeksi työpaikan Pariisissa. Asuminen oli ilmaista ja maksoin verot Ranskaan, joten käteen jäi paljon. Minun oli tarkoitus olli siellä töissä 3-4 vuotta, mutta se jäi vuoden pestiksi.

Paluu Suomeen on kauheaa. Tulin jouluna rännän ja lumen keskelle. Kaikkialla harmautta, synkkyyttä ja pääministerinä on STUBB! En ollut seurannut Suomen uutisia yhtään koko Ranskanvuotenani. Rakastin siellä asumista. Olen sivistynyt ihminen, joten elämäni oli konsertteja, oopperaa ja historiallisia nähtävyyksiä koko Eteläisessä Euroopassa. 

Ja Helsinki, tuo kämäinen, ruma, venäläinen kaupunki, jossa tunsin joka ikisen paikan kuopankin asfaltissa. Inhosin sitä.

Mutta selvisin vaan. En vieläkään pidä Helsingistä, mutta kohtalolleen ei kukaan mitään voi.

Voin ulkosuomalaisena tähän samaistua täysin. En osaisi koskaan kuvitella paluutani Suomeen. Uudessa kotimaassani rahat riittää: siivooja käy kerran viikossa (100e/kk), illallinen syödään ravintolassa 1-3 kertaa viikossa ja lentoliput Eurooppaan ovat alle 100e. Viikonloput menee rannalla ja uidessa sekä sukeltaen. Joogaan omalla terassilla aamuauringossa. Koti on 2 makuuhuonetta, iso terassi, meri lähellä, poreammas ulkona ja kaikki mukavuudet. Voin vaan kuvitella sitä Suomeen paluuta jos joskus on pakko. Räntää, kylmää ja helvetin kallista kaikki - ei kiitos. Ja ne ihmiset... kylmät, jurot, epäkohteliaat, katkerat, vihaiset.

Aviomiehen äkillinen kuolema. 15 vuotta oltiin yksissä.

Surullinen kirjoitti:

Aloittaja täällä! Kuulostaapa oma ongelmani pieneltä noihin verrattuna mutta itselle tuntuu suurelta :/

En tiedä miksi kaipaan. Hän oli hyvän näköinen, hauskaa seuraa. Aina oli tekemistä hänen kanssaan. Mulla varmaankin joku pakkomielle hänestä. Tiesin että jos erotaan mulle jää kauhea ikävä ja olen yksinäinen. Niin kävi :( Enkä usko että kukaan ikäiseni poika kiinnostuu yksinhuoltajasta eikä ole näkynyt kiinnostavankaan.

Siskon kanssa meni välit koska hän suuttui ihan älyttömästä asiasta. "Tyyliin meneppäs nyt siitä edestä" ja haukkui minut että kaikki vihaavat minua ja että ei olla enää tekemisissä.

Tää puolivuotta kun oltu yksin, olen yrittänyt etsiä kavereita mutta heillä aina jotain muuta niin olen vaan miettinyt kun puoli vuotta sitten olin onnekseni poikaystävän ja vauvan kanssa. Nyt on näin että päivästä toiseen samaa. Kotona ja sitten vauvan kanssa yksin kävelemään ja puistoon istumaan. Joka päivä samaa ja koulun alkuunkin kuukausia

Ehkä et niinkään kaipaa sitä miestä mutta sitä muuta elämää ja olet vain yksinäinen. Mieti jos sinulla olisi mies niin kaipaisitko silloinkin exääsi.

Eräs vuosi elämästäni oli kaikkein kamalin, se alkoi abortilla; tulin raskaaksi seksisuhteelleni ja hetki ei vaan ollut oikea. Tein abortin ihan aikaisilla viikoilla.

Sain kuulla että äitini syöpä oli levinnyt ja myöhemmin sinä vuonna hän kuoli.

Exäni, jonka kanssa minulla on lapsi, jonka kanssa olin edellisenä vuonna eronnut, alkoi seurustelemaan uuden naisen kanssa. Oli yllättävän kova paikka.

Minulla oli maailman kivoin työ, mutta työpaikkani meni konkurssiin ja jäin työttömäksi. (Tästä itseasiassa alle 2 viikkoa eteenpäin ja äitini kuoli).

Isäni masentui äitini kuolemasta ja alkoi uhkailla itsemurhalla.

Koko vuosi oli siis todella painostava tunnelma, koska äitini syöpä eteni kamalalla vauhdilla koko ajan uusiin paikkoihin ja äiti oli masentunut ja häntä yritin lohduttaa, vaikka ei ollut enää mitään toivoa. Hirveä vuosi.

Avioero ja siitä seurannut syyllisyydentäyteinen ajanjakso jolloin rahat oli ihan loppu, sain paniikkikohtauksia, en saanut nukuttua, vihasin työtäni ja ajauduin suhteeseen valehtelevan henkisesti sairaan pettäjämiehen kanssa. Nykyään onnellisessa suhteessa hyvän ja ihanan miehen kanssa ja elämä muutenkin erinomaisesti balanssissa. Työtä se on toki vaatinut, mm. vuoden intensiivisen terapiajakson ja paljon asioiden omatoimista työstämistä.

Tsemppiä ap, kaikki kääntyy vielä hyväksi! Tiedän ettei siltä tunnu nyt, mutta lupaan että niin käy lopulta.

Ap, sun kriisi on suuri ja sä selviät siitä. Ei omia kriisejä voi verrata toisten kokemiin. Toki ne voi antaa perspektiiviä asioihin, mutta jokaisen kriisi on kuitenkin oma ja itse läpi elettävä, oli se sitten "isompi" tai "pienempi" kuin jonkun toisen. Voimia!

Ei pahaa riisiä oo ollut. Mitä nyt avoero ja avioero mutta ei ne nyt niin pahoja oo.

Menetin suht nuorena kohtuni, enkä voi koskaan saada lapsia.

Tsemppiä aloittajalle. Löydät varmasti vielä hyviä ihmisiä ympärillesi. Iloitse pienokaisestasi. Valoa tulevaisuuteen!

Puolison syöpä ja kuolema on ehdottomasti olleet pahimmat kriisit.

Äidin terminaalivaiheen syöpä oli myös vaikea kohdata, vaikka vielä taistelee. Tietää kuitenkin mitä edessä. Pari vuotta aiemmin olisin vastannut pahimman kriisin olleen traumaattinen ja turvaton lapsuus sekä vuosia jatkunut seksuaalinen hyväksikäyttö isän ja velipuolen taholta. Jälkimmäisiin olen saanut psykoterapiaa, mutta arvatenkin kärsin edelleen vaikeasta masennuksesta.

Tuo helpiksi tarkoitettu "kun luulet jo menettäneesi kaiken, on jäljellä vielä tulevaisuus" kuulostaa vain ankealta minun korviini. Kun elämänkumppani kuolee niin kuolee myös iso osa tulevaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Kauheinta on ollut se, että lähes kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen lasteni isän kanssa sain tietää, että vieras nainen odotti lasta miehelleni. Nainen piti lapsen ja olisi halunnut miehenikin. Mies petti kerran kännissä ja yhden illan jutusta seurasi tuo.

Otin miehen vihdoin takaisin, koska rakastin, mutta ylipääsemiseen meni 10 vuotta. Lapsen äiti ei antanut miehen olla koskaan lapsen kanssa tekemisissä, koska ei saanut miestäkin. Elarit vaati silti, vaikka toisin sanoi aluksi.

Sinänsä varmasti raskas tilanne, mut tää nyt ei kuulostanut oikein realistiselta asenteelta.

Ennemminkin jotenkin näin:

Kauheinta on ollut se, että lähes kymmenen vuoden yhdessäolon ja tapapettämisen jälkeen lasteni isän kanssa sain tietää, että vieras nainen odotti lasta miehelleni. Nainen piti lapsen ja olisi halunnut miehenikin. Mies petti jatkuvasti ja yhdestä pidemmästä jutusta seurasi tuo.

Otin miehen vihdoin takaisin, koska rakastin ja olin jo puutunut pettämiseen ja yksinäinen arki tuntui raskaalta, mutta skandaalin laantumiseen meni 10 vuotta. Lapsen äiti olisi halunnut miehen olevan lapsen kanssa tekemisissä, mutta mies ei tapansa mukaan ottanut vastuuta, mutta mies valehteli minulle ettei hän saa tavata lasta, koska sivu-ex ei saanut miestäkin. Elarit kuluvat toki lapselle, mutta mies käytti niitäkin sivusuhteen mustamaalaamiseen jotta luottamukseni palautuisi.  Miestä myös hävetti, että yhteisiä rahojamme olisi mennyt hänen toisenkin perheensä elättämiseen.

Olin aina koulukiusattu. Sairastuin itse nuoren psyykkisesti ja erakoiduin. Äitini kuoli äkillisesti vain muutamia minutteja viimeisen puhelumme jälkeen, poliisit tulivat seuraavana päivänä kertomaan asian. Omat mielenterveyden ongelmani ovat pahentuneet ja kävin vuoden alussa isossa somaattisen sairauden leikkauksessa sydänleikkaus sen jälkeen suhteeni meni poikki olin ollut 8 vuotta yhdessä hänen kanssaan. Isäni on sairastanut haimasyöpää ja tämä on hänen viimeinen kesänsä.

Ei minulla ole enään mitään toiveita ainut toive on kuolla pois kun ei ihmisen elämä takuueläkkeellä yksinäisenä ole mitään elämää.

Syömishäiriö, paniikkihäiriö ja narsistimies. Tästä kombosta kun selvisin niin selviän mistä vain.