Saan jatkuvasti hävetä lasteni takia :(

Kiitos teille jotka ymmärrätte. Poistun nyt paikalta.

Vielä pari vastausta:

Näen paljon vaivaa sen eteen, että lapset syövät terveellisesti ja monipuolisesti. Se ei aina toteudu, koska "taudin kuvaan" kuuluu hyvin rajoittuneet ruokailutottumukset. Uskon, että terveellinen ruokavalio on olennainen osa hoitoa, mutta kuten joku jo sanoikin, adhd ei manteleilla parane.

Välillä olen tosiaan esittänyt, etten tunne keitä "nuo huonosti kasvatetut lapset" ovat. Tämä liittyy tilanteisiin, että olen jo valmiiksi väsynyt, enkä yksinkertaisesti jaksa jälleen kerran ottaa vastaan vihaista valitusta lasteni käytöksestä, pahoitella ja selittää, että kyllä, poistumme paikalta ja kyllä, keskustelemme tästä kotona ja pahoittelen kovasti, lapset ovat erityislapsia, niin ja kyllä, ymmärrän ettei se oikeuta aiheuttamaan häiriötä. Varsinkin kun tämä ripitys poikkeuksetta tapahtuu niin, että kaikki ympärillä olevat kuulevat sen. Voitteko kuvitella miltä se + ympärillä olijoiden tuijotus tuntuu? Voitteko kuvitella, miltä se tuntuu lapsistamme, jotka kyllä liiankin hyvin ymmärtävät olevansa poikkeavia? Onko siis ihme, että välillä yritän vain liueta tilanteesta (yritämme siis lähteä mahdollisimman pian pois jos huomaan, että aiheutamme häiriötä - en vaan joka kerta jaksa kuunnella niitä saarnoja).

Pointti on se, että ME KOKO AJAN YRITÄMME, mutta neurologisista häiriöistään johtuen lapset eivät vaan useinkaan PYSTY toimimaan odotusten mukaan (tämä muuten harmittaa heitä itseäänkin ja voitte kuvitella minkälainen vaikutus sillä on heidän itsetuntoonsakin). Kodin ulkopuolella liikkuessamme joudun jatkuvasti ohjaamaan lasten käytöstä. Kyse ei ole siitä, että emme tekisi asialle mitään.

Ei, en yritä puolustella huonoa käytöstä sillä, että homot ja maahanmuuttajatkin suvaitaan. Toivon vain, että tämä avautuminen kokemuksistamme auttaisi ymmärtämään, että "huonon käytöksen" taustalla voi olla esimerkiksi neurologinen syy.

-Ap

Eivätkö lapset enää ole terapiassa? Juuri nythän sitä varmaan tarvitaan, kun koulussahan pitäisi oppia niitä sosiaalisia taitoja ja sitä, miten erilaisissa tilanteissa toimintaan. Vai voidaanko olettaa, että tilanne korjaantuu ilman terapiaa, kun lapset kasvavat?

Tsemppiä!

Voin lohduttaa ettei minua häiritse tuollainen käytös. Maailmaan mahtuu ääntä ja ihan "tavis"lastenkin (varsinkin poikien) leikit ovat aika usein melko rajuja.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään kun ollaan suvaitsevaisia mm. seksuaalivähemmistöjä ja maahanmuuttajia kohtaan (mikä on hirveän hieno asia), niin toivoisi samanlaista suvaitsevaisuutta myös neurologisista tai esim. mielenterveyden ongelmista kärsiviä kohtaan.

Homot ja maahanmuuttajat eivät juurikaan häiritse ketään. Hullut kakarat sen sijaan häiritsevät kaikkia. Jos on noin paljon lapsissa vikaa, niin kyllä heillä kuule on jonkin asteen kehitysvamma.

Olen samaa mieltä että huono käytös ei ole sama asia kuin adhd. Tai autismi.

Minulla samat diagnoosit lapsilla ja he käyttäytyvät hyvin.

Jos huono käytös alkaa niin me lähdetään pois eikä seuraavalla kerralla pääse mukaan.

Minusta erityislasten kanssa pitää olla vielä tiukempi kuin tavislasten kanssa. He tarvitsevat vahvan auktoriteetin.

Ei meillä aina ole näin ollut mutta kun tarpeeksi monta kertaa jäivät kotiin huonon käytöksen takia niin kyllä he siitä ottivat opikseen.

Huonosta käytöksestä tulee rangaistus ja hyvästä palkitaan.

Meillä on myös todella läheiset välit lapsiin mutta näin ei varmaan olisi jos ei olisi kuria.

Mutta on todella moukkamaista tulla vieraiden puuttumaan. Tosin jos meno on ihan järkyttävää niin onhan se vaan hyvä että siihen puututaan jos ei vanhemmat sitä tee.

Voimia ap:lle. Jos mitenkään pystyt, niin koita olla välittämättä muiden kommenteista ja ikävistä eleistä ja ilmeistä. He eivät ole päivääkään eläneet teidän perheen elämää, eivät he tiedä mitä kaikkea siihen kuuluu etkä ole heille tilivelvollinen sen enempää kuin he sinulle. Olet tehnyt parhaasi, se riittää. Ole armollinen myös itsellesi. Sitä toivoisin, ettet häpeäisi lapsiasi, koska se vain lisää omaa pahaa oloasi. Koita tutkiskella, johtuuko häpeä todella lapsistasi vai jo jostain oman lapsuutesi kasvatusihanteesta tai muusta sellaisesta, jota yrität epätoivoisesti toteuttaa? Jospa vain luottaisit siihen, että asiat ovat menossa parempaan päin ja se riittää.

Vierailija kirjoitti:

Sitä se teettää, kun kädetön ja vajaa äityli väenväkisin lisääntyy. Sinun lapsesi siis saavat sinun siunauksellasi riehua ja käyttäytyä miten vain, koska homot ja maahanmuuttajat? Tämä viimeinen lauseesi osoitti juuri sen, miksi naisille pitäisi olla erillinen, erilaisin testein selvitetty lisääntymislupa ennen saksien aukomista.

Niin. Itse olen maisteri ja lasten isä insinööri. Toinen lapsemme on terve ja toisella dysfasia ja jonkinasteinen adhd varmaan kun keskittyminen olematonta. Onneksi kerroit tuon fiksuakin fiksumman trivian aiheesta "urpot ei saa lisääntyä...". Aloittajalle tsemppiä ja täydet sympatiat. Ei ole helppoa, mutta älkää välittäkö tyhmistä ihmisistä.

Anna kun arvaan - erityismussuilla ei ole asianmukaista lääkitystä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi ja adhd eivät ole mikään vapaapassi paskalle käytökselle. Laita ne kakarasi terapiaan, jos eivät muuten opi.

Miksi nämä käytöskritisoijat poikkeuksetta antavat itsestään kovin huonokäytöksisen vaikutelman?

Eivät ole paneutuneet ko. sairauksiin eivätkä ymmärrä niitä. Ehkä suhtautuminen muuttuisi, jos tutustuisivat asiaan. Jaksamista ap sinulle ja perheellesi!

Etpä ole itsekään. Autismi ja adhd eivät ole sairauksia.

Tulihan se ensimmäinen "samassa tilanteessa oleva", jonka lapset niin hyväkäytöksisiä. Luin kerran ADHD:stä ketjua jo vuosia sitten ja huomasin, että pahimmat paheksujat ja arvostelijat olivat niitä äitejä, joiden lapset kärsivät samasta diagnoosista. Ei vain tajuta, että vaikka diagnoosi on sama, käytös voi olla hyvin erilaista.

Opettajana olen törmännyt sekä adhd-lapsiin, asperger-lapsiin, huonostikäyttäytyviin lapsiin ilman diagnoosia ja yhteen autistiinkin (nämä usein erityiskoulussa), ja jokainen oli ihan oma yksilönsä omine piirteineen. Autisti käyttäytyi noista kaikista parhaiten paitsi jos hermostui ja silloin piti liki kaksimetristä poikaa juosta oikeasti pakoon. Yksi adhd-tapaus paiskoi tuoleja ja pulpetteja, muut ovat olleet oikeastaan aika hurmaavia tapauksia. Saman diagnoosin lapset reagoivat hyvin monella eri tavalla tilanteisiin. Ei se aina ole kiinni kasvatuksesta, ei varsinkaan ap:n tapauksessa, jossa tukea on saatu ja on käyty terapioissa koko perheen voimin.

Ystäväni adhd-lapsi on erittäin rauhallinen ja hyväkäytöksinen lapsi - kun lääkitys on nyt kohdillaan. Näin ollen ei äiti voi kehuskella kasvatustaidoillaan kun kyse on jostain aivan muusta.

No en usko, että läheskään niin moni tulisi valittamaan jos edes yrittäisit tehdä oikeasti jotain etkä jäisi nurkkaan häpeämään.

Vierailija kirjoitti:

Perheessämme on kaksi ns. erityislasta, kyseessä adhd + autismi. Meteliä, raivareita, riitoja ym. on jatkuvasti, vaikka lapset ovat jo "isoja" (kouluiässä). Heidän normaali leikkimisensäkin on useimmiten rajua ja kovaäänistä. Kehitysvammaa kummallakaan ei ole, eikä heidän vammansa näy mitenkään päälle päin. Kummallakin kielellinen ilmaisu on hyvin sujuvaa, joten senkään perusteella ei voisi uskoa, että molemmilla on neurologisen kehityksen häiriö. Kokemusteni mukaan ulkopuoliset pitävätkin heitä täysin normaaleina, mutta erittäin huonosti kasvatettuina, lapsina.

Olen lasten äiti ja heidän kanssaan kesä"lomalla". Olisi kiva käydä eri paikoissa, mutta liian usein retkemme päättyvät pahaan oloon (erityisesti minun). Leikkipuistossa, kaupassa, kirjastossa, uimassa - joka paikassa lastemme meluisuus ja muu käytös saavat aikaan ärtymystä, ja minulle valitetaan heidän käytöksestään ja annetaan kasvatusohjeita. Tämä on vain lisääntynyt mitä isompia lapset ovat. Pienempien lasten huonoonkiin käytökseen suhtaudutaan ymmärtäväisemmin. Tämä on erittäin raskasta.

Olen valittajille selittänyt mistä on kyse, mutta se ei sanottavasti lisää ymmärtämystä. Aina en edes jaksa selittää mitään. Häpeän myöntää, että usein jopa esitän, etten tunne lapsiani kun he meuhkaavat uima-altaalla tai leikkipaikassa, ja näen vieraan aikuisen lähestyvän sen näköisenä että tiedossa on taas saarna lasten huonosta käytöksestä.

Mieheni sanoo, että hänelle ei juurikaan valiteta. Tämä varmaan johtuu siitä, ettei kukaan uskalla sanoa mitään isolle miehenköriläälle.

Ja kyllä, lapsia on kasvatettu, voi miten paljon vaivaa heidän eteensä onkaan nähty! Ja kyllähän sitä edistystäkin on tapahtunut, se vaan tuntuu tapahtuvan niin kovin hitaasti.

Nykyään kun ollaan suvaitsevaisia mm. seksuaalivähemmistöjä ja maahanmuuttajia kohtaan (mikä on hirveän hieno asia), niin toivoisi samanlaista suvaitsevaisuutta myös neurologisista tai esim. mielenterveyden ongelmista kärsiviä kohtaan.

Sori mutta en osta tätä potaskaa.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille jotka ymmärrätte. Poistun nyt paikalta.

Vielä pari vastausta:

Näen paljon vaivaa sen eteen, että lapset syövät terveellisesti ja monipuolisesti. Se ei aina toteudu, koska "taudin kuvaan" kuuluu hyvin rajoittuneet ruokailutottumukset. Uskon, että terveellinen ruokavalio on olennainen osa hoitoa, mutta kuten joku jo sanoikin, adhd ei manteleilla parane.

Välillä olen tosiaan esittänyt, etten tunne keitä "nuo huonosti kasvatetut lapset" ovat. Tämä liittyy tilanteisiin, että olen jo valmiiksi väsynyt, enkä yksinkertaisesti jaksa jälleen kerran ottaa vastaan vihaista valitusta lasteni käytöksestä, pahoitella ja selittää, että kyllä, poistumme paikalta ja kyllä, keskustelemme tästä kotona ja pahoittelen kovasti, lapset ovat erityislapsia, niin ja kyllä, ymmärrän ettei se oikeuta aiheuttamaan häiriötä. Varsinkin kun tämä ripitys poikkeuksetta tapahtuu niin, että kaikki ympärillä olevat kuulevat sen. Voitteko kuvitella miltä se + ympärillä olijoiden tuijotus tuntuu? Voitteko kuvitella, miltä se tuntuu lapsistamme, jotka kyllä liiankin hyvin ymmärtävät olevansa poikkeavia? Onko siis ihme, että välillä yritän vain liueta tilanteesta (yritämme siis lähteä mahdollisimman pian pois jos huomaan, että aiheutamme häiriötä - en vaan joka kerta jaksa kuunnella niitä saarnoja).

Pointti on se, että ME KOKO AJAN YRITÄMME, mutta neurologisista häiriöistään johtuen lapset eivät vaan useinkaan PYSTY toimimaan odotusten mukaan (tämä muuten harmittaa heitä itseäänkin ja voitte kuvitella minkälainen vaikutus sillä on heidän itsetuntoonsakin). Kodin ulkopuolella liikkuessamme joudun jatkuvasti ohjaamaan lasten käytöstä. Kyse ei ole siitä, että emme tekisi asialle mitään.

Ei, en yritä puolustella huonoa käytöstä sillä, että homot ja maahanmuuttajatkin suvaitaan. Toivon vain, että tämä avautuminen kokemuksistamme auttaisi ymmärtämään, että "huonon käytöksen" taustalla voi olla esimerkiksi neurologinen syy.

-Ap

En ole koskaan häiriintynyt tai valittanut vilkkaista lapsista, mutta silti tämä avasi vähän silmiä. Se, että kerroit asiasta lastesi näkökulmasta ja mikä on heidän suhtautuminen, varsinkin nuo vaikutukset omaan itseluottamukseen.

Tee parhaasi äläkä anna mulkoilijoiden pilata päivääsi.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti adhd:ta ei manteleilla paranneta.

Ei varmasti paranneta täysin, mutta oikealla ruokavaliolla ns. oireita voi kyllä helpottaa. Kannattaa ottaa asioista selvää ennen kuin täystyrmää ajatuksen ja jatkaa vain sokeasti entisenlaista ruokavaliota, joka saattaa olla lapsen kannalta sisällöltään yllättävän köyhää. 

Tsemppiä ap:n perheelle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheessämme on kaksi ns. erityislasta, kyseessä adhd + autismi. Meteliä, raivareita, riitoja ym. on jatkuvasti, vaikka lapset ovat jo "isoja" (kouluiässä). Heidän normaali leikkimisensäkin on useimmiten rajua ja kovaäänistä. Kehitysvammaa kummallakaan ei ole, eikä heidän vammansa näy mitenkään päälle päin. Kummallakin kielellinen ilmaisu on hyvin sujuvaa, joten senkään perusteella ei voisi uskoa, että molemmilla on neurologisen kehityksen häiriö. Kokemusteni mukaan ulkopuoliset pitävätkin heitä täysin normaaleina, mutta erittäin huonosti kasvatettuina, lapsina.

Olen lasten äiti ja heidän kanssaan kesä"lomalla". Olisi kiva käydä eri paikoissa, mutta liian usein retkemme päättyvät pahaan oloon (erityisesti minun). Leikkipuistossa, kaupassa, kirjastossa, uimassa - joka paikassa lastemme meluisuus ja muu käytös saavat aikaan ärtymystä, ja minulle valitetaan heidän käytöksestään ja annetaan kasvatusohjeita. Tämä on vain lisääntynyt mitä isompia lapset ovat. Pienempien lasten huonoonkiin käytökseen suhtaudutaan ymmärtäväisemmin. Tämä on erittäin raskasta.

Olen valittajille selittänyt mistä on kyse, mutta se ei sanottavasti lisää ymmärtämystä. Aina en edes jaksa selittää mitään. Häpeän myöntää, että usein jopa esitän, etten tunne lapsiani kun he meuhkaavat uima-altaalla tai leikkipaikassa, ja näen vieraan aikuisen lähestyvän sen näköisenä että tiedossa on taas saarna lasten huonosta käytöksestä.

Mieheni sanoo, että hänelle ei juurikaan valiteta. Tämä varmaan johtuu siitä, ettei kukaan uskalla sanoa mitään isolle miehenköriläälle.

Ja kyllä, lapsia on kasvatettu, voi miten paljon vaivaa heidän eteensä onkaan nähty! Ja kyllähän sitä edistystäkin on tapahtunut, se vaan tuntuu tapahtuvan niin kovin hitaasti.

Nykyään kun ollaan suvaitsevaisia mm. seksuaalivähemmistöjä ja maahanmuuttajia kohtaan (mikä on hirveän hieno asia), niin toivoisi samanlaista suvaitsevaisuutta myös neurologisista tai esim. mielenterveyden ongelmista kärsiviä kohtaan.

Sori mutta en osta tätä potaskaa.

En ole ap, mutta mikä aloituksen sisällössä on mielestäsi potaskaa?

Ainoa tilanne jossa voisin ajatella etsiväni jonkun lapsen vanhemman käsiini on se jos joku lapsi käyttäytyy törkeästi omaa lastani kohtaan enkä saa asiaa itse selvitettyä. Tosin siinä tapauksessa minua ei kauheasti lohduta kuulla mistään diagnooseista, vaan haluan, että kyseisen lapsen vanhempi ottaa tilanteen haltuun. Meteli sun muu on ihan se ja sama. Jossei nyt just jossain kirjastossa olla.

Jos ei osaa käyttäytyä, pysyy kotona. Ja pakkoko niitä n kaksi kappalein tehdä!

Olen erityisalojen opettaja. Kaksi viikkoa koulun aloittamisen jälkeen lapsi asettuu ja homma sujuu.

Siitä huolimatta, että vanhemmat eivät ole saaneet näitä yhteistyökykyisiksi.

ErityisLASTEN opettaja

Kuulostaa jokseenkin tutulta. Oma erityislapseni( hyvin samanlainen kuin ap:n lapset) on vasta 5v, mutta pystyn samaistumaan tuohon täysin. Yritämme kaikkemme lapsen eteen, ohjaamme, neuvomme jatkuvasti. Olemme tilanteissa läsnä, ennakoimme. Terapiat on. Silti lapsemme on aina se joka huutaa, juoksee, törmäilee, ölisee, saattaa töniä muita. Vieraiden katseet ovat pistäviä, huokaillaan jne.  

Harvemmin onneksi kukaan tulee sanomaan mitään, silti tunnen tarvetta selittää miksi lapsi käyttäytyy näin. Lapsen kuullen en haluaisi, enkä enää selitäkkään juuri koskaan. Kaupan kassa mulkoilee lasta ja sanoo vihaisesti " ei saa huutaa", kun lapsi kerran kiljahtaa. Vanhat mummot ja papat ovat toki kovia neuvomaan, neuvoja satelee vihaisesti huutaen. Haukutaan vanhempia päin naamaa. Äitinä minua itkettää silloin. Yritän jatkaa lapseni auttamista ja ohjaamista muista välittämättä. Isälle ei koskaan tulla negatiivisesti huomauttelemaan, ehkä isolle miehelle ei sitten uskalleta.

Ei ole helppoa. Lapsi on rakas ja parhaamme mukaan kasvatettu. Meillä on myös muita lapsia, joiden käytös "normaalia".  Tuntuu silti todella pahalta kun omaa äitiyttä ja omaa rakasta lasta arvostellaan. Emme voi lukittautua kotiin, lapsen täytyy oppia pärjäämään.