Myöntääkö narsistivanhempi koskaan tekemiään vääryyksiä?

Vierailija kirjoitti:

Onko tuolla henkilöllä diagnosoitu narsismi?

Narsismi ja masennus ovat nimittäin kaksi sellaista sanaa, joita käytetään jatkuvasti ihan helvetillisen väärin.

Et sinä saa narsistia sellaiseen tilanteeseen, jossa hänen sairautensa diagnosoitaisiin. Isäni oli alkoholiongelmainen narsisti, ja lapsuudesta muistan perheväkivallan ja psyykkisen alistamisen, jota jatkui useita vuosia ja  joita äitini ja minä koimme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tuolla henkilöllä diagnosoitu narsismi?

Narsismi ja masennus ovat nimittäin kaksi sellaista sanaa, joita käytetään jatkuvasti ihan helvetillisen väärin.

Et sinä saa narsistia sellaiseen tilanteeseen, jossa hänen sairautensa diagnosoitaisiin. Isäni oli alkoholiongelmainen narsisti, ja lapsuudesta muistan perheväkivallan ja psyykkisen alistamisen, jota jatkui useita vuosia ja  joita äitini ja minä koimme.

Kerroin taksikuskille elämäni tarinan. Hän sanoi että hän oli poika samanlaiselle isälle. Hän ymmärsi minua koska oli kokenut kaiken ja nähnyt äitinsä tuskan. Hän ymmärsi miten vaikeaa on päästä eroon manipulatiivisesta miehestä ja hän näki miten hänen äitinsä kävi heikommaksi ja heikommaksi. Enää ei ollut voimia puolustautua. Sitten poika vihdoin kasvoi isoksi ja antoi isällensä turpiin. Kerroin että mä en tota halua ja haluan päästä äkkiä eroon.

Ei myönnä. Oletteko joskus kokeneet narsistin ottavan vastuun teoistaan ja kommunikoivan haluten selvittää asiat?

Narsistilla on ikioma totuutensa. Sellainen empatiakyvyttömän, egoistisen mielipuolen totuus johon mahtuu vain hänen oma kiero kokemuksensa.

Eikä sillä ole mitään tekemistä objektiivisuuden kanssa. Narsisti katselee maailmaa omien lasiensa takaa ja nämä lasit kääntävät kaikki kokemukset juuri sellaisiksi kuin hän on ne päänsä sisällä halunnut. Mustakin kääntyy valkoiseksi ja toisinpäin.

Jos joku ihminen joutuu narsistin hampaisiin, narsisti näkee ja kokee hänestä loputtomasti vain ikäviä asioita, oli totuus sitten millainen tahansa. Vaikka olisit maailman ihanin, sydämellisin ihminen, mutta jossakin vaiheessa astunut tietämättäsi narsistin varpaille, tulee narsisti näkemään sut ikuisesti pahana ja huonona. Olethan, vaikkakin tietämättäsi, uhmannut häntä, esim. ilmaisemalla oman vastakkaisen mielipiteesi = suurin synti ja rikos maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tuolla henkilöllä diagnosoitu narsismi?

Narsismi ja masennus ovat nimittäin kaksi sellaista sanaa, joita käytetään jatkuvasti ihan helvetillisen väärin.

Et sinä saa narsistia sellaiseen tilanteeseen, jossa hänen sairautensa diagnosoitaisiin. Isäni oli alkoholiongelmainen narsisti, ja lapsuudesta muistan perheväkivallan ja psyykkisen alistamisen, jota jatkui useita vuosia ja  joita äitini ja minä koimme.

Kerroin taksikuskille elämäni tarinan. Hän sanoi että hän oli poika samanlaiselle isälle. Hän ymmärsi minua koska oli kokenut kaiken ja nähnyt äitinsä tuskan. Hän ymmärsi miten vaikeaa on päästä eroon manipulatiivisesta miehestä ja hän näki miten hänen äitinsä kävi heikommaksi ja heikommaksi. Enää ei ollut voimia puolustautua. Sitten poika vihdoin kasvoi isoksi ja antoi isällensä turpiin. Kerroin että mä en tota halua ja haluan päästä äkkiä eroon.

Mitä äidillesi tapahtui? Sinä ilmeisesti pelastuit ja pääsit pois, mutta miten kävi äidillesi?

Itselläni samanlainen tilanne ja äiti tässä säälittää mua eniten. En uskaltaisi jättää äitiä hirviön kynsiin, minä kun olen hänen suojelijansa tähän asti ollut.

Mulla on ihan samaa kuin ap:llä, ei tosin ihan noin paksuna, mutta kuitenkin. Eli minun kertoessani vanhemmalle miten tämän käytös on minuun sattunut vanhempi eli äitini oikein kiihtyy muistaessaan, miten epäkohtelias minä olin. Olin käyttäytynyt niin huonosti, että hän se oli, joka kärsi. Hän ei enää tietenkään osaa nimetä mitään tällaista tilannetta, koska ne yksinkertaisesti olisivat niin naurettavia, ettei niissä ole mitään mainittavaa. Häntä on esimerkiksi loukannut (minä siis itse muistan näitä tilanteita, joissa hän On huutanut minulle ja siis satuttanut minua) se, että olen sanonut kylässä ollessamme, että mulla on jo tylsää, haluan kotiin.

Ehkä se on loukannut häntä silloin, mutta se, että hän kotiin mennessämme raivosi ja huusi minulle autossa niin että satutti minua on täysin anteeksiantamatonta ilman anteeksipyyntöä, eikä mennyt itseensä kasvattajana ettei ole opettanut lastaan paremmin tai ottanut hiukan rennommin, että mahtoivatkohan ne hänen parhaat ystävänsä, joilla oli itselläänkin lapsia verisesti loukkaantua lapsen sanoista. Itse en nähnyt minkäänlaista loukkaantumista hänen ystäviensä elekielessä äitiini tai sen paremmin minuunkaan päin. Ja jos he olisivat loukkaantuneet, niin olisivatpa mahdolisesti olleet tosi "ystäviä".

Joten ei, äitini ei ole myöntänyt käytöksessään olleen mitään vikaa. En sitä enää odotakaan, niin kauan kuin odotin luulin, että meillä on tilanne, jonka voimme korjata, mutta kun tajusin, että äitini on parantumattomasti narsistisuutensa takia sokea asialle, joudun tekemään eräänlaista luopumistyötä äidistä. Minulla ei ole koskaan oikeasti ollut äitiä.

Ei lapsuuden traumoja käsitellä vanhempien kanssa. Se on virhe ajatella, että narsisti tai kukaan muukaan vanhempi, alkaa niitä käsittelemään. Se on useimmiten märkä rätti päin kasvoja. Vasta jos vanhempi itse ottaa asiat esille, voidaan niitä ehkä päästä käsittelemään.

Käsittele traumasi terapiassa ja anna vanhempasi olla mitä ovat. Luo heihin sellainen suhde, missä voit itse hyvin. Huomaa myös, että kaloinkohteleva vanhempi on usein kaltoinkohdeltu omassa lapsuudessaan.

Ei myönnä. Koska silloinhan hän joutuisi nöyrtymään ja myöntämään oman puutteellisuutensa ja väärintekonsa. Ja narsistihan ei tunnetusti tee koskaan mitään väärin.

Todennäköisesti näissä tilanteissa narsisti juuri kuvaillun mukaisesti kääntää jutun täysin päälaelleen ja lopulta hän onkin se uhri jota muut on piinanneet. Tyypillistä on, että narsisti käyttäytyy törkeästi, puhuu kauheuksia, uhkailee, on pirullinen jne, ja kun joku viimein uskaltautuu puolustamaan itseään ja muita, narsisti loukkaantuu tästä verisesti. Ts. hän itse saa sanoa toisille ihan mitä vain ja käyttäytyä haluamallaan tavalla, mutta kukaan ei saa puolustautua tai sanoa hänelle takaisin mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todellakin on turha odottaa minkäänlaista "kädenojennusta" narsistilta, koska ei hän koe tehneensä vääryyksiä. Itse en ole ottanut lapsuutta puheeksi narsisti-isäni kanssa enkä aio ottaakaan, koska tiedän jo etukäteen, että keskustelu kääntyy minun "vikoihini". Käsittelen lapsuuttani terapiassa ja pikku hiljaa olen irtautunut isäni otteesta. Ja vaikka matka on kesken, olen jo nyt paljon onnellisempi kuin koskaan uskoin, että voisin olla.

On surullista, kun ei ole kannustavia ja rakastavia vanhempia, mutta pitää vaan jaksaa taistella, ettei itsestäni tule narsistivanhempaa. Pääsin tänä keväänä lääkikseen (minulle on koko lapsuuteni toitotettu, ettei minusta ole mihinkään) kun puolisoni tukemana ja kannustamana päätin sinne hakea. Edes tuollaisesta saavutuksesta ei saa minkäänlaista positiivista reaktiota vaan koko aihe on hänen toimestaan sivuutettu :D "Hauskinta" tässä on se, etten nuorempana koskaan edes ajatellut lääkärin uraa, koska ko. narsisti oli tehokkaasti mustamaalannut koko ammattikunnan... Mutta tässä ollaan, onnellisempana kuin koskaan!!!

Ei ollut tarkoitus nyt tässä jauhaa omista surkeista lähtökohdistani. Oli vaan ihanaa löytää täältä kohtalotovereita. Tsemppiä ja iloa ja valoa kaikkien teidän tulevaisuuteen :)

Hyvä sinä - miten mahtava juttu tuo lääkis! Suorastaan kyyneleet tuli silmäkulmaan kun luin saavutuksestasi! Toivottavasti opintosi sujuvat hyvin ja jatkat terapiassa asioiden läpikäymistä.

Itselläni hieman samankaltainen tarina, eli isä se narsistinen lyttääjä enkä koskaan muista saaneeni mitään positiivista palautetta mistään tekemästäni. Negatiivista senkin edestä. Se olisi varmaan häneltä itseltään jollakin tavalla pois jos tuhlaisi kehujaan toiseen? Edelleen hän minua kuuluu tutuille ja tuntemattomille haukkuvan ja mustamaalaavan, vaikka ei tiedä elämästäni oikeastaan yhtään mitään.

Olen perheeni (ja itse asiassa koko lähisukuni) korkeimmin koulutettu. Sellainen tyypillinen perfektionistinen "kympin tyttö". Välillä ihmettelen miten olen voinut edes päästä sisälle mihinkään kouluihin kaiken ryöpytyksen jälkeen erityisesti kun huomioi geenieni lähtökohdat. Mitään tukea tai kannustusta ei ole lapsuudenkotoani tullut, kaikki on itse taisteltua. Koska en ymmärtänyt hakeutua terapiaan ajoissa, kärsivät korkeakouluopintoni melkoisesti kun taistelin menneisyyden demoneita ja erilaisia alitajuntaan pureutuneita epävarmuuksia vastaan. Mukaan tuli masennusta, ahdistusta, paniikkihäiriötä, erakoitumistakin...siis ne kaikki vakiot.

Vasta nyt keski-ikäisenä (!!) olen tajunnut, että minä voinkin olla onnellinen ja jopa tyytyväinen itseeni ja omaan elämääni. Siinä ei olekaan mitään väärää, mulla on lupa ja suoranainen velvollisuus siihen. Olen tähän asti tuntenut jotakin epämääräistä syyllisyyttä ja häpeää, siis sitä lapsena minuun väkisin pakotettua narsistin omaa syyllisyyttä ja häpeää jotka hän valjasti minun kannettavakseni.

Kiitos kauniista sanoistasi, tuli hyvä mieli :) Ja todellakin, syyllisyys ja häpeä on hyvin tuttua täälläkin. Mistään ei saisi olla ylpeä tai hyvällä mielellä, jos narsistilta kysytään. Mutta minä en enää kysy, älkää te muutkaan. Se on narsistille myrkkyä, kun hänen sanansa ei painakaan enää mitään.

t. Tuo jolle vastasit