Pari kysymystä psykoterapiasta

Olen käynyt psykodynaamisessa psykoterapiassa reilun vuoden. Otin ensimmäisen terapeutin, jolla kävin. Ei ollut varaa tavata useampaa. Aluksi käynnit tuntuivat tyhmiltä ja terapeutti amatööriltä, mutta n. 3 kuukauden jälkeen huomasin useita konkreettisia muutoksia elämässäni parempaan suuntaan. Terapia oli oikeasti muuttanut elämääni ja tehnyt minusta onnellisemman. Nyt terapia on alkanut tuntua siltä, että ollaan loppumetreillä. Isoimmat asiat ja pienemmätkin jutut on kutakuinkin käsitelty ja terapeutilta olen omaksunut ihan uudenlaisen tavan kysyä itseltäni kysymyksiä ja käsitellä asioita. 

Oma lapsuudenkotini oli väkivaltainen, toinen vanhemmistani alkoholisti ja toinen olisi joutanut mielisairaalaan impulsiivis-agressiivisine kohtauksineen ja elämänhallinnan puutteen takia. En koskaan ole ajatellut, että kenenkään muun tarvitsisi pitää minusta huolta, turvaton lapsuuteni on vahvasti opettanut minut kyseiseen ajattelutapaan. Terapiaan hakeutuminen oli tapani ottaa vastuu omasta elämästäni ja tehdä jotain ongelemieni työstämisen eteen. Psykoterapiassa terapeutin rooli on lähinnä heittää satunnaisia kommentteja ja ohjata hoidettavan "monologia" suuntaan, jolloin hoidettava kokee itse "ahaa" -elämyksen ongelmansa ratkaisemisen suhteen. 

Vaikuttaa siltä, että sulla on aika rajallinen tuttavapiiri, jos kaikki terapiassa käyneet ovat tietyn tyyppisiä ihmisiä. Usein on myös niin, että ns. "normaalit" ihmiset eivät toitota terapiakokemuksiaan edes lähimmille ystävilleen. Tunnen useita psykoterapian asiakkaita ystävä - ja tuttavapiiristäni ja kukaan heistä ei vastaa kuvaamaasi stereotypiaa. Kaikki ovat omanlaisiaan ihmisiä; teini-ikäisiä, päihdeongelmaisia, korkeassa asemassa työskenteleviä, lasten lääkäri, ökyrikkaan perheen aikuinen lapsi, kulttuuritieteen tutkimusta opiskeleva, lähes eläkeikäinen työssäkäyvä ystäväni äiti ja hyvin herttainen ja normaali sellainen. Listaa voisin jatkaa loputtomiin. Kukaan heistä ei ole sanonut, että terapia pitäisi heistä huolen. Päin vastoin sinne mennään itse työstämään omia ongelmia, itse ottaen vastuu siitä mitä terapiahuoneen sisä - sekä ulkopuolella tapahtuu. 

Ihanasti osaat AP niputtaa kaikki psykoterapiassa käyneet samanlaisiksi tapauksiksi tuttavapiirisi muutaman esimerkin kautta. Tottahan näiden ihmisten tausta pätee kaikkiin muihinkin... eiku...

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt psykodynaamisessa psykoterapiassa reilun vuoden. Otin ensimmäisen terapeutin, jolla kävin. Ei ollut varaa tavata useampaa. Aluksi käynnit tuntuivat tyhmiltä ja terapeutti amatööriltä, mutta n. 3 kuukauden jälkeen huomasin useita konkreettisia muutoksia elämässäni parempaan suuntaan. Terapia oli oikeasti muuttanut elämääni ja tehnyt minusta onnellisemman. Nyt terapia on alkanut tuntua siltä, että ollaan loppumetreillä. Isoimmat asiat ja pienemmätkin jutut on kutakuinkin käsitelty ja terapeutilta olen omaksunut ihan uudenlaisen tavan kysyä itseltäni kysymyksiä ja käsitellä asioita. 

Oma lapsuudenkotini oli väkivaltainen, toinen vanhemmistani alkoholisti ja toinen olisi joutanut mielisairaalaan impulsiivis-agressiivisine kohtauksineen ja elämänhallinnan puutteen takia. En koskaan ole ajatellut, että kenenkään muun tarvitsisi pitää minusta huolta, turvaton lapsuuteni on vahvasti opettanut minut kyseiseen ajattelutapaan. Terapiaan hakeutuminen oli tapani ottaa vastuu omasta elämästäni ja tehdä jotain ongelemieni työstämisen eteen. Psykoterapiassa terapeutin rooli on lähinnä heittää satunnaisia kommentteja ja ohjata hoidettavan "monologia" suuntaan, jolloin hoidettava kokee itse "ahaa" -elämyksen ongelmansa ratkaisemisen suhteen. 

Vaikuttaa siltä, että sulla on aika rajallinen tuttavapiiri, jos kaikki terapiassa käyneet ovat tietyn tyyppisiä ihmisiä. Usein on myös niin, että ns. "normaalit" ihmiset eivät toitota terapiakokemuksiaan edes lähimmille ystävilleen. Tunnen useita psykoterapian asiakkaita ystävä - ja tuttavapiiristäni ja kukaan heistä ei vastaa kuvaamaasi stereotypiaa. Kaikki ovat omanlaisiaan ihmisiä; teini-ikäisiä, päihdeongelmaisia, korkeassa asemassa työskenteleviä, lasten lääkäri, ökyrikkaan perheen aikuinen lapsi, kulttuuritieteen tutkimusta opiskeleva, lähes eläkeikäinen työssäkäyvä ystäväni äiti ja hyvin herttainen ja normaali sellainen. Listaa voisin jatkaa loputtomiin. Kukaan heistä ei ole sanonut, että terapia pitäisi heistä huolen. Päin vastoin sinne mennään itse työstämään omia ongelmia, itse ottaen vastuu siitä mitä terapiahuoneen sisä - sekä ulkopuolella tapahtuu. 

Ateistiperheessä kasvanut, nyt 30+ ikäinen parin lapsen äiti, käyn kelaterapiassa.

Tästä kulmasta tuntuu että puheterapiasta olisi hyötyä kaikille puhekykyisille ja -haluisille, etenkin elämänmuutosten yhteydessä.

Kallista hupia, mutta toimii myös minulle.

Tunnen kaksi. Kummallakaan ei ole uskonnollista taustaa. Toisen perheessä on ollut alkoholiongelma, toinen on hyvän perheen ylisuorittaja kiltti tyttö. Kumpikin on omalla tavallaan alkanut ottaa liiankin suurta vastuuta hyvin nuorena.

Ei psykoterapiassa käyminen tarkoita sitä ettei potilas ota mitää vastuuta omasta elämästään, vaan hän haluaa apua ongelmiinsa, jota vain ammattiauttaja pystyy tarjoamaan.