Mikä on rasittavin piirre itsessäsi?

Laiskuus, ehdottomasti. Onneksi se rasittaa lähinnä vain itseäni, yksineläjä kun olen. Ja onneksi esiintyy vain yksityiselämässäni, töissä olen kyllä hyvinkin ahkera.

Besservisseriys. Hei, saanko päteä knoppitiedoillani 😑 ?

Pyydän kotona miestä tekemään kaikkea puolestani. Jos oon sohvalla ja tekee mieli vaikka voileipää, niin pyydän miestä tekemään, jos hän vain sattuu olemaan kotona. Tai jos kaukosäädin on lattialla niin pyydän lasta antamaan sen.

Oon siis todella laiska kaiken kaikkiaan. Haluaisin muuttaa asiaa, mutta olen liian laiska tekemään sitäkään. Ärsyttävää.

Suutun olemattomista asioista ja jaksan kehittää siitä talvisotaan verrattavan riidan. Vaikea luonne ei helpota rauhansopimusta, kun haluan vielä viimeisen sanan sanoa kuinka minä olin oikeassa, vaikka en aina oliskaan.

V......maisuus.

Joskus täytän hiljaisia hetkiä esim töissä kitisemällä. "Voi voi kun sataa vettä. Kylläpä on selkä kipeä. Voi kun ei millään jaksaisi." jne. Ärsyttää kun teen tuota huomaamattani. :( Toinen ärsyttävä piirre on että yritän lukea liikaa rivien välistä. Jos mies vaikka vastaa johonkin juttuuni yhdellä sanalla, saatan pohtia tätä piiiiiitkään ja masentua kun tulkitsen sen negatiivisesti. Tämä tapahtuu onneksi omassa päässä, en rupea ääneen syyttelemään.

Besser-wisseröinti ja se harha, että luulen olevani muita fiksumpi.

Saamattomuus. Kun tulee tarve hankkia uusia vaatteita, niin normaali ihminen menee ja ostaa, right? Minä sen sijaan vingun netissä, kuinka kaikki on niin vaikeaa, vaikka todellisuudessa olen vain laiska paska. 

Annan aina liian helposti periksi,kun ensin sanon ettei missää nimessä.

Olematon itsekuri. Mulla on yhtäpaljon selkärankaa ku kastemadolla..

Jäykkä sääntöjen noudattamistarve ja tarve vaatia muitakin noudattamaan niitä. Joudun koko ajan pitämään tämän taipumukseni kurissa, sillä muuten olen sietämätön ihminen.

Tuntuu joskus, että aivot on unohtunu narikkaan kun niitä olis tarvittu!

Rasittavin piirteeni omasta mielestäni on oikeassa olemisen tarve. Mieheni lienee samaa mieltä ellei aseta äkkipikaisuutta edelle.

Puhun itsekseni ääneen ja selostan tekemisiäni. Rasittavaa siitä tekee se, että huomaamattani teen sitä monesti muidenki seurassa ja sitte nolottaa.

Murehdin ja vatvon asioita mielessäni loputtomiin. Olen myös järkyttävä pessimisti. Olisi aivan mahtavaa, jos joskus voisi vaan kytkeä koko ajatustoimintani pois päältä, niin saisi olla hetken rauhassa ja tyhjentää päänsä joutavista asioista ja murheista.

Olen loputtoman neuroottinen, siis ihan diagnosoidusti pakko-oireinen. Mun on vaikea päättää mitään pientäkään asiaa, aloittaa ja lopettaa, olla jumittumatta, olla ylireagoimatta. Olen aika useinkin tosi väsynyt ja kyllästynyt itseeni.

Vierailija kirjoitti:

Olen loputtoman neuroottinen, siis ihan diagnosoidusti pakko-oireinen. Mun on vaikea päättää mitään pientäkään asiaa, aloittaa ja lopettaa, olla jumittumatta, olla ylireagoimatta. Olen aika useinkin tosi väsynyt ja kyllästynyt itseeni.

Mulla diagnosoitu epävakaa persoonallisuus, joka tuo niin paljon epätasapainoisuutta elämään ja toimimiseen, etten myöskään saa helposti aloitettua asioita. Ja kun taas innostuu tekemään jotain, se on addiktion kaltaista superinnokkuutta, joka mulla kuitenkin monesti lopahtaakin yhtä tehokkaasti kuin alkaakin. Ylireagointi on kans täällä tuttua kauraa.

Sosiaalisten tilanteiden pelko. En osaa aloittaa keskustelua. Juttelisin kyllä jos joku tulisi kysymään vaikka mitä kuuluu.

En osaa lopettaa jos jotain aloitan. Niihin kuuluu siivous, nalkutus, kiukkuilu ja hyperaktiivinen käytös. Lopuksi oon niin poikki että lysähdän sänkyyn tai sohvalle.

Tyhmyys ja siitä seuraava jälkiviisaus, kun tajuaa mitä olis pitäny sanoa/tehä.