Lue keskustelun säännöt.
En kestä enää kontrolloivia ihmisiä
30.06.2016 |
Aaargghh! Lähipiirissäni on syystä tai toisesta iso liuta kontrolloivia ihmisiä. Mitä vanhemmaksi itse tulen, sitä voimakkaammin alkaa tuntua etten enää jaksa tätä nillitystä. _Joka_ikisestä_pikku_asiasta_ näitten kontrollifriikkien täytyy korjata tai kommentoida. Lähisukulaisissani ja lähiperheessäni, ystävissäni ja työkavereissani on liuta tällaisia tyyppejä. Ja nyt sen tajusin, yhteistä näillä tyypeillä tai 95% prosentilla heistä on se, että he ovat opettajia. Kaikki eivät enää edes toimi työssä eli osa on eläkkeellä ja osa vaihtanut alaa. Mutta se opettaminen jää näköjään päälle. Ei hitto mulla menee hermot.
Miten kauniisti kieltäytyä opettajan tarjoamasta elämänopetuksesta? Vai onko se edes mahdollista, pitääkö vaan sanoa että en jaksa sua enää kun kontrolloit koko ajan _kaikkea_? Vai ottaako vain etäisyyttä?
Kommentit (6)
Kerrot vain kauniisti että en halua aivopesuasi kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen huomannut akateemisissa samaa ilmiötä.Luulevat tietävänsä kuinka kenenkin pitäisi elää.Yliopistot ovat hyviä teoria aineissa mutta kadottavat arkirealismin opetuksissaan.Voiko se olla myös ihmistyypeistä kiinni kuinka he opetuksen sisäistävät sekä miten he sitä elämässään jalostavat.Mutta jos opettajien maailmankuva vääristyy ovat he kyllä hyvin surkuteltavia ihmisiä.
Mulla on kanssa lähisuku täynnä tällaisia kontrollifriikkejä. Joka hiton asiaan puututaan ja kaikista mitättömistä pikkuasioistakin jaksetaan paasata, että miten minun pitäisi se tehdä (tyyliin kodinhoito, siivous, pyykinpesu, ikkunanpesu, työmatkojen kulkeminen, ruokavalio ym ym) ja sitten kysellään ja jankutetaan, että no olenko nyt hoitanut tämän asian ja mitä olen nyt tehnyt sen ja sen eteen ja plaa plaa. TODELLA väsyttävää. Jos sanon tiukasti, että tämä on minun oma elämäni enkä jaksa kuunnella, niin olen kiittämätön kun toiset haluavat vain minun parastani ja kuinka he ovat kaikkensa minun eteeni tehneet jne. Sitten mikään minun elämässäni ei kelpaa, kun minun olisi pitänyt tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin he haluavat eikä suinkaan seurata omaa polkuani, ja tästä syyllistetään ja virheitäni osoitellaan vuosien jälkeenkin. Olen koittanut pitää vähän etäisyyttä, mutta siitä loukkaannutaan. "Toisesta korvasta ulos" on vähän huono neuvo, kun ei ihminen ole teflonia...
Ei siihen minusta oikein ole muuta lääkettä kuin ainakin hetkellinen etäisyys ja tavatessa kun toinen neuvoo niin joko a.) osoitat neuvon olevan heti väärä sinulle ja perustelet sen tai b.) teeskentelet ettet kuullut koko neuvoa ja jatkat omaa juttuasi aivan niin kuin sitä ei olisi keskeytettykään. A on aggressiivisempi keino ja vaatii energiaa, kun taas B on passiivis-aggressiivinen keino, hieman lapsellinen, mutta tarpeen kun ei vaan jaksa. Tuota olen soveltanut itse vauvavuonna, kun meni hermot niin lapsettomiin kaikkitietäviin täteihin kuin "luojan lahja lapsille" -mummoihin.
Jep tuo passiivis-aggressiivinen suhtautuminen on yleensä munkin selviytymiskeino. Sanon joo joo ja teen just mitä haluun tai olen aikonutkin.
Huonona päivänä ei vaan jaksais ja miettii että onko tuo helkatan jatkuva neuvominen mun omaa syytä että olenkin niin avuton. No en ole, tiedän kyllä sen.
Ei sitä tarvitsekaan kestää, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jos "opetus" alkaa, niin vaihdat vaan ronskisti puheenaihetta, niin että toinen kyllä huomaa, ettei ole tarvetta opetuksille. Niin useasti kuin tarvis. Jos ei millään lopu, voit sanoa että kiitos, pärjään kyllä. Kun vaan pysyy kohteliaasti tiukkana, eikä anna kertaakaan periksi, niin ei ne kauaa jaksa päätään hakata seinään.