Olenkohan lellinyt lapseni piloille? (12 v)

Vierailija kirjoitti:

Haluan kertoa oman kokemukseni. Olen lestadiolaisesta perheestä, tällä palstalla keskustelu meist käy kiihkeänä nyt. Useat arvostelevat uskontoamme.

Omassa lapsuudenperheessäni ei tuollaista laiskuutta ollut kuten ap:n lapsella. Olen itse parikymppinen nainen ja muutin jo pois kotona opiskelujen perässä. Meillä kotona oli lapsille itsestäänselvyys, että kotitöitä tehdään, joko oma-aloitteisesti tai patistamalla. Jokainen niitä teki päivittäin eikä mitään palkkaa niistä saanut.

Vanhemmat eivät maksaneet viikkorahaa, mutta jos oikeasti tarvitsi jotain se yleensä hankittiin. Itse ainakin opin arvostamaan kaikkia tavaroita ja vaatteita mitä vanhempani minulle hankkivat. He ovat myös auttaneet minua jonkin verran rahallisesti opiskeluaikana, sillä opintotuki on niin pieni. Ovat jopa avanneet jokaiselle lapselle sijoitustilin ja keränneet sinne rahaa.

Rohkenisinkin väittää että leseadiolaisissa perheissä lapset eivät ole noin laiskoja kuin ap:n lapsi. Toki poikkeuksia varmasti löytyy, mutta yleisesti.

Minulle oli helppoa muuttaa pois lapsuudenkodista. Osaan käyttää rahaa järkevästi, ja tiedän ettei kaikkea voi suin päin ostaa. Täytyy ensin tienata rahat. Kotikasvatus on antanut minulle eväät aikuisuuteen ja olen aiitä kiitollinen

Tällainen on ilmeisesti automaatio helpommin silloin, kun lapsia on paljon. Ainoan lapsen kasvattaminen on väistämättä erilaista, kun ei ole sisaruksia, jotka luonnollisesti vaativat osansa.

On helppo nähdä mikä tässä kasvatustavassa on ongelma. Kun vaikkapa äiti, joka kokee itse eläneensä vaatimattoman lapsuuden, haluaa "antaa kaiken" omalle lapselleen, kyse onkin äidin omista toiveista paikata ehkä kuviteltujakin lapsuuden puutteita.

Tosiasiassa äiti siis hoitaa itse omia ikäviä muistojaan, mutta hän ei kasvata sitä lasta, joka hänellä on ja joka elää tänään ja tässä maailmassa (ei äitinsä menneisyydessä).

Lapsille normaalia pieninä on se, jonka oppivat kotoa, se elämäntyyli jolla perhe elää. Joten jos lapsen kasvattaa niin että hän on maailman napa, että hänelle kaikki tulee kuin Manulle illallinen liikuttamatta eväänsäkään, niin se on se mistä tulee lapselle normaalia.

Lapsi ei automaattisesti peri äidin köyhästä lapsuudesta tulleita arvoja ja osaa arvostaa sitä mitä saa, ellei hänelle kotona opeteta asiaa.

Äidin omatunto voi aluksi olla hyvä ("annan lapsilleni kaiken mitä itse en saanut"). Mutta tämä kasvatustapa ei toimi ja se karhunpalvelus lapselle, koska lapsi joutuu jo nuorena maailmaan, jossa hänen pitää ansaita se mitä saa (opiskelupaikka, harrastuspaikka, kesätyöpaikka, ystävyys, rakkaus), eivätkä vanhemmat voi niitä hänelle ostaa.

Lisäksi miten hyvin nykymaailmassa selviää itsekeskeinen laiska nuori? Opiskelu, työelämä, ystävyys- ja rakkaussuhteet kaikki perustuvat vuorovaikutukseen ja toisten huomioonottamiseen. Taloustilanne heittelee, eikä kukaan tiedä mitä tulevaisuus tuo, joten lapsena etukoikeutettu Prinssi voi itse joutua aikuisiässä kamppailemaan taloudellisestikin eikä lapsilisärahat riitä eläkeikään asti.

Äiti siis kasvattaa pikku Prinssistään tai Prinsessastaan ihmistä, jonka mahdollisuudet selvitä aikuisena voivat olla aika heikot. Aikuisena on vaikea oppia sellaista, joka olisi pitänyt omaksua jo nuorena. Vanha sananlaskuhan sanoo että "nuorena on vitsa väännettävä", nuorena on turvallista harjoitella ja mokata kun vanhemmat ovat siinä tukemassa --- aikuisena olet usein yksin ja maailma on kylmä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hauska kysymys tuo "mitä neuvoja antaisit minulle kasvattajana", kun suurin osa saamistasi neuvoista ei ole kasvattamista vaan kiusaamista ja vallankäyttöä.

Tuskin se lapsi on itse keksinyt, mitä harrastaa ja miten kalliisti. Ihan itse olette ne harrastukset valinneet ja hankkineet kaiken vimpan päälle, siitä ei voi lasta syyttää. Jos nyt keksitte, että tästä lähtien varusteet hankitaan kirppikseltä ja kaiken pitää olla halpaa, niin mitä se lapsi siitä oppii? ei yhtään mitään.

Meillä on kolme lasta aina saaneet kaiken, mitä on pystytty hankkimaan. On käyty pianotunnit ja tenniskurssit. Kertaakaan en ole olettanut, että jos minä käytän rahaa, niin lapset maksavat sen takaisin osoittamalla tunteita ja "antamalla hyvää takaisin". Rahalla kun ei voi ostaa toista, vaikka kaikesta päätellen ap on olettanut niin voivansa tehdä. Tässä satanen, halaa minua! Tunteet vta vastavuoroisia minun tunteitteni kanssa.

Hemmotelin lapseni pilalle, meillä oli siivooja eikä tarvinnut tehdä kotitöitä. Silti lasten muutettua koteihinsa (niihin entisiin sijoitusasuntoihini) heistä tuli varsin hyvin itsestään ja kodistaan huolehtivia aikuisia. Toki joskus saan puheluita tyyliin "voiko sampanjalasin pestä tiskikoneessa", mutta tuskin se kotitöillä rasitettu nuori sen paremmin asiaa tietää.

Minusta on tärkeämpää opettaa jo pienestä pitäen, mitä rahalla voi tehdä ja miten rahaa tehdään kuin miettiä, kuka ei ole tyhjentänyt tiskikonetta.

Tiesitkö, että kiitollisuudentunne on merkittävä onnellisuuden edistäjä? Sitä minä erityisesti olen peräänkuuluttanut lapseltani. Se on tunne, joka tuottaa sisäistä mielihyvää, mutta se linkittyy muihin ihmisiin. Sensijaan ylimielisyydenkokemus ja erioikeutuksen kokemus tuottavat elämässä enemmän vaikeuksia. Tätä viimeistä haluan välttää ja tuota ensimmäistä kasvattaa lapsessani. En suinkaan sitä, että kun ostan uuden ja kalliin tavaran, haluan siitä itselleni halauksen (vaikka sekin on kiva). Välinpitämättömyyttä minun on vaikea sietää. Se on tuhoisaa kaikissa ihmissuhteissa. Minulle tässä ketjussa on kyse syvemmistä asioista kuin tunnut ymmärtävänkään.

ap

Kuitenkin olet tehnyt jo 12 vuotta niin, että et ole onnistunut lastasi kasvattamaan kiitolliseksi! Miten kuvittelet, että jos olet toistuvasti tehnyt väärin, niin lapsi olisi oppinut toimimaan mielestäsi oikein.

Kiitollisuus ei synny siitä, että saa kaiken tai saa vain osan siitä, mitä haluaa. Kiitollisuus syntyy siitä, että joku toinen teki jotain, minkä vuoksi kunnioitan häntä ja olen siksi kiitollinen. Sinä et ole onnistunut ansaitsemaan lapsesi kunnioitusta eikä sitä saada aikaan kasvattamalla lasta. Itseäsi sinun tulee kasvattaa!

Et voi vaatia lasta tuntemaan tiettyjä tunteita siksi, että sinä haluat määrätä, miltä hänestä pitää tuntua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hauska kysymys tuo "mitä neuvoja antaisit minulle kasvattajana", kun suurin osa saamistasi neuvoista ei ole kasvattamista vaan kiusaamista ja vallankäyttöä.

Tuskin se lapsi on itse keksinyt, mitä harrastaa ja miten kalliisti. Ihan itse olette ne harrastukset valinneet ja hankkineet kaiken vimpan päälle, siitä ei voi lasta syyttää. Jos nyt keksitte, että tästä lähtien varusteet hankitaan kirppikseltä ja kaiken pitää olla halpaa, niin mitä se lapsi siitä oppii? ei yhtään mitään.

Meillä on kolme lasta aina saaneet kaiken, mitä on pystytty hankkimaan. On käyty pianotunnit ja tenniskurssit. Kertaakaan en ole olettanut, että jos minä käytän rahaa, niin lapset maksavat sen takaisin osoittamalla tunteita ja "antamalla hyvää takaisin". Rahalla kun ei voi ostaa toista, vaikka kaikesta päätellen ap on olettanut niin voivansa tehdä. Tässä satanen, halaa minua! Tunteet vta vastavuoroisia minun tunteitteni kanssa.

Hemmotelin lapseni pilalle, meillä oli siivooja eikä tarvinnut tehdä kotitöitä. Silti lasten muutettua koteihinsa (niihin entisiin sijoitusasuntoihini) heistä tuli varsin hyvin itsestään ja kodistaan huolehtivia aikuisia. Toki joskus saan puheluita tyyliin "voiko sampanjalasin pestä tiskikoneessa", mutta tuskin se kotitöillä rasitettu nuori sen paremmin asiaa tietää.

Minusta on tärkeämpää opettaa jo pienestä pitäen, mitä rahalla voi tehdä ja miten rahaa tehdään kuin miettiä, kuka ei ole tyhjentänyt tiskikonetta.

Hauska kommentti tuokin, että kasvatusneuvot ovat kiusaamista ja vallankäyttöä! Kyllähän vanhemmuus on tavallaan  vallankäyttöä aina ja joka tapauksessa! Eräs vanhemmuuden tärkeimpiä tehtäviä on elämisentaitojen opettaminen lapselle ja minusta se tarkoittaa, lapsen ikä huomioiden, kodissa oman ravitsemuksen ja siisteyden eteen tehtävien opettamista, rahankäytön opettamista - mitä maksaa/voiko kaiken saada/mistä raha tulee/suunnittelu/ennakointi. Lapsen pitää saada harrastaa, mutta mielestäni lasta ei vahingoita ymmärtää, että kaikella on hintansa!

Silti ap on 12 vuotta tietoisesti ollut kasvattamatta lastaan olemaan osa perhettä! Lapsi on ollut kohde, jonka täytyy osoittaa tiettyjä tunteita, jotta ap:n mielestä kaikki olisi hyvin. Kun niitä tunteita ei nousekaan, katsoo ap, että vika on lapsessa, ei hänessä. Ei ap ole kasvattamassa vaan hän haluaa neuvoja, miten saada lapsi toimimaan niin, että ap:lla on hyvä olla.

Vierailija kirjoitti:

On helppo nähdä mikä tässä kasvatustavassa on ongelma. Kun vaikkapa äiti, joka kokee itse eläneensä vaatimattoman lapsuuden, haluaa "antaa kaiken" omalle lapselleen, kyse onkin äidin omista toiveista paikata ehkä kuviteltujakin lapsuuden puutteita.

Tosiasiassa äiti siis hoitaa itse omia ikäviä muistojaan, mutta hän ei kasvata sitä lasta, joka hänellä on ja joka elää tänään ja tässä maailmassa (ei äitinsä menneisyydessä).

Lapsille normaalia pieninä on se, jonka oppivat kotoa, se elämäntyyli jolla perhe elää. Joten jos lapsen kasvattaa niin että hän on maailman napa, että hänelle kaikki tulee kuin Manulle illallinen liikuttamatta eväänsäkään, niin se on se mistä tulee lapselle normaalia.

Lapsi ei automaattisesti peri äidin köyhästä lapsuudesta tulleita arvoja ja osaa arvostaa sitä mitä saa, ellei hänelle kotona opeteta asiaa.

Äidin omatunto voi aluksi olla hyvä ("annan lapsilleni kaiken mitä itse en saanut"). Mutta tämä kasvatustapa ei toimi ja se karhunpalvelus lapselle, koska lapsi joutuu jo nuorena maailmaan, jossa hänen pitää ansaita se mitä saa (opiskelupaikka, harrastuspaikka, kesätyöpaikka, ystävyys, rakkaus), eivätkä vanhemmat voi niitä hänelle ostaa.

Lisäksi miten hyvin nykymaailmassa selviää itsekeskeinen laiska nuori? Opiskelu, työelämä, ystävyys- ja rakkaussuhteet kaikki perustuvat vuorovaikutukseen ja toisten huomioonottamiseen. Taloustilanne heittelee, eikä kukaan tiedä mitä tulevaisuus tuo, joten lapsena etukoikeutettu Prinssi voi itse joutua aikuisiässä kamppailemaan taloudellisestikin eikä lapsilisärahat riitä eläkeikään asti.

Äiti siis kasvattaa pikku Prinssistään tai Prinsessastaan ihmistä, jonka mahdollisuudet selvitä aikuisena voivat olla aika heikot. Aikuisena on vaikea oppia sellaista, joka olisi pitänyt omaksua jo nuorena. Vanha sananlaskuhan sanoo että "nuorena on vitsa väännettävä", nuorena on turvallista harjoitella ja mokata kun vanhemmat ovat siinä tukemassa --- aikuisena olet usein yksin ja maailma on kylmä.

Kiteytit hyvin juuri sen, mitä itsekin ajattelen, ja mihin olen nyt herännyt. Juuri näin. Mutta tämän analyysin jo tiesinkin. Tässä ei ole minulle mitään uutta. Tiedostan tämän vallan hyvin. Ja samaan aikaan ajattelen, että paljon on vielä tehtävissä. Lapsi on vasta 12 vuotta. Joidenkin mielestä jo 12 vuotta. Mutta hän on vielä lapsi ja asuu meillä vielä pitkään. Nuorten aivot ovat muovautuvat. Ei hän ole lopullisesti pilattu. Ja siitä olenkin kiinnostunut, millainen on hyvä kurssinmuutos vanhempana juuri nyt ja tässä hetkessä. Menneisyydelle emme voi mitään, mutta tähän hetkeen ja tulevaisuuteen voimme vaikuttaa. Ja niihin aion nyt keskittyä. Kiitos joillekin hyvistä vinkeistä ja mukavaa kesää kaikille!

ap

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole pakko laittaa lasta normivuokralle, älä laita. Olen työssäkäyvä opiskelija olosuhteiden pakosta ja olisin kyllä tosi katkera, jos vanhemmillani olisi sijoitusasuntoja (vieläpä monikossa!) ja joutuisin silti raatamaan illat töissä opintojen päälle burnoutin uhallakin. Fiksumpiakin tapoja on.

Eihän ap:n lapsi joudu mihinkään tyhjän päälle, kun lapsilisät on säästetty ja osa sijoitettu! Todellakin sanoisin että omilla asuminen kasvattaa. Ap:n lapsella on nähdäkseni erittäin hyvät puitteet kokeilla siipiään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hauska kysymys tuo "mitä neuvoja antaisit minulle kasvattajana", kun suurin osa saamistasi neuvoista ei ole kasvattamista vaan kiusaamista ja vallankäyttöä.

Tuskin se lapsi on itse keksinyt, mitä harrastaa ja miten kalliisti. Ihan itse olette ne harrastukset valinneet ja hankkineet kaiken vimpan päälle, siitä ei voi lasta syyttää. Jos nyt keksitte, että tästä lähtien varusteet hankitaan kirppikseltä ja kaiken pitää olla halpaa, niin mitä se lapsi siitä oppii? ei yhtään mitään.

Meillä on kolme lasta aina saaneet kaiken, mitä on pystytty hankkimaan. On käyty pianotunnit ja tenniskurssit. Kertaakaan en ole olettanut, että jos minä käytän rahaa, niin lapset maksavat sen takaisin osoittamalla tunteita ja "antamalla hyvää takaisin". Rahalla kun ei voi ostaa toista, vaikka kaikesta päätellen ap on olettanut niin voivansa tehdä. Tässä satanen, halaa minua! Tunteet vta vastavuoroisia minun tunteitteni kanssa.

Hemmotelin lapseni pilalle, meillä oli siivooja eikä tarvinnut tehdä kotitöitä. Silti lasten muutettua koteihinsa (niihin entisiin sijoitusasuntoihini) heistä tuli varsin hyvin itsestään ja kodistaan huolehtivia aikuisia. Toki joskus saan puheluita tyyliin "voiko sampanjalasin pestä tiskikoneessa", mutta tuskin se kotitöillä rasitettu nuori sen paremmin asiaa tietää.

Minusta on tärkeämpää opettaa jo pienestä pitäen, mitä rahalla voi tehdä ja miten rahaa tehdään kuin miettiä, kuka ei ole tyhjentänyt tiskikonetta.

Hauska kommentti tuokin, että kasvatusneuvot ovat kiusaamista ja vallankäyttöä! Kyllähän vanhemmuus on tavallaan  vallankäyttöä aina ja joka tapauksessa! Eräs vanhemmuuden tärkeimpiä tehtäviä on elämisentaitojen opettaminen lapselle ja minusta se tarkoittaa, lapsen ikä huomioiden, kodissa oman ravitsemuksen ja siisteyden eteen tehtävien opettamista, rahankäytön opettamista - mitä maksaa/voiko kaiken saada/mistä raha tulee/suunnittelu/ennakointi. Lapsen pitää saada harrastaa, mutta mielestäni lasta ei vahingoita ymmärtää, että kaikella on hintansa!

Silti ap on 12 vuotta tietoisesti ollut kasvattamatta lastaan olemaan osa perhettä! Lapsi on ollut kohde, jonka täytyy osoittaa tiettyjä tunteita, jotta ap:n mielestä kaikki olisi hyvin. Kun niitä tunteita ei nousekaan, katsoo ap, että vika on lapsessa, ei hänessä. Ei ap ole kasvattamassa vaan hän haluaa neuvoja, miten saada lapsi toimimaan niin, että ap:lla on hyvä olla.

Ei, ei ja ei. Minä nimenomaan haluan kasvattaa lapsen taitoja häntä itseään varten ensisijaisesti. Toki siitä tulee hyvä mieli itsellekin, mutta lapsen tulevaisuutta ja menestystä ihmissuhteissa ja elämässä yleensäkin minä tässä ajattelen.

ap

ihan ok mielenkiintoinen aloitus. kun kaikkihan tavallaan haluaa lapsilleen pelkkää hyvää, mutta mitä se hyvä on? Toisaalta, miksi ja kenelle sitä tekee töitä ja hankkii sijoitusasuntoja, jollei omalle jälkipolvelleen? Mikä merkitys niillä on, jos jokainen sukupolvi sitten kunniakysymyksenä aloittaa nollasta... Kyllä varakkaissa suvuissa yleensä annetaan jälkipolville riittävästi, jotta taataan se jaksaminen ja menestyminen opinnoissa etc. Samoin menestyminen urheilussa/musiikissa / tm harrastuksessa yleensä vaatii vanhemmilta kovat taloudelliset ja ajalliset ponnistukset, kenestäkään ei tule huippua pelkällä lahjakkuudella tai omalla sinnikkyydellä. Ei NHL:aan nyt varatut suomalaisnuoret ole ihan itse sinne ponnistaneet, kyllä siinä on maksettu leirit ja luistimet poikineen....

Mutta kiitollisuutta on vaikea vaatia, se sitten syttyy lapsessa myöhemmin tai ei syty, 12-vuotias on vielä pieni ja ihan oikeutetustikin olettaa, että hänen elintasonsa on suhteessa perheen elintasoon. 12-vuotiaat eivät kuitenkaan ole tyhmiä, köyhän perheen lapsi harvoin mankuu kalliita harrastuksia tai omaa hevosta, koska tietää että se on täysin epärealistinen toive. Sen sijaan jos isillä on 500k talo ja äitillä pari sijoituskämppää, kyllä 12-v ajattelee, että varmaan noilla on varaa mun golf-palloihin...

Toisaalta rikkaan perheen lapsesta ei välttämättä aikuisenakaan kasva kiitollista saamistaan merkkivaatteista ja jutuista, koska hän on ehkä kokenut lapsuutensa toisin: isä ja äiti ovat aina olleet poissa: töissä tai omissa harrastuksissaan ja omilla illalliskutsuilla. Että vaikka sain kaiken mitä rahalla voi kaupasta ostaa, en saanut ehdotonta hyväksyntää. Sain parhaat golf-setit vaan sillä edellytyksellä, että musta tulee huippu lajissa. Sain valmennuskurssin kauppakorkeaan, vaikka olisin halunnut kampaajaksi.  Pääsin kielikurssille koko kesäksi USAan vaikka olisin edes yhden kesän halunnut viettää perheen kanssa. Jne. Näitä voi miettiä, voiko lasta ostaa ja voiko lapselta vaatia kiitollisuutta siitä, että sinä (ja mies?) olette menestyneet uralla ja pystyneet ostamaan mukavuutta elämään. 

Vierailija kirjoitti:

Haluan kertoa oman kokemukseni. Olen lestadiolaisesta perheestä, tällä palstalla keskustelu meist käy kiihkeänä nyt. Useat arvostelevat uskontoamme.

Omassa lapsuudenperheessäni ei tuollaista laiskuutta ollut kuten ap:n lapsella. Olen itse parikymppinen nainen ja muutin jo pois kotona opiskelujen perässä. Meillä kotona oli lapsille itsestäänselvyys, että kotitöitä tehdään, joko oma-aloitteisesti tai patistamalla. Jokainen niitä teki päivittäin eikä mitään palkkaa niistä saanut.

Vanhemmat eivät maksaneet viikkorahaa, mutta jos oikeasti tarvitsi jotain se yleensä hankittiin. Itse ainakin opin arvostamaan kaikkia tavaroita ja vaatteita mitä vanhempani minulle hankkivat. He ovat myös auttaneet minua jonkin verran rahallisesti opiskeluaikana, sillä opintotuki on niin pieni. Ovat jopa avanneet jokaiselle lapselle sijoitustilin ja keränneet sinne rahaa.

Rohkenisinkin väittää että leseadiolaisissa perheissä lapset eivät ole noin laiskoja kuin ap:n lapsi. Toki poikkeuksia varmasti löytyy, mutta yleisesti.

Minulle oli helppoa muuttaa pois lapsuudenkodista. Osaan käyttää rahaa järkevästi, ja tiedän ettei kaikkea voi suin päin ostaa. Täytyy ensin tienata rahat. Kotikasvatus on antanut minulle eväät aikuisuuteen ja olen aiitä kiitollinen

Laiskoja kuin apn lapsi joka harrastaa? Koulun lisäksi harrastukset vievät paljon lapsen energiaa, joten ei ihme jos ei joka päivä jaksa kotitöitä tehdä. Uskaltaisin väittää että valtaosassa lestadiolaisista perheissä lapsia on liikaa eikä heillä ole mitään mahdollisuutta harrastaa ja harvoin pääsee edes kodin ulkopuolelle kun ei ole aikaa tai varaa kyyditä. Lapsia on myös helppo pitää pieninä kotiorjina kun yhteisössä kaikki niin tekevät ei kukaan näe siinä mitään väärää. Hienoa jos sinun perheelläsi oli varaa elättää kaikki sisarukset ja auttaa jopa opiskeluaikana.

Olin itse lellitty ainoa lapsi. Äidilläni oli kolme murheellista keskenmenoa ennen minun saamistani ja jonkinlaisia traumoja niistä on hänelle jäänyt. Se näkyi ylihuolehtivaisuutena ja curling-vanhemmuutena. Äiti yritti kasvattaa minua pumpulissa, koska varmaan pelkäsi, että muuten jotakin pahaa tapahtuu. Se ylihuolehtivaisuus kävi usein hermoilleni jo lapsena, mutta toisaalta sain kaiken, minkä halusin. Harrastukseni olivat kalliita ja suorastaan hukuin leluihin. Teininä kuvioihin tulivat kalliit vaatteet. Vanhemmillani oli siis rahaa riittämiin, joten hinta ei ollut ongelma.

Kun olin 19-vuotias, silmäni alkoivat aueta todellisuudelle. En saanut itse laittaa edes pyykkejä koneeseen, vaan äiti teki _kaiken_ puolestani. Tuntui, että tukahdun äidin ylihuolehtivaisuuteen ja kaikkeen siihen materiaan... Menin siivoustyöhön, keräsin vähän rahaa ja muutin pois kotoa. Äitini ei oikein ymmärtänyt minua, vaan yritti edelleen jatkaa ylihuolehtimista ja tavaroilla lahjomista. Hän oli valmis maksamaan vuokrani ja ostamaan asuntooni, mitä ikinä haluan. Hän ehdotti myös, etten muuttaisi vuokralle, vaan hän ja isä ostaisivat minulle asunnon. Kieltäydyin. Äitini suuttui ja tulkitsi asian niin, etten arvostanut hänen huolenpitoaan. Olen nyt 29-vuotias ja edelleen viileissä väleissä äitini kanssa. Mutta olen onnellinen, että pystyin tekemään omat johtopäätökseni ja lähteä elämään omaa elämääni, omilla ansioillani.

Tässä nyt mietittävää jollekin hemmottelevalle vanhemmalle.

Vierailija kirjoitti:

ihan ok mielenkiintoinen aloitus. kun kaikkihan tavallaan haluaa lapsilleen pelkkää hyvää, mutta mitä se hyvä on? Toisaalta, miksi ja kenelle sitä tekee töitä ja hankkii sijoitusasuntoja, jollei omalle jälkipolvelleen? Mikä merkitys niillä on, jos jokainen sukupolvi sitten kunniakysymyksenä aloittaa nollasta... Kyllä varakkaissa suvuissa yleensä annetaan jälkipolville riittävästi, jotta taataan se jaksaminen ja menestyminen opinnoissa etc. Samoin menestyminen urheilussa/musiikissa / tm harrastuksessa yleensä vaatii vanhemmilta kovat taloudelliset ja ajalliset ponnistukset, kenestäkään ei tule huippua pelkällä lahjakkuudella tai omalla sinnikkyydellä. Ei NHL:aan nyt varatut suomalaisnuoret ole ihan itse sinne ponnistaneet, kyllä siinä on maksettu leirit ja luistimet poikineen....

Mutta kiitollisuutta on vaikea vaatia, se sitten syttyy lapsessa myöhemmin tai ei syty, 12-vuotias on vielä pieni ja ihan oikeutetustikin olettaa, että hänen elintasonsa on suhteessa perheen elintasoon. 12-vuotiaat eivät kuitenkaan ole tyhmiä, köyhän perheen lapsi harvoin mankuu kalliita harrastuksia tai omaa hevosta, koska tietää että se on täysin epärealistinen toive. Sen sijaan jos isillä on 500k talo ja äitillä pari sijoituskämppää, kyllä 12-v ajattelee, että varmaan noilla on varaa mun golf-palloihin...

Toisaalta rikkaan perheen lapsesta ei välttämättä aikuisenakaan kasva kiitollista saamistaan merkkivaatteista ja jutuista, koska hän on ehkä kokenut lapsuutensa toisin: isä ja äiti ovat aina olleet poissa: töissä tai omissa harrastuksissaan ja omilla illalliskutsuilla. Että vaikka sain kaiken mitä rahalla voi kaupasta ostaa, en saanut ehdotonta hyväksyntää. Sain parhaat golf-setit vaan sillä edellytyksellä, että musta tulee huippu lajissa. Sain valmennuskurssin kauppakorkeaan, vaikka olisin halunnut kampaajaksi.  Pääsin kielikurssille koko kesäksi USAan vaikka olisin edes yhden kesän halunnut viettää perheen kanssa. Jne. Näitä voi miettiä, voiko lasta ostaa ja voiko lapselta vaatia kiitollisuutta siitä, että sinä (ja mies?) olette menestyneet uralla ja pystyneet ostamaan mukavuutta elämään. 

Tämä on fiksu kirjoitus. Kiitos. Luulen, että tuo ehdoton hyväksyntä kolahti nyt minuun. Olen varmaan aina hieman salaa toivonut tyttöä. Sellaista, joka luontaisesti osaisi puhua tunteistaan. Ja meidän poika ei osaa. Itse pidän tunnetaitoja tosi tärkeinä. Ja meillä puhutaan paljon (miehen kanssa), mutta silti mietin, että tässä pojassa on ikäänkuin Aspergertyyppisiä taipumuksia. Luulen, että minun on syytä olla hyväksyvämpi eikä ehkä niin vaativa emotionaalisesti. Ja aikaa me kyllä vietämme yhdessä enemmän kuin keskivertoperhe. Matkustamme yhdessä ja lomailemme yhdessä. Arki on tosin hyvin tiivistä työtä, mutta sitä jaksottaa pitkähköt lomat.

ap

Vierailija kirjoitti:

Olin itse lellitty ainoa lapsi. Äidilläni oli kolme murheellista keskenmenoa ennen minun saamistani ja jonkinlaisia traumoja niistä on hänelle jäänyt. Se näkyi ylihuolehtivaisuutena ja curling-vanhemmuutena. Äiti yritti kasvattaa minua pumpulissa, koska varmaan pelkäsi, että muuten jotakin pahaa tapahtuu. Se ylihuolehtivaisuus kävi usein hermoilleni jo lapsena, mutta toisaalta sain kaiken, minkä halusin. Harrastukseni olivat kalliita ja suorastaan hukuin leluihin. Teininä kuvioihin tulivat kalliit vaatteet. Vanhemmillani oli siis rahaa riittämiin, joten hinta ei ollut ongelma.

Kun olin 19-vuotias, silmäni alkoivat aueta todellisuudelle. En saanut itse laittaa edes pyykkejä koneeseen, vaan äiti teki _kaiken_ puolestani. Tuntui, että tukahdun äidin ylihuolehtivaisuuteen ja kaikkeen siihen materiaan... Menin siivoustyöhön, keräsin vähän rahaa ja muutin pois kotoa. Äitini ei oikein ymmärtänyt minua, vaan yritti edelleen jatkaa ylihuolehtimista ja tavaroilla lahjomista. Hän oli valmis maksamaan vuokrani ja ostamaan asuntooni, mitä ikinä haluan. Hän ehdotti myös, etten muuttaisi vuokralle, vaan hän ja isä ostaisivat minulle asunnon. Kieltäydyin. Äitini suuttui ja tulkitsi asian niin, etten arvostanut hänen huolenpitoaan. Olen nyt 29-vuotias ja edelleen viileissä väleissä äitini kanssa. Mutta olen onnellinen, että pystyin tekemään omat johtopäätökseni ja lähteä elämään omaa elämääni, omilla ansioillani.

Tässä nyt mietittävää jollekin hemmottelevalle vanhemmalle.

Minusta sinun äitisi kuulostaa ylitakertuvalta ja ripustautuneelta. Sitä piirrettä en itsessäni tunnista. Annan lapsen vaikuttaa valintoihinsa enkä tuputa. Mielihyvin hän saa aikanaan lähteä asumaan omilleen omilla rahoillaan, jos niin haluaa.

ap

Hyvä ap, kuulostat fiksulta ja on hienoa että ajattelet näitä asioita ja kyseenalaistat omat aiemmat tapasi! Se on aitoa välittämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On helppo nähdä mikä tässä kasvatustavassa on ongelma. Kun vaikkapa äiti, joka kokee itse eläneensä vaatimattoman lapsuuden, haluaa "antaa kaiken" omalle lapselleen, kyse onkin äidin omista toiveista paikata ehkä kuviteltujakin lapsuuden puutteita.

Tosiasiassa äiti siis hoitaa itse omia ikäviä muistojaan, mutta hän ei kasvata sitä lasta, joka hänellä on ja joka elää tänään ja tässä maailmassa (ei äitinsä menneisyydessä).

Lapsille normaalia pieninä on se, jonka oppivat kotoa, se elämäntyyli jolla perhe elää. Joten jos lapsen kasvattaa niin että hän on maailman napa, että hänelle kaikki tulee kuin Manulle illallinen liikuttamatta eväänsäkään, niin se on se mistä tulee lapselle normaalia.

Lapsi ei automaattisesti peri äidin köyhästä lapsuudesta tulleita arvoja ja osaa arvostaa sitä mitä saa, ellei hänelle kotona opeteta asiaa.

Äidin omatunto voi aluksi olla hyvä ("annan lapsilleni kaiken mitä itse en saanut"). Mutta tämä kasvatustapa ei toimi ja se karhunpalvelus lapselle, koska lapsi joutuu jo nuorena maailmaan, jossa hänen pitää ansaita se mitä saa (opiskelupaikka, harrastuspaikka, kesätyöpaikka, ystävyys, rakkaus), eivätkä vanhemmat voi niitä hänelle ostaa.

Lisäksi miten hyvin nykymaailmassa selviää itsekeskeinen laiska nuori? Opiskelu, työelämä, ystävyys- ja rakkaussuhteet kaikki perustuvat vuorovaikutukseen ja toisten huomioonottamiseen. Taloustilanne heittelee, eikä kukaan tiedä mitä tulevaisuus tuo, joten lapsena etukoikeutettu Prinssi voi itse joutua aikuisiässä kamppailemaan taloudellisestikin eikä lapsilisärahat riitä eläkeikään asti.

Äiti siis kasvattaa pikku Prinssistään tai Prinsessastaan ihmistä, jonka mahdollisuudet selvitä aikuisena voivat olla aika heikot. Aikuisena on vaikea oppia sellaista, joka olisi pitänyt omaksua jo nuorena. Vanha sananlaskuhan sanoo että "nuorena on vitsa väännettävä", nuorena on turvallista harjoitella ja mokata kun vanhemmat ovat siinä tukemassa --- aikuisena olet usein yksin ja maailma on kylmä.

Kiteytit hyvin juuri sen, mitä itsekin ajattelen, ja mihin olen nyt herännyt. Juuri näin. Mutta tämän analyysin jo tiesinkin. Tässä ei ole minulle mitään uutta. Tiedostan tämän vallan hyvin. Ja samaan aikaan ajattelen, että paljon on vielä tehtävissä. Lapsi on vasta 12 vuotta. Joidenkin mielestä jo 12 vuotta. Mutta hän on vielä lapsi ja asuu meillä vielä pitkään. Nuorten aivot ovat muovautuvat. Ei hän ole lopullisesti pilattu. Ja siitä olenkin kiinnostunut, millainen on hyvä kurssinmuutos vanhempana juuri nyt ja tässä hetkessä. Menneisyydelle emme voi mitään, mutta tähän hetkeen ja tulevaisuuteen voimme vaikuttaa. Ja niihin aion nyt keskittyä. Kiitos joillekin hyvistä vinkeistä ja mukavaa kesää kaikille!

ap

Tulin juuri sitä kirjoittamaan, että vielä on aikaa muuttaa kurssia. Paljon voi vielä tehdä ja vaikuttaa keskustelulla ja muulla ohjaamisella. Tärkeintä olisi saada lapsi tajuamaan rahanarvo ja se, miten paljon työtä mikin asia vaatii. Ja tietysti se, että on todella tyydyttävää säästää ja hankkia asioita itse, ilman että joku ojentaa kaiken tarjottimella. Turha ap:tä on moittia, hänhän on huomannut virheensä ja haluaa korjata sen. On paljon vanhempia, jotka eivät edes huomaa mitä tekevät lastensa itsetunnolle ja tulevaisuudelle hankkimalla kaiken mahdollisen kuin manulle illallisen.